Sokrates

Wikipedia

Sokrates (kreik. Σωκράτης, 470 eaa.–399 eaa.) oli antiikin Kreikassa Ateenassa asunut filosofi. Hän on kaikkien aikojen merkittävimpiä filosofeja, ja häntä voidaan pitää koko länsimaisen filosofian isänä.

Sokrates liitti ensimmäisenä filosofiaan aikaisemman luonnonfilosofian ja fysiikan lisäksi etiikan ja suuntasi koko filosofiansa palvelemaan nimenomaan ihmisten elämäntapojen parantamista. Hän tahtoi kyselemällä saada ihmiset muodostamaan selviä käsitteitä kaikista asioista, jotta he näin pääsisivät käsiksi oikeaan tietoon. Jos ihminen esimerkiksi tunsi hyveen käsitteen, hän teki Sokrateen mukaan automaattisesti sitä, mikä on hyvää.

Sokrates ei kirjoittanut opetuksiaan muistiin vaan opetti dialektiikan avulla. Sokrateen merkittävin oppilas Platon kuitenkin kirjoitti muistiin paljon hänen käymiään dialogeja.

Sisällysluettelo 1 Elämä 1.1 Kuvanveistäjänä, sotilaana ja filosofina 1.2 Oikeudenkäynti 1.3 Kuolema 1.4 Sokrates satiireissa 1.5 Kysymys Sokrateen olemassaolosta 2 Sokraattinen menetelmä 3 Filosofia 3.1 Tieto 3.2 Hyve 3.3 Politiikka 3.4 Mystiikka 3.5 Metafysiikka, kosmologia ja luonnontieteet 4 Dialogit 5 Vaikutus 5.1 Sokraatikot ja muut seuraajat 5.2 Sokrates filosofin malliesimerkkinä 6 Katso myös 7 Viitteet 8 Lähteet 9 Aiheesta muualla

[muokkaa] Elämä

Sokrates on henkilönä paljolti historiallinen arvoitus. Koska hän ei itse kirjoittanut mitään tai ainakaan hänen kirjoituksiaan ei ole säilynyt, nykyinen tietämys Sokrateesta on peräisin toissijaisista lähteistä. Niitä ovat Platonin, Ksenofonin ja Aristofaneen teokset sekä joiltakin muilta aikalaisilta säilyneet katkelmat. Giannantoni on koonnut moniosaiseen teokseensa Socratis et Socraticorum Reliquiae kaikki mahdolliset Sokratesta koskevat viitteet. Niihin kuuluvat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Aiskhines, Antisthenes sekä muutamia muita Sokrateen tunteneita henkilöitä.

Näihin lähteisiin liittyy muutamia ongelmia, joiden vuoksi kaikkea Sokrateehen liittyvää tietoa tulisi pitää vain mahdollisesti mutta ei varmuudella totena. Aristofanes esimerkiksi tunnettiin satiirikkona, ja siksi hänen näkemyksensä Sokrateesta ovat todennäköisesti vinoutuneita, liioiteltuja tai jopa täysin vääristeltyjä. Platon puolestaan seurasi aikansa kreikkalaista käytäntöä ja pani osan omista ajatuksistaan, teorioistaan ja jopa luonteenpiirteistäänkin Sokrateen nimiin.

[muokkaa] Kuvanveistäjänä, sotilaana ja filosofina

Sokrateen isä Sofroniskos oli kuvanveistäjä ja hänen äitinsä Fainarete kätilö. Sokrates oli aluksi isänsä tavoin pelkästään kuvanveistäjä, mutta hänestä tuli pian sofisti. Hän oli saanut hyvän klassisen koulutuksen, johon kuului lukemista, kirjoittamista, voimistelua ja musiikkia.

Dialogien perusteella Sokrateella olisi ollut vain kaksi opettajaa, grammaatikko Prodikos^[1] ja mantinealainen papitar Diotima, joka antoi hänelle opetusta eroksessa eli rakkaudessa.^[2] Useista dialogeista käy ilmi, että hän oli hyvin tietoinen suunnilleen samoihin aikoihin eläneiden Parmenideen ja Anaksagoraan opetuksista. Historialliset lähteet pitävät usein kumpaakin Sokrateen opettajana. Anaksagoraan karkotuksen jälkeen opettajana toimi mahdollisesti Arkhelaos. Platonin dialogissa Parmenides Sokrates keskustelee vuonna 450 eaa., 19-vuotiaana, Parmenideen ja Zenonin kanssa heidän vieraillessaan Ateenassa Panathenaia-juhlan aikana. Jotkut pitävät myös Damonia Sokrateen opettajana.^[3] Sokrates itse piti opettajanaan myös Apollon-jumalaa, sillä hän katsoi filosofisen tutkimuksensa olevan peräisin jumalilta.

Historioitsija Thukydides kertoo teoksessaan Peloponnesolaissota, että Sokrates osallistui myös sotiin. Hän oli suorittanut kaksivuotisen asepalveluksen jo nuorempana. Peloponnesolaissotien alkaessa hän oli jo noin 40-vuotias. Hän taisteli raskaasti aseistetussa jalkaväessä muun muassa Potidaian (432 eaa.), Delionin (424 eaa.) ja Amfipoliin taisteluissa (422 eaa.). Platonin Pitojen perusteella on arveltu, että Sokrates palkittiin urhoollisuudesta. Potidaiassa hän pysyi haavoittuneen ystävänsä Alkibiadeen rinnalla ja todennäköisesti pelasti tämän hengen. Alkibiadeen pyynnöistä huolimatta Sokrates ei halunnut siitä kunniaa itselleen vaan ehdotti Alkibiadeen palkitsemista. Delionissa hänen kerrotaan pelastaneen puolestaan Ksenofonin. Sotaretkillä Sokrates näytti myös kovan ja askeettisen puolensa kävelemällä ilman jalkineita ja viittaa talvellakin.

