Parmenides (dialogi)

Wikipedia

Platonin teokset
I tetralogia
II tetralogia
III tetralogia - Parmenides - Filebos - Pidot - Faidros
IV tetralogia
V tetralogia
VI tetralogia
VII tetralogia
VIII tetralogia
IX tetralogia
Epäperäiset

Parmenides on yksi Platonin dialogeista. Sen toinen nimi Thrasylloksen ryhmittelyssä on Ideoista. Dialogi käsittelee ideaoppia ja on mahdollisesti yksi Platonin haastavimmista dialogeista. Se sisältää Platonin laajimman itsekriittisen käsittelyn ideaopista.

Parmenides kertoo kahden suuren elealaisen filosofin, Parmenideen ja Zenon Elealaisen, ja nuoren Sokrateen tapaamisesta. Tapaamisen aiheena oli Zenonin kirjoittaman tutkielman käsittely. Tutkielmassa Zenon puolusti Parmenideen monismia (ykseyttä) niitä vastaan, jotka ajoivat pluralismia (moneutta) ja väittivät, että Parmenideen ajatus ykseydestä aiheuttaa absurdeja tilanteita ja ristiriitoja.

Sokrateen, Parmenideen ja Zenonin lisäksi dialogissa esiintyvät Kefalos, Adeimantos, Glaukon, Antifon, Pythodoros sekä Aristoteles (myöhempi kolmenkymmenen tyrannin jäsen, eri henkilö kuin maineikas filosofi). Dialogi on kirjoitettu noin vuonna 370 eaa.

Sisällysluettelo

1 Sisältö
- 1.1 Alkuosa: Ideaopin kritiikki
- 1.2 Loppuosa: Dialektinen harjoitus
2 Kirjallisuutta suomeksi
3 Aiheesta muualla

[muokkaa] Sisältö

[muokkaa] Alkuosa: Ideaopin kritiikki

Zenon käyttää itselleen tyypillistä hyökkäysmenetelmää, nimeltään reductio ad absurdum, ja osoittaa, että jos on pluralistien teorian mukaan olemassa monta, silloin ne ovat sekä samanlaisia että erilaisia; mutta tämä on mahdoton tilanne, sillä erilaiset asiat eivät voi olla samanlaisia, eivätkä samanlaiset asiat erilaisia. Sokrateen mukaan tämä ongelma häviää, jos tehdään ero toisaalta aistittaviin asioihin, ja toisaalta muotoihin tai ideoihin, joihin aistittavat asiat ovat osallisia. Näin yksi ja sama asia voi olla sekä samanlainen että erilainen, tai yksi ja monta, osallistumalla sekä samanlaisuuden että erilaisuuden ideoihin, ja ykseyden ja moneuden ideoihin. Esimerkiksi Sokrates on itse yksi mies, ja niin hän osallistuu ykseyden ideaan, mutta hänessä on myös monta osaa, ja niin hän osallistuu moneuden ideaan. Ei ole ongelmallista osoittaa, että aistittavilla asioilla on vastakkaisia ominaisuuksia. Hämmästystä aiheuttaisi, ja ansaitsisi Sokrateen ihailun, jos joku osoittaisi, että ideoilla itsellään voisi olla vastakkaisia ominaisuuksia.

Tässä vaiheessa Parmenides ottaa roolin Sokrateen kuulustelijana ja hallitsee loppuosaa dialogista. Osoitettuaan, että Sokrates itse on tehnyt eron ideoiden ja aistittavien välille, Parmenides kysyy, minkä tyyppisiä ideoita hän on itse valmistautunut tunnistamaan. Sokrates sanoo, että hänellä ei ole epäilystäkään matemaattisten, eettisten ja esteettisten (niin kuin ykseys, moneus, hyvyys, kauneus) ideoiden olemassaolosta, mutta että hän on epävarma sellaisista ideoista kuin ihminen, tuli ja vesi, ja sanoo olevansa lähes varma, että luvuttomilla asioilla, kuten hiuksilla tai mudalla, ei ole omaa ideaa. Parmenides puolestaan on sitä mieltä, että koska hän on vanhempi ja sitoutuneempi filosofiaan, hän ei taivu samalla tavalla yleisen mielipiteen mukaan, ja on halukas hyväksymään ideat jopa kaikkein alempitasoisille asioille.

Ensimmäisen osan lopun muodostaa kuulustelu, jossa Parmenides kyselee Sokrateelta ideaopin tietyistä puolista ja tuo samalla esille neljä argumenttia teoriaa vastaan:

Argumentti 1. Jos jotkut asiat ovat osallisia Kauneuden, Samanlaisuuden tai Suuruuden ideasta, niistä tulee tällöin kauniita, samanlaisia tai suuria. Tällöin jokaisen yksittäisen asian tulee ottaa vastaan joko idea kokonaisuudessaan tai osa tästä ideasta. Kummassakin tapauksessa ideasta kuitenkin tulee monta — ensimmäisessä tapauksessa monistumalla, toisessa jakautumalla — eikä se enää olisi yksi.

