Keskitysleiri
Wikipedia
Keskitysleiri on paikka, jonne kootaan siviilejä, joiden liikkuvuutta ja kontakteja halutaan rajoittaa. Yleensä leirejä on luotu sotien aikoina, jolloin vihollismaan kansalaiset (internointileiri) ja epäluotettavaksi koetut poliittiset ja kansalliset ryhmät ovat koottu kyseisiin leireihin.
Nimitys keskitysleiri sai huonon maineen toisen maailmansodan jälkeen natsi-Saksan keskitysleirien ja ihmisten surmaamiseen erikoistuneiden tuhoamisleirien myötä. Nykyisin sanaa käytetään yleisimmin propagandistisesti luomaan assosiaatio Natsi-Saksan leireihin, ja samasta syystä määritelmän täyttävät leirit pyritään nimeämään toisin: internointileiri, työleiri, vankileiri, pakolaisleiri, uudelleenasutusleiri, siirtoleiri, pidätysleiri jne.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Käsitteen synty
Keskitysleirien varsinainen historia alkoi Yhdysvaltain sisällissodassa (1860–1865) ja Etelä-Amerikan valtioiden itsenäisyyssodista sen jälkeen. Näissä vangitut olivat vihollispuolen vangittuja sotilaita, ja keskitysleirit toimivat nimensä mukaisesti suurina leirimäisinä vankiloina, joihin suuret vankimäärät keskitettiin.
Termiä "reconcentración" käytettiin internoinnin yhteydessä ensimmäisen kerran Kuuban kolmannen vapaussodan yhteydessä (1895–1898) kuvernööri Valeriano Weylerin toimesta. Maaseudun väestön siirroilla pyrittiin vähentämään tukea Kuuban vapaustaistelijoille. Sää ja taudit johtivat kuolemiin, joita USA:n lehdistö käytti muokkaamaan mielipidettä Espanjan vastaiseen sotaan.
Vuonna 1899 alkaneessa toisessa buurisodassa britit sovelsivat niin sanottua poltetun maan taktiikkaa buurisisseihin ja siirsivät buuriväestön keskitysleireille estääkseen buurisissien toiminnan. Virallinen syy oli siviilien "suojelu" sisseiltä. Ajatuksen keksi alun perin Lordi Kitchener. Noin 160 000 ihmistä vangittiin, joista 30 000 kuoli.
[muokkaa] Keskitysleirit Saksassa
- Katso myös: Luettelo natsien keskitysleireistä
Saksassa keskitysleirijärjestelmä (Konzentrationslager; virallinen lyhenne oli KL, mutta vähemmän muodollisissa yhteyksissä käytetään yleensä paljon tunnetumpaa termiä KZ) perustettiin Hitlerin saatua vallan tammikuussa 1933. SA aloitti vangitsemiset, aluksi kellareihin ja muihin varastoihin. Maaliskuussa perustettiin Preussiin ensimmäiset keskitysleirit Nohra ja Oranienburg. SA ja Baijerin poliisi taas avasivat leirin Dachaussa. Elokuuhun 1934 mennessä 80 000 ihmistä vangittiin. SS sai keskitysleirien hallinnon toukokuussa 1934. Suurin osa alkuperäisistä leireistä suljettiin ja Heinrich Himmler nimitti entisen Dachaun komendantin, Theodor Eicken keskitysleirien tarkastajaksi.
Aluksi leireille vangittiin poliittisia toisinajattelijoita, Jehovan todistajia, pappeja, homoseksuaaleja, romaneita ja mielisairaita. Toukokuussa 1935 Natsi-Saksassa oli viisi leiriä, joilla oli 3 500 vankia: Esterwegen (322), Lichtenburg (706), Moringen (49 naista), Dachau (1 800) ja Sachsenburg (678). Marraskuun 1938 juutalaisvainoissa vangittiin 50 000 ihmistä lisää. Huhtikuussa 1939 suurin osa vangeista oli vapautettu, ja leireillä oli noin 21 000 henkeä. Tällöin alettiin vankien työvoimaa hyödyntää pakkotyössä vangitsemisen lisäksi. Uudet leirit perustettiin lähelle kuljetusreittejä ja SS:n tehtaita. Ensimmäinen näistä oli Sachsenhausen lähellä Berliiniä heinäkuussa 1936.