Sokrateella kerrotaan olleen paljon riitoja vaimonsa Ksanthippen kanssa, joka oli tarinoiden mukaan äkäistä tyyppiä (esimerkiksi englannin kieleen sana 'xanthippe' on otettu tarkoittamaan äkäpussia). Sokrates itse sanoi, että kun hän oli oppinut elämään Ksanthippen kanssa, hän tulisi toimeen kenen tahansa muun ihmisen kanssa, aivan niin kuin jotkut hevosmiehet suosivat äksyjä hevosia, sillä opittuaan tulemaa toimeen niiden kanssa he tulevat toimeen kaikkien hevosten kanssa. Ksanthippen kanssa Sokrates sai pojan nimeltä Lamprokles. Kaksi nuorempaa poikaa olivat Sofroniskos ja Meneksenos. Joidenkin lähteiden mukaan Sokrates olisi kuitenkin saanut nämä toisen vaimonsa Myrton kanssa.

On epäselvää, mitä Sokrates tarkkaan ottaen teki elääkseen. Hän ei varsinaisesti työskennellyt, mutta hän tuskin kuitenkaan pystyi jättämään sukunsa käsityöläistaustaa kokonaan taakseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tehnyt veistoksia muun muassa Akropoliille.^[3] Ksenofonin Pidoissa Sokrates sanoo, että hän on omistautunut pelkästään filosofiasta keskustelemiseen ja että se on hänestä kaikkein tärkein taito tai ammatti. Platonin kertoman mukaan Sokrates kieltäytyi ottamasta palkkaa opetuksesta, sillä hän tunsi tekevänsä kutsumustyötä. Ksenofonin Pidot kuitenkin esittää Sokrateen sanomassa, että hän saa palkkansa nimenomaan oppilailtaan, ja Aristofanes kuvaa Sokrateen pitämässä sofistista koulua ystävänsä Khairefonin kanssa. On myös mahdollista, että Sokrates sai nauttia varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ystäviensä, kuten Alkibiadeen, suosiosta.

Joka tapauksessa Sokrateesta tuli kaikkien aikojen suurimpia filosofeja. Platonin mukaan Sokrateen elämä Ateenan sosiaalisen elämän "paarmana" alkoi, kun hänen ystävänsä Khairefon kysyi Delfoin oraakkelilta, onko kukaan viisaampi kuin Sokrates. Oraakkeli vastasi kieltävästi. Sokrates tulkitsi sen arvoitukseksi, sillä hän ei tuntenut olevansa viisas. Niinpä hän lähti matkalle etsimään itseään viisaampia.^[4] Hän alkoi kierrellä toreilla ja käsityöläisten työpajojen lähettyvillä ja väitellä kaikkien tapaamiensa ateenalaisten kanssa. Väittelyissään hän kyseenalaisti ihmisten tietoja hyvästä, hyveestä ja kauneudesta. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti vastapuolen käsitysten kumoaminen, vaan totuuden löytäminen. Hän kehitti itselleen väittelytekniikan tai kyselymenetelmän, sokraattisen menetelmän, jossa hän tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta. Sokrates käytti menetelmää erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen. Sen vuoksi Sokratesta pidetään erityisesti etiikan ja moraalifilosofian isänä.

Sokrates vastusti erityisesti sofisteja. Hänen mielestään he keskittyivät ainoastaan väittelyjen voittamiseen eivätkä välittäneet siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Sofistit myös esittivät usein, ettei absoluuttista totuutta ja epätotuutta ole olemassakaan, minkä Sokrates kielsi jyrkästi. Tavallisen kansan silmissä Sokrates näyttäytyi kuitenkin helposti sofistina sofistien joukossa.

[muokkaa] Oikeudenkäynti

Sokratesta kadehdittiin hänen viisautensa takia, mutta myös hänen nokkela väittelytaitonsa ja röyhkeä väittelytyylinsä ärsyttivät monia. Ennen kaikkea hän sai helposti osoitetuksi niille, jotka luulivat itsestään liikoja, että he ovat pelkkiä typeryksiä. Sen vuoksi väittelyissä alakynteen jääneet suhtautuivat häneen usein joko väkivaltaisesti tai pilkallisesti. Sokrates pyrki jatkuvasti kyseenalaistamaan kaiken ja kaikki, ja se tietysti kiusasi myös tuon ajan vallanpitäjiä, etenkin kun Ateenan nuoriso alkoi matkia Sokrateen ärsyttävää tyyliä. Sokrateshan eli aikana, jolloin Ateenassa etsittiin keinoja toipua nöyryyttävästä tappiosta peloponnesolaissodassa Spartaa ja sen liittolaisia vastaan. Näin Ateenaa hallinnut neuvosto oli suhteellisen helppo saada keksimään syntipukkeja "moraalin rappiolle".

Anytoksen, Meletoksen ja kansankiihottaja Lykonin yllytyksestä Ateenan viranomaiset lopulta vangitsivat Sokrateen. He edustivat käsityöläisiä, runoilijoita ja reetoreja, joita Sokrates oli loukannut. Sokratesta syytettiin muun muassa "pahantekijäksi, joka turmelee nuorison", sekä jumalanpilkasta, "koska hän palvoo omia jumaliaan, eikä usko valtion jumaliin". Sokrates ei juuri puolustautunut syytteitä vastaan vaan jatkoi ateenalaisten ärsyttämistä tyylilleen uskollisena. Niinpä hän hävisi heliaian eli vapaiden miesten muodostaman kansankokouksen äänestyksessä äänin 280–221. Diogenes Laertios kertoo kuitenkin tarinan, jonka mukaan Sokrates olisi hävinnyt vain yhdellä äänellä.^[5] Hänet tuomittiin kuolemaan, ja hänen tuli juoda myrkkykatkomalja.

Syyttäjien alkuperäisenä tarkoituksena saattoi olla ainoastaan Sokrateen pelottelu tai karkottaminen Ateenasta. Sokrateen huono menestys oikeudenistunnossa on jälkeenpäin pantu huonon puolustuksen nimiin. Jälkikäteen tehtyjen puolustuspuheiden kirjoittaminen on ollut vuosisatoja filosofien lempipuuhaa. Tunnetuimman puolustuspuheen, nimeltään yksinkertaisesti Sokrateen puolustuspuhe, kirjoitti Platon.