Argumentti 2. Sokrateen perustelu sille, että jokaisessa tapauksessa on olemassa yksi idea, on se, että kun hän katsoo esimerkiksi joukkoa suuria asioita, niissä vaikuttaa olevan yksi ominaisuus, jonka ne kaikki jakavat, eli Suuruuden idea. Jos kuitenkin ajatellaan joukkoa suuria asioita x, y ja z. Tällöin niillä ja Suuruuden idealla täytyy olla jotain yhteistä, eli yhteinen idea. Kutsuttakoon tätä Suuruudeksi #2. Samoin x:llä, y:llä, z:lla, Suuruudella ja Suuruudella #2 tulee olla yhteinen idea, Suuruus #3, ja niin edelleen loputtomiin. Siksi jokaista tapausta ei edusta yksi idea vaan loputon sarja ideoita. Tämä on kuuluisa "kolmannen ihmisen argumentti", jota Aristoteles tutki enemmän.

Argumentti 3. Ehdotukseen, jonka mukaan jokainen idea on sielussa oleva ajatus, Parmenides vastaa, että ajatuksen tulee olla ajatus jostain joka on idea. Tällöin osallistumissuhde ideaan on edelleen selittämättä. Edelleen, jos asiat jakavat ideoissa asioita, jotka eivät ole muuta kuin ajatuksia, tällöin joko asiat koostuvat ajatuksista ja ajattelusta, tai ne ovat ajatuksia, mutta eivät ajattelua.

Argumentti 4. Ideaopin vakavin ongelma seuraa ideoiden erillisen olemassaolon opista. Ideat eivät ole olemassa meidän todellisuudessamme, vaan niillä on olemassaolo suhteessa toisiinsa niiden omassa todellisuudessa, ideamaailmassa. Samoin meidän todellisuutemme asiat ovat suhteessa toisiinsa, eivät suhteessa ideoihin. Aivan kuten Isännyyden idea on olemassa suhteessa Orjuuden ideaan, meidän todellisuutemme isännyys on suhteessa meidän todellisuutemme orjuuteen. Kukaan maallisen isäntä ei ole Orjuuden isäntä, eikä mikään maallinen isäntä-orja -suhde ole suhteessa ideaaliin Isäntä-Orja -suhteeseen. Sama pätee tietoon. Kaikki tietomme on suhteessa meidän todellisuuteemme, ei ideamaailmaan, kun taas ideaali Tieto on tietoa ideoista, ei meidän todellisuutemme asioista. Tämän vuoksi emme voi tuntea ideoita. Tästä seuraa myös, että jumalallisessa maailmassa elävät jumalat eivät voi tietää mitään meistä, eikä heidän ideaali isännyytensä voi hallita meitä.

[muokkaa] Loppuosa: Dialektinen harjoitus

Vaikka Sokrates ei kykenekään puolustamaan ideateoriaa Parmenideen argumentteja vastaan, Parmenides vaikuttaa kuulustelua seuraavassa siirtymäosassa puolustavan teoriaa itse. Hän väittää, että ilman ideoita dialektiikka ei ole mahdollista, ja että Sokrates ei kyennyt puolustamaan teoriaa koska hän on saanut liian vähän harjoitusta. Seuraavaksi Parmenides kuvaa, minkälaista harjoitusta hän suosittaa. Dialogin loppuosan muodostaa tällaisen harjoituksen läpikäynti. Siinä nuori Aristoteles-niminen hahmo ottaa roolin Parmenideen kuulustelijana Sokrateen sijasta.

Tätä dialogin loppuosaa pidetään yleisesti yhtenä Platonin teosten haastavimmista ja vaikeaselkoisimmista. Se koostuu armottomasta sarjasta vaikeita ja teräviä argumentteja, jossa ilmaisusta on riisuttu pois kaikki turha ja jätetty vain esitettyjen argumenttien oleellisin ydin. Aiemmista dialogeista tuttu draama ja väri ovat kokonaan poissa. Osa käsittelee Platonin myöhäisvaiheen dialogeille tyypillisiä aiheita, kuten Oleminen, Samuus, Ero ja Ykseys, mutta kaikki syvällisemmät tulkinnat ovat saaneet aikaan kiistoja tutkijoiden parissa.

Tutkijat ovatkin turhaan yrittäneet muodostaa kokonaiskuvan dialogin loppuosasta antiikin ajasta saakka. Osaa ovat tutkineet laajalti mm. Cornford, Russell, Ryle ja Owen, mutta heidänkään ehdotuksensa eivät ole saaneet yleistä hyväksyntää. Meinwald (1991) on tarjonnut oivaltavaa ratkaisua, mutta hänenkään ehdotustaan ei ole hyväksytty nopeasti. Parmenideen loppuosa tuleekin todennäköisesti pysymään arvoituksena vielä pitkään. Toisaalta Platonin kypsän vaiheen ajattelua on valitettavasti vaikea ymmärtää kokonaisuudessaan ilman Parmenideen ymmärtämistä.