[muokkaa] Kuolema

Sokrateen kuolemantuomion täytäntöönpanoa edelsi kuitenkin vankeusaika, josta kertovat Platonin dialogit Kriton ja Faidon sekä Ksenofonin teos Muistelmia. Vankeusaika johtui siitä, että juuri tuolloin pidettiin Deloksen juhlat ja ateenalaisten pyhä laiva lähetystöineen oli vuotuisella matkallaan Deloksessa. Lain mukaan tänä aikana ei kuolemantuomiota saanut panna täytäntöön. Ksenofon kertoo, että Sokrateen elämä jatkui sen takia vielä kolmekymmentä päivää.^[6]

Ksenofonin mukaan Sokrates ei muuttunut vankeusaikana lainkaan eikä hän menettänyt elämäniloaan. Päivää tai paria ennen Sokrateen kuolemaa, kun Deloksesta saapuvaa laivaa jo odotettiin palaavaksi, Sokrateen lapsuudenystävä Kriton yritti taivutella Sokratesta pakenemaan. Sokrates kieltäytyi, sillä hänestä pahan tekeminen tai pahan teon kostaminen ei ollut sallittua missään olosuhteissa. Hänestä pakeneminen ja lain rikkominen olisivat myös osoittaneet, että oikeus olisi ollut oikeassa syyttäessään häntä nuorison turmelemisesta, sekä saattaneet hänen sukunsa ja ystävänsä häpeään.^[7]

Sokrates tapasi perheensä viimeisinä hetkinään ja vietti loppuajan ystäviensä ympäröimänä. Hän keskusteli filosofiasta ystäviensä kanssa ja puolusti sielun kuolemattomuutta sekä kehotti heitä etsimään lakkaamatta totuutta.^[8] Toisaalta hän kehotti heitä hillitsemään tunteensa.^[9] Lopulta niin kutsutun "Yhdentoista" eli arvalla valittujen vankilaviranomaisten palvelija toi Sokrateelle myrkyn, antoi hänelle ohjeet sen nauttimisesta ja kertoi, kuinka myrkky vaikuttaa. Palvelija kutsui Sokratesta kaikista vangeista "jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaimmaksi". Sokrates joi myrkyn tyynesti. Hänen arvoitukselliset viimeiset sanansa olivat: "Kriton, me olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää sitä unohtako".^[10]

Ateenalaiset katuivat tuomiota heti Sokrateen kuoltua, ja kansan viha kohdistui sen jälkeen hänen syyttäjiinsä. Meletos tuomittiin vuorostaan kuolemaan, ja muut syyttäjät karkotettiin.

[muokkaa] Sokrates satiireissa

Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta komediassaan Pilvet, jonka hän kirjoitti, kun Sokrates oli nelissäkymmenissä. Komediassa Sokrates-niminen henkilöhahmo on pantu heilumaan "kerskuen liikkuvansa ilmassa ja lörpötellen paljon muuta pötyä".^[11] Aristofanes pilkkasi Sokratesta myös näytelmässään Linnut tämän likaisuudesta sekä myös näytelmissä Ampiaiset ja Sammakot. Aristofaneen lisäksi Sokratesta pilkkasivat satiireissaan muutkin, kuten Kallias, joka kirjoitti Sokrateesta ensimmäisenä noin vuonna 429 eaa., Amipsias, joka kutsui Sokratesta "paljasjalkaiseksi", sekä Eupolis, joka syytti Sokratesta hiustenhalkomisesta ja viinikauhan varastamisesta. Sokratesta kommentoivat myös Kratinos, Telekleides ja Theopompos.

Kaikki nämä kirjoittajat kritisoivat Sokratesta ja sofisteja yleisestä tapojen turmelemisesta. Sokrates sanoi oikeudenkäynnissään Platonin kirjoittaman puolustuspuheen mukaan, että teatteriyleisön nauruun oli vaikeampi vastata kuin syyttäjien argumentteihin.

[muokkaa] Kysymys Sokrateen olemassaolosta

On esitetty, että Sokrates olisi ollut ainoastaan kuvitteellinen henkilö, jonka keksijä olisi ollut Platon ja jonka Ksenofon ja Aristofanes olisivat lainanneet omiin kirjoituksiinsa esittämään sellaisia näkemyksiä, jotka he ovat katsoneet liian mullistaviksi, jotta olisivat voineet ottaa niitä omiin nimiinsä. Teorian tueksi ei kuitenkaan ole merkittävästi näyttöä, erityisesti siksi, että Aristofanes kirjoitti Sokrateesta negatiiviseen sävyyn jo kauan ennen kuin Sokrates kuoli ja Platon alkoi kirjoittaa hänen dialogejaan muistiin.

[muokkaa] Sokraattinen menetelmä

Merkittävin panos, jonka Sokrates on antanut länsimaiseen ajatteluun, on hänen käyttämänsä dialoginen kysely- ja opetusmenetelmä. Sitä kutsutaan sokraattiseksi menetelmäksi (elenkhos). Menetelmää käytetään hypoteesien eliminoimiseen siten, että kun huonommat hypoteesit johtavat loogisiin ristiriitaisuuksiin, jäljelle jäävät vain paremmat hypoteesit. Perusmuodossaan menetelmän käyttäjä esittää joukon kysymyksiä, jotka on muotoiltu testaamaan kohteena olevan henkilön käyttämää logiikkaa ja hänen olettamiaan tosiasioita. Kysymykset auttavat selvittämään, mitkä ovat kysymysten kohteena olevan henkilön uskomukset jostakin asiasta ja mitä määrittelyjä ja logiikkaa hän käyttää ajattelussaan.

Menetelmää kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kysymysten kohteena olevaa "synnyttämään" ajatukset itsestään ja tällä tavalla opettaa häntä. Sokraattista menetelmää käyttämällä taitava opettaja voi siis opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Menetelmä on ainoa klassinen opetusmenetelmä, jonka tiedetään tuottavan aidosti itsenäisiä ajattelijoita.

Sokrates käytti menetelmää erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen. Siksi Sokratesta pidetään erityisesti etiikan ja moraalifilosofian isänä. Hänen havaitsemiaan hyveitä olivat muun muassa hurskaus, viisaus, kohtuullisuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus. Sokrates sanoi usein, että "elämä ilman tutkiskelua [dialogia] ei ole ihmiselle elämisen arvoista".^[12]

[muokkaa] Filosofia

Sokrateen filosofisten uskomusten yksityiskohtainen esittäminen ei ole helppoa, koska hän ei itse kirjoittanut mitään. Näin tulkinnassa ollaan riippuvaisia Platonin ja Ksenofonin osittain ristiriitaisista selonteoista. Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren filosofisen kiistelyn aiheena, ja erityisesti on kiistelty siitä, missä määrin ne erosivat Platonin omista näkemyksistä. Tätä kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamiseksi on vain vähän konkreettisia todisteita. On mahdotonta sanoa, oliko esimerkiksi ideaoppi Platonin keksintö vai oliko se jo Sokrateen luoma ajatus.

Jotkut katsovat, ettei Sokrateella itsellään edes ollut mitään tiettyä joukkoa näkemyksiä vaan että hän pyrki ainoastaan tutkimaan asioita ja muiden näkemyksiä. Joissakin dialogeissa, kuten Valtiossa, annettujen pitkien selontekojen he katsovat olevan Platonin ajatuksia. Jotkut taas katsovat, että Sokrateella oli omia teorioita ja uskomuksia, mutta siitä, mitä nämä näkemykset olisivat olleet, on suuria erimielisyyksiä, mikä osittain johtuu paitsi siitä, että Sokrateen ja Platonin näkemyksiä on vaikea erottaa, myös siitä, että Platonin näytelmänomaisia kirjoituksia on usein vaikea edes tulkita. Tämä on syytä pitää mielessä luettaessa seuraavassa esitettäviä Sokrateen näkemyksiä.

Sokrates ajatteli, että luonnon tutkiminen ei kosketa ihmisiä millään tavalla. Siksi hän keskusteli mieluummin etiikasta. Lähtökohtana etiikan tutkimiselle hänellä oli Delfoin oraakkelin kehotus "tunne itsesi". Monet Sokrateen loistavista oivalluksista ovat peräisin vastaväitteistä, joita hän käytti väitellessään muiden ateenalaisten kanssa. Vaikka hän ei väitellessään keskittynyt koskaan ainoastaan yhteen aiheeseen, enimmäkseen hän pohti sitä, millainen ihminen on hyvä ja millainen hallitusmuoto on paras kansan hallitsemiseen.

[muokkaa] Tieto

Sokrates totesi usein, että hänen viisautensa perustuu siihen, että hän ei luule tietävänsä sellaista, mitä ei tiedä.^[13] Sokrates käytti tätä väitettä viisaudesta moraalisen oppinsa perustana. Tähän ajatukseen Sokrates päätyi käymiensä keskustelujen kautta. Hän havaitsi, että hänen keskustelukumppaninsa eivät tienneet mitään mutta luulivat kyllä tietävänsä paljonkin. Näin Sokrates päätteli olevansa viisas ainoastaan siinä, että hän tiesi, ettei tiennyt mitään. Muut taas virheellisesti luulivat, että heillä oli tietoa.

Sokrates katsoi kuitenkin omistavansa tietoa ainakin yhdestä asiasta, nimittäin "rakkauden taidosta" tai "viisauden rakastamisesta" eli filosofiasta. Sokrateen mielestä rakkaus ei puhtaimmillaan kohdistunut toiseen ihmiseen, vaan viisauteen, tietoon ja hyveeseen. Hän ei koskaan väittänyt olevansa viisas, vain ymmärtävänsä sen tien, joka vaaditaan viisaaksi tulemiseen. On kiistanalaista, uskoiko Sokrates, että ihmisistä voisi tulla todella viisaita niin kuin Apollon ja muut jumalat. Toisaalta hän veti selvän rajan inhimillisen tietämättömyyden ja ideaalin tiedon välille, toisaalta Platonin Pidoissa ja Valtiossa hän esittää menetelmiä viisauteen kohoamiseksi.

Ksenofonin Pidoissa Sokrates kuvasi tietonsa ja tekemisensä "parittamisen" taitona – opettajana hänen tehtävänsä on näyttää ihmisille, kuinka ja mistä he voivat saada tietoa, vaikka hän ei itse olekaan se, mitä he etsivät.^[14] Muun muassa Theaitetoksessa Sokrates kutsuu itseään kätilöksi sanoen, että hän itse on teorioista maho (hedelmätön), mutta että hän voi auttaa muita synnyttämään teorioita itsestään ja päättelemään, ovatko ne minkään arvoisia ja elinkelpoisia. Merkityksellisesti hän kuitenkin sanoo myös, että kätilöt ovat hedelmättömiä ainoastaan iän vuoksi ja että naiset, jotka eivät ole koskaan synnyttäneet, eivät voi olla kätilöitä – todella hedelmättömällä naisella ei ole kokemusta tai tietoa synnyttämisestä eikä hän kykene erottamaan hyviä lapsia niistä, jotka tulisi hylätä (antiikin aikana ei-toivottujen tai heikkojen lasten hylkääminen kuolemaan oli tavallista).^[15] Kätilöllä tulee siis olla kokemusta ja tietoa siitä, mitä hän tuomitsee.

Theaitetoksessa esitetään myös klassinen tiedon määritelmä, eli "tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus". Määrittely vaatii kolme vastausyritystä. Ensin tieto yritetään määritellä havainnoksi. Tieto sisältää kuitenkin myös käsityksen, joka on enemmän kuin pelkkä havainto. Seuraavaksi tieto määritellään siis oikeaksi käsitykseksi. Oikea käsitys voi kuitenkin olla syntynyt sattumalta tai väärin perustein. Lopulta tieto määritellään oikeaksi käsitykseksi tai uskomukseksi, joka voidaan perustella.

[muokkaa] Hyve

Yleinen keskustelun juonne Sokrateen opettaessa oppilaitaan oli ajatus hyvästä ihmisestä. Sen mukaan ihmisellä tulisi olla tiettyjä hyveitä, jotka ovat hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan. Hänen mukaansa korkein hyvyys koostuu siitä, että sielu on huolestunut moraalisesta totuudesta ja ymmärryksestä, ja paras tapa elämän hallitsemiseen on keskittyminen itsensä kehittämiseen omaisuuden keräämisen sijasta. Tärkeimpiä hyveitä olivat filosofiset ja älylliset hyveet. Hän opetti, että "rahasta ei synny hyveellisyyttä, vaan hyveellisyydestä syntyy raha ja kaikki muu hyvä ihmisille, sekä yksityiselle että yhteiskunnalle".^[16]

Sokrateelle tieto ja hyve liittyivätkin kiinteästi yhteen. Hyve on tietoa – oikea tieto johtaa välttämättä oikeaan toimintaan. Hyveellinen ihminen on hyvä aivan oikeasti eikä ainoastaan toimi "oikean mielipiteen" mukaisesti. Niinpä ihmisen tulee tuntea muuttumaton hyvä itsessään ollakseen hyveellinen. Valtiossa Platon esitti jaetun viivan, jatkumon tietämättömyydestä tietoon, jonka päässä on hyvä. Ainoastaan viivan päässä tunnetaan todellinen hyvä ja todellinen tieto sellaisenaan.

Jos ihminen siis tuntee esimerkiksi oikeudenmukaisuuden, hän toimii automaattisesti oikeudenmukaisesti. Tästä syystä Sokrates opetti myös, että ihmisen pahat teot voidaan panna hänen tietämättömyytensä tiliin. Jos ihminen tekee väärin, hän vain ei ole tiennyt paremmasta.^[17] Samoin Sokrates opetti, että ihmisestä tulee oikeudenmukainen, jos häntä kohdellaan oikeudenmukaisesti – tällöin hän oppii tuntemaan oikeudenmukaisuuden. Siksi hän myös opetti, että on parempi olla väärinteon kohteena kuin tehdä itse väärin.

Sokrates kehotti muita aina keskittymään enemmän ystävyyteen ja tunteeseen aidosta yhteydestä, koska se oli hänen mielestään paras tapa kasvaa yhdessä kansana. Hän eli itse tämän ohjeen mukaan. Lopulta hän hyväksyi kuolemantuomionsa, vaikka useimmat olivat sitä mieltä, että hänen pitäisi vain lähteä Ateenasta; hän ei kuitenkaan katsonut voivansa paeta ja toimia yhteisönsä tahtoa vastaan.

[muokkaa] Politiikka

Sokrates uskoi, että "ideaalit kuuluvat maailmaan, jonka vain viisaat voivat ymmärtää", mistä seuraa, että filosofit ovat ainoita, jotka soveltuvat hallitsemaan muita. Hän vastusti kaikkia hallitusmuotoja, jotka eivät olleet filosofien johtamia tasavaltoja, eikä Platonin kertoman mukaan peitellyt omaa näkemystään tietyistä hallitusmuodoista – hän vastusti demokratiaa, eikä Ateenassa käytössä ollut demokratia ollut poikkeus. Ateenan hallitusmuoto oli kaukana siitä, mitä Sokrates oli tarkoittanut. Sokrateen myöhemmissä elämänvaiheissa hallitusmuoto vaihtui vähän väliä vallankumousten ja vastavallankumousten vuoksi. Demokratia syrjäytettiin tyrannian tieltä muun muassa niin kutsuttujen kolmenkymmenen tyrannin aikana. Tyranneja johti Platonin sukulainen Kritias, joka sattumalta oli jossakin vaiheessa myös ollut Sokrateen oppilas. Tyrannia vallitsi vuoden verran, mutta demokratian palattua Sokrates haluttiin vaientaa.

Sokrateen demokratianvastaisuus on kuitenkin usein kiistetty, ja tässäkin asiassa Sokrateen todellisista näkemyksistä on keskusteltu kiivaasti. Ne, joiden mielestä Sokrates ei todellisuudessa uskonut ajatukseen filosofikuninkaista, pitävät vahvimpana argumenttina sitä, että Sokrates kieltäytyi toistuvasti astumasta politiikkaan tai osallistumasta hallintoon millään tavoin. Hän sanoi usein, ettei hän voi valvoa muiden asioita eikä neuvoa ketään, miten tämän tulisi elää, kun hän ei ymmärtänyt vielä itseäänkään. Filosofi on nimensä mukaisesti ainoastaan viisauden rakastaja eikä välttämättä varsinaisesti viisas. Tätä seikkaa voidaan katsoa tukevan sen, että Sokrates hyväksyi kuolemantuomionsa.

Voidaan kuitenkin ajatella, että suuri osa demokratian vastaisista opetuksista on peräisin Platonilta, joka ei koskaan päässyt yli siitä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi demokratiaa kohtaan, kun hän oli saanut nähdä, mitä järjestelmä teki hänen opettajalleen. Joka tapauksessa on selvää, että kolmenkymmenen tyrannin valta oli Sokrateelle yhtä vastenmielinen ja vastustettava kuin demokratiakin. Kun Sokrates kutsuttiin tyrannien eteen auttamaan erään toisen ateenalaisen pidättämisessä, hän kieltäytyi ja vältti kuoleman ainoastaan hiuksenhienosti ennen kuin tyrannit lopulta syöstiin vallasta. Hänen toiminnastaan voidaan näin päätellä, että hän katsoi tyrannien vallan olevan vähemmän legitiimi kuin hänet kuolemaan tuominneen oikeusistuimen vallan.

[muokkaa] Mystiikka

Platonin teoksia lukiessa saa käsityksen, että Sokrates puhuu usein asioiden mystisestä puolesta, kuten jälleensyntymisestä ja mysteeriuskonnoista. Tämä pannaan kuitenkin useammin Platonin kuin Sokrateen nimiin. Ajatusta Sokrateen taipumuksesta mystiikkaan ei voida kuitenkaan täysin hylätä, sillä myös Ksenofonin teokset antavat ajatukselle tukea. Filosofisen polun kulminaatio sellaisena, kuin se kuvataan Platonin Pidoissa ja Valtiossa, on "Kauneuden meri", hyvän muodon näkeminen ja kokeminen mystisenä ilmestyksenä. Viisauden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan tällä tavalla. Pidoissa Sokrates antaa kunnian filosofista polkua koskevasta puheestaan opettajalleen papitar Diotimalle, joka ei ollut edes varma siitä, olisiko Sokrates kykenevä saavuttamaan korkeimmat mysteerit. Menonissa Sokrates viittaa Eleusian mysteereihin ja sanoo Menonille, että tämä ymmärtäisi Sokrateen antamat vastaukset paremmin, jos osallistuisi initiaatioriitteihin seuraavalla viikolla.^[18]

Ehkä mielenkiintoisin mystiikkaan liittyvä seikka on Sokrateen riippuvuus omasta daimonistaan, äänestä, joka puhui hänelle aina silloin ja vain silloin, kun hän oli tekemäisillään virheen. Sokrateen mukaan juuri tämä daimon myös esti häntä osallistumasta politiikkaan. Faidroksessa kerrotaan, että Sokrates piti tätä eräänlaisena "jumalallisen hulluuden" muotona, mielisairautena, joka on lahja jumalilta ja joka antaa meille runouden, mystiikan, rakkauden ja jopa itsensä filosofian. Daimonin voidaan vaihtoehtoisesti ajatella olevan sama kuin intuitio. Kreikan kielen sana viittaa kuitenkin nimenomaan henkeen tai johonkin, jota nykyään kutsuttaisiin suojelusenkeliksi. Myös Sokrates näyttää antaneen daimonilleen sellaisia ominaisuuksia kuin persoonallisuus ja ääni. Populaareimmissa teksteissä Sokrateen daimon käännetään usein suomeksi 'omatunto'.

[muokkaa] Metafysiikka, kosmologia ja luonnontieteet

Sokrates ei kiinnittänyt juurikaan huomiota metafysiikan tai luonnontieteen kysymyksiin eikä esittänyt laajoja maailmanselitysteorioita. Ciceron mukaan hän katsoi, että sellaiset asiat ovat joko liian vaikeita ihmisymmärryksellä selvitettäväksi tai että niillä ei ollut ihmiselämälle mitään merkitystä.^[19] Sokrates oli kuitenkin kiinnostunut Jumalan olemassaolosta. Hänen mukaansa kaiken tarkoituksenmukaisen täytyy olla älyllisen olennon työtä. Tätä näkemystä voidaan pitää ensimmäisenä teleologisena argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Kaikkien hänen jälkeensä esitettyjen teleologisten todistusten voidaan katsoa perustuvan tavalla tai toisella samaan ajatukseen. Sokrates oli vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta.

[muokkaa] Dialogit

Sokraattiset dialogit ovat joukko Sokrateen oppilaiden kirjoittamia dialogeja, joissa henkilöhahmot keskustelevat moraalisista ja filosofisista ongelmista sokraattista menetelmää käyttäen. Tunnetuimmat näistä dialogeista ovat Platonin kirjoittamia. Dialogeissa keskustelu käydään lähes aina Sokrateen ja jonkun samaan aikaan eläneen henkilön välillä. Platonin esittämiä ajatuksia ei ole varsinaisesti pantu kenenkään henkilön suuhun, mutta ne tulevat esille sokraattisen menetelmän välityksellä, Sokrateen opastuksella. Sokrates kuitenkin hallitsi useimpia dialogeja ja toi asiansa yleensä esille jollakin kolmesta tavasta: kyselemällä, argumentoimalla tai esittämällä myyttejä.

Platonin filosofisessa järjestelmässä oppiminen on osa muistamisprosessia. Sielu on ennen ruumiillista lihaksitulemistaan ollut ideoiden maailmassa (tai taivaassa). Siellä se on nähnyt asiat täydellisinä, sellaisina kuin niiden tulisi olla eli ideaaleina eikä valjuina varjoina tai kopiona, joita voidaan havaita maan päällä. Kysymysten avulla sielu saadaan muistamaan ideat puhtaimmassa muodossaan, mistä syntyy viisautta. Useimmista dialogeissa Sokrates esitetään käyttämässä kehittämäänsä sokraattista menetelmää ainakin jossakin määrin, mutta täydellisimmin se tapahtuu dialogissa Euthyfron. Tässä dialogissa Sokrates ja Euthyfron käyvät läpi useita kierroksia Sokrateen kysymyksen "mitä on hurskaus?" ympärillä.

Kuva Sokrateen hahmosta on välittynyt jälkimaailmalle ennen kaikkea Platonin kirjoituksista, ja juuri nämä kirjoitukset ovat luoneet Sokrateen suuren jälkimaineen. Nykyään useimmat tutkijat ovat sitä mieltä, että vaikka Platonin antama kuva onkin osittain romantisoitu, se on kuitenkin myös luotettavin, sillä Platon kykeni selvästikin parhaiten seuraamaan Sokrateen ajatuksenjuoksua ja ymmärtämään tämän filosofiaa. Esimerkiksi Ksenofonilla ei ollut vastaavia taipumuksia filosofiaan.

[muokkaa] Vaikutus

[muokkaa] Sokraatikot ja muut seuraajat

Sokrateella oli useita oppilaita, mutta hän ei itse perustanut omaa koulukuntaa. Sen sijaan hänen oppilaidensa perustamista oppisuunnista kehittyivät myöhemmin lähes kaikki kreikkalaisen filosofian suurimmat koulukunnat, tai ainakin Sokrateen vaikutus välittyi niihin erilaisten opettaja-oppilas-ketjujen kautta.

Sokrateen tunnetuimmat seuraajat olivat Platon, Ksenofon ja Antisthenes. Heidän lisäkseen Sokrateen oppilaita ja muita sokraatikkoja olivat muun muassa Aristippos, Eukleides, Faidon, Kriton ja Menedemos. Giannantoni luettelee yhteensä noin seitsemänkymmentä sokraatikkoa.

Tärkeimmät sokraattisista koulukunnista olivat Antistheneen perustama kyyninen koulukunta, Aristippoksen perustama kyreneläinen koulukunta ja Eukleideen perustama megaralainen koulukunta. Lisäksi Faidon perusti elisläisen koulukunnan, josta on kuitenkin säilynyt vain vähän tietoja.

Sokraattiset koulukunnat jatkoivat Sokrateen aloittamaa hyveen etsintää, mutta päätyivät osittain hyvin erilaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi kyynikoiden mielestä olemassaolon perimmäinen tarkoitus oli juuri hyve, ei nautinto, kyreneläisten mielestä taas nautinto oli kaikkein suurin hyvä ja nimenomaan ruumiillisessa muodossa. Osa sokraattisista koulukunnista suhtautuikin toisiinsa vihamielisesti.

Samoin lähes kaikki myöhemmän antiikin ajan toisilleen vihamieliset koulukunnat, kuten stoalaiset, epikurolaiset ja skeptikot, katsoivat monesti olevansa Sokrateen ainoita oikeita seuraajia. Stoalaisuus kehittyi kyynisyyden pohjalle, kyreneläinen koulukunta muodosti sillan Sokrateen ja epikurolaisuuden välille, ja megaralaisuus puolestaan vaikutti skeptisyyteen.

Merkittävin Sokrateen seuraaja oli tunnetusti Platon, josta tuli opettajaansakin kuuluisampi filosofi. Platonin Akatemiaa ei kuitenkaan yleensä lasketa varsinaiseksi sokraattiseksi kouluksi, vaikka Platon ihailikin Sokratesta ja sijoitti hänet dialogiensa päähenkilöksi ja vaikka platonilaisen filosofian perusteet tulevatkin Sokrateelta. Antiikin aikana Platonia pidettiin kuitenkin pitkään yhtenä sokraatikkona muiden joukossa eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista tärkeimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja. Silti jo varhain syntyi myös tarinoita, jotka painottivat Sokrateen ja Platonin erityissuhdetta. Yksi on Diogenes Laertioksen kertomus Sokrateen näkemästä unesta, jossa hänen sylissään oli nuori joutsen. Yhtäkkiä sille kasvoi siivet ja se lensi pois päästettyään suloisen äänen. Seuraavana päivänä Sokrates tutustui Platoniin ja tiesi tämän olevan hänen unessa näkemänsä lintu.

Platonin kautta Sokrateen opetukset vaikuttivat myös Aristoteleehen, joka itse syntyi vasta viisitoista vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen. Platon ja Aristoteles perivät Sokrateelta muun muassa dialektisen lähestymistavan sekä sofistiikan ja eristiikan vastustamisen. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian ennen kaikkea induktiivisten argumenttien ja käsitteiden yleisen määrittelyn kehittämisestä. Hän piti näitä välttämättöminä koko tieteelliselle menetelmälle.^[20] Aristoteles oli kuitenkin jostain syystä sitä mieltä, etteivät nämä menetelmät sovi etiikan tutkimiseen, mihin Sokrates niitä nimenomaisesti käytti.

Sokrateen arvostus verrattuna moniin hänen seuraajiinsa nousi antiikin kuluessa. Cicero on kuvannut Sokrateen ja hänen seuraajiensa suhteita seuraavasti: "[Akateemikot ja peripateetikot] hylkäsivät Sokrateen tavan olla agnostikko kaikissa asioissa ja välttää dogmaattisia väitteitä. Sillä tavalla nousi, Sokrateen kantaa vastaan, filosofian tiede, jolla oli organisoitu lukujärjestys ja järjestelmällinen oppien esitys".^[21] Sokrateen filosofiasta hän sanoi: "Sokrates oli ensimmäinen, joka kutsui filosofian alas taivaalta ja toi hänet kaupunkeihin ja esitteli koteihin ja muutti hänet tutkimaan elämää, etiikkaa, hyvää ja pahaa".^[22]

[muokkaa] Sokrates filosofin malliesimerkkinä

Aikojen kuluessa Sokrateesta on tullut yksi filosofian suurimmista ikoneista ja eräänlainen filosofin arkkityyppi. Syynä voi paljolti olla juuri se, ettei Sokrates pitänyt muodollisia luentoja, ei perustanut koulukuntia eikä kirjoittanut mitään. Sen sijaan hän eli filosofiansa itse todeksi ja oli valmis kuolemaan sen puolesta, ja on ollut sitä kautta myöhemmille filosofipolville eräänlainen filosofian ruumiillistuma. Keskustelevalla asenteellaan sekä jatkuvalla kyselemisellään ja ihmettelyllään Sokrates on antanut mallin kaikille hänen jälkeensä tulleille filosofeille. Aivan kuten Sokrates kyseenalaisti sellaisia peruskäsitteitä kuin "tieto" ja "hyve", samoin filosofin tehtävänä on yleisemminkin etsiä selityksiä ja syitä myös sellaisille asioille, jotka jokapäiväisessä elämässä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Pekka Himanen onkin verrannut Sokratesta Filosofin rooliin, jonka kukin myöhempi filosofi on esittänyt oman tulkintansa mukaisesti. Sokrateen filosofian hän kiteyttää sanoilla: "Sokrateen filosofia oli sokratikoi bios, sokraattinen elämäntapa. Sokrates oli elävä luolavertaus! [..] Paljasjalkaisessa filosofissa jo hänen olemuksensa oli hänen filosofiaansa".^[23] Esa Saarinen kirjoittaa: "Filosofia käymistilana, pyrkimyksenä, intohimona kohti perusteluja. Vaatimuksena syventää ymmärrystään, haasteena etsiytyä edemmäksi: tämän ylvään ja ikuisen haasteen ylin symboli on Sokrates".^[24] Plutarkhoksen mukaan Sokrates oli "ensimmäinen ihminen, joka osoitti, että elämä on filosofiaa joka hetki, joka osassaan, jokaisessa kokemuksessa ja jokaisessa toiminnassa".^[25]

Stoalaisessa tieto-opissa viisaiksi laskettiin vain henkilöt, jotka ymmärsivät koko maailman kokonaisuudessaan ja tiesivät kaiken tiedettävissä olevan. Tiukasta määritelmästä johtuen periaatteessa kaikki ihmiset laskettiin siis hulluiksi. Stoalaiset filosofit mainitsevat viisaan esimerkkinä vain Sokrateen ja Herakleen kaltaisia henkilöitä.^[26] Stoalaisille Sokrates oli muutenkin esikuvana kaikessa. Epiktetos kehottaa Käsikirjassaan lukijoitaan elämään "täydellisyyden saavuttaneen" Sokrateen antaman esimerkin mukaan: "Sokrates saavutti täydellisyyden seuraamalla kaikissa tilanteissa vain järkeä. Ja vaikka sinä et vielä olekaan Sokrates, sinun tulee elää niin kuin haluaisit olla Sokrates."^[27] Elämän arkisissakin toimissa oli hyödyllistä miettiä, "mitä Sokrates olisi tehnyt?": "Kun menet tapaamaan jotakuta henkilöä, varsinkin sellaista joka nauttii suurta kunnioitusta, kuvittele mielessäsi miten Sokrates tai Zenon olisi menetellyt samassa tilanteessa. Silloin osaat suhtautua siihen oikealla tavalla".^[28]

Sokrateen mieltäminen ihannefilosofiksi heijastuu myös tapaan käyttää häntä esimerkkihenkilönä filosofisissa argumenteissa. Tämä on peräisin jo Platonin Sokrateelta itseltään,^[29] mutta tunnetuksi tavan on tehnyt erityisesti Aristoteles, joka käytti Sokratesta muun muassa logiikan havainnollistamisessa, esimerkiksi tyyliin: "Väitteistä Sokrates sairastaa ja Sokrates ei sairasta hänen itsensä ollessa olemassa selvästi toinen on tosi tai epätosi, ja kun häntä ei ole samoin: sairastaminen on näet epätotta kun Sokratesta ei ole, ja se että hän ei sairasta on totta".^[30]

Myöhemmin Sokrateen nimeä on käytetty lukemattomissa yhteyksissä Euroopan unionin koulutusohjelmasta Leonard Bernsteinin kirjoittamaan serenadiin. Hänen hahmonsa ja kohtalonsa on inspiroinut lukemattomia romaani- ja näytelmäkirjailijoita sekä taiteilijoita, esimerkkeinä Rafaelin Ateenan koulu ja Davidin Sokrateen kuolema.

Sokrates inspiroi myös Yhdysvaltain perustajaisiä, kuten Thomas Jeffersonia ja Benjamin Franklinia. Franklin sanoi nöyryyden olevan Jeesuksen ja Sokrateen esimerkin noudattamista. Englantilaiset romantiikan ajan runoilijat pitivät Sokratesta samalla tavalla moraalisen käyttäytymisen mallina ja korostivat vertailukohtia Jeesukseen. Muun muassa Percy Bysshe Shelley kutsui Sokratesta "Kreikan Jeesukseksi Kristukseksi".^[31] Yhtäläisyyksiä Jeesukseen onkin nähty sekä Sokrateen opetuksissa että hänen kuolemantuomiossaan. Erityisesti Søren Kierkegaard on rinnastanut roolimallinsa Sokrateen ja Jeesuksen useissa teoksissaan, kuten Filosofisten murujen kahdessa ensimmäisessä luvussa. Kierkegaard kirjoitti myös väitöskirjansa Om Begrebet Ironi med Stadigt Hensyn til Socrates ("Ironian käsitteestä Sokratesta alituisesti silmällä pitäen", 1841) Sokrateesta.

Varhaiskristillisinä aikoina Sokrateen hyveitä pidettiin kuitenkin samanlaisina "loistavina paheina" kuin muidenkin hänen aikalaistensa hyveitä, niinpä kristilliset apologistit kielsivät joidenkin esittämän näkemyksen, että Sokrates olisi ollut kristillisten pyhimysten veroinen.

[muokkaa] Katso myös

• Sokraattinen menetelmä
• Sokrates-ohjelma

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Lähteet

• Anthon, Charles: A Manual of Greek Literature, 1853.

• Aristoteles: Metafysiikka, I.6 ja XIII.4. Teokset 6. Suomennos Tuija Jatakari, Kati Näätsaari, Petri Pohjanlehto, selitykset Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1990.

• Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka, VI.13. Teokset 7. Suomennos ja selitykset Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki 1989.

• Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2003.

• Epiktetos: Käsikirja ja keskusteluja. Suomennos Marja Itkonen-Kaila. Otava, Helsinki 1978.

• Ksenofon: Muistelmia ja Sokrateen puolustuspuhe. Teoksessa Sokrates. Helsinki, 1960.

• Giannantoni, G.: Socratis et Socraticorum Reliquiae. 4 vols, Elenchos 18, Napoli, 1983-1990. Tärkein sokraatikkojen tekstien kokoelma.

• Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita 1–2. WS Bookwell Oy, Juva 2004.

• Himanen, Pekka: Filosofian oikeudenkäynti. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva 1997.

• Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko: Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.

• Platon: Sokrateen puolustuspuhe teoksessa Viisi tutkielmaa. Suomennos Päivö Oksala. WSOY, Porvoo/Helsinki 1961.

• Platon: Apologia, Kriton ja Euthyfron. Teoksessa Teokset I. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.

• Platon: Menon. Teoksessa Teokset II. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.

• Platon: Faidon ja Theaitetos. Teoksessa Teokset III. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.

• Saarinen, Esa (1985): Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Porvoo Helsinki Juva: WSOY. ISBN 951-0-22838-9.

• Saarinen, Esa: Symposium. WSOY, Porvoo 1999.

• Shelley, Percy Bysshe: Epipsychidion teoksessa Posthumous Works, toinen painos, 1839.

• Sihvola, Juha: ”Hellenistinen filosofia: epikurolaisuus, stoalaisuus ja skeptisismi”, teoksessa Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.) (1999): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus. ISBN 951-662-708-0.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Diogenes Laertios, Merkittävien filosofien elämät ja opit:

• Sokrateen elämäkerta (englanniksi)
• Sokrateen elämäkerta (kreikaksi)

Ensyklopedia-artikkeleita:

• Catholic Encyclopedia: Socrates (englanniksi)
• Stanford Encyclopedia of Philosophy: Socrates (englanniksi)

Muuta:

• Martti-Tapio Kuuskoski: Sokrateen viimeinen vitsi. Niin&näin – filosofinen aikakauslehti 2/1997.

Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja

Sokrates | Platon | Aristoteles | Augustinus | Tuomas Akvinolainen | Thomas Hobbes | René Descartes | Baruch Spinoza | John Locke | Gottfried Leibniz | George Berkeley | David Hume | Jean-Jacques Rousseau | Voltaire | Immanuel Kant | G. W. F. Hegel | Arthur Schopenhauer | Karl Marx | Søren Kierkegaard | John Stuart Mill | Friedrich Nietzsche | Bertrand Russell | Ludwig Wittgenstein | Edmund Husserl | Martin Heidegger

Antiikin filosofia

Sokrates ja sokraatikot

Aiskhines | Aleksamenos Teoslainen | Aristippos | Eukleides | Faidon | Glaukon | Kebes | Kriton | Ksenofon | Menedemos | Simmias | Simon | Stilpon