Saksan vallattua Puolan toisen maailmansodan aluksi leirien vankien määrä nousi rajusti. Uudet leirit, kuten Auschwitz, suunniteltiin sotavankileireiksi, mutta osasta tuli myös tuhoamisleirejä. Massatuhoaminen alkoi Operaatio Reinhardtin yhteydessä vuoden 1941 lopulla. Kuuluisin keskitysleiri Auschwitz oli pakkotyöleiri, sen rinnalla toimi Birkenaun tuhoamisleiri ja kaupallinen Monowitz eli ”IG Auschwitz”.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 tuhansia neuvostoarmeijan upseereita murhattiin leireillä, Sachsenhausenissa ja Buchenwaldissa yli 22 000 henkeä. Neuvostovangit säilytettiin eristetyissä parakeissa, jotka saivat nimen sotavankityöleiri. Suurin osa upseereista teloitettiin välittömästi kuulustelujen jälkeen. Useimmat vangit eivät saaneet lähes lainkaan ruokaa tai suojia. Yli puolet 3,3 miljoonasta sotavangista kuoli talveen 1941–1942. Kertomusten mukaan leirien asukit söivät maassa kasvaneen ruohon ja multaa nälkäänsä. Myös ihmissyöntiä saattoi esiintyä. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta sotavankien kohtelusta, joten saksalaiset eivät katsoneet olleensa sen ehtojen alaisia. Osansa neuvostosotavankien kohtelulla oli natsien rotuopilla, jonka mukaan slaavit olivat ali-ihmisiä. Kaikkiaan 5,7 miljoonasta itärintaman sotavangista Saksassa 3,5 miljoonaa menetti henkensä.
Jotkut leirit nimettiin erikoisleireiksi (Sonderlager). Näillä säilytettiin merkittävimpiä vankeja, kuten Stalinin poikaa Sachsenhausenissa, entistä Itävallan kansleri Kurt von Schuschniggia, Hitlerin murhaa yrittänyttä Georg Elseria ja merkittävimpiä liittoutuneiden sotavankeja Dachaussa. Joillakin leireillä järjestettiin lääketieteellisiä kokeita vangeilla (myöhemmin tästä kuuluisaksi tuli erityisesti tohtori Josef Mengele).
Vuonna 1944 leiriverkosto saavutti huippunsa. Osa aseteollisuudesta siirrettiin maanalaisiin bunkkereihin, joissa vangit työskentelivät. Flossenburgissa tuotettiin Messerschmittin lentokoneita ja Neuengammen vangit rakensivat Porta Westfalican luoliin mahtavan teollisuuskompleksin. V-aseiden osia tuotettiin Dora-Mittelbaun leirillä Harz-vuoristossa. Vuonna 1944 Suur-Saksan alueella oli 7,1 miljoonaa työvoimaksi rekisteröityä ulkomaalaista siviiliä tai sotavankia. Tämä oli 24 % kaikesta työvoimasta.
Leirien vangeista kuoli heinäkuusta 1942 heinäkuuhun 1943 joka kymmenes. Myöhemmin kuolleisuus oli korkeampi. Kuolleiden kokonaismääräksi on rekisteröity 450 000 ja arvioitu yli 600 000, johon ei ole laskettu tuhoamisleireillä kuolleita. 15. tammikuuta 1945 SS:llä oli 511 537 rekisteröityä mies- ja 202 674 naisvankia.
[muokkaa] Neuvostoliitossa
Neuvosto-Venäjällä jo Leninin aikana (1919) laajennettiin tsaarinvallanaikaisia työleirejä (katorga), jotka saivat vuonna 1930 nimen Gulag leirien hallinnosta vastanneen viranomaisen mukaan. Jopa 15 miljoonaa vankia tuomittiin pakkotyöleireille Stalinin hallinnon aikana. Monet kuolivat tauteihin, nälänhätään ja teloitettiin. 1920-luvun lopulla vankileirien saaristossa oli noin 100 000 vankia. Merkittävästi lisävankeja leireille saapui kolmessa aallossa: 1929–1932 maatalouden kollektivisoinnin aikana, 1936–1938 Stalinin puhdistusten aikana ja toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Gulag koostui sadoista leireistä, joilla oli 2 000–10 000 vankia. Useimmat näistä olivat ojennustyöleirejä, joilla tehtiin metsätöitä tai rakennettiin kanavia tai rautateitä tai työskenneltiin kaivoksissa. Kirjailija Aleksandr Solženitsyn on väittänyt, että vuosina 1928–1954 noin 40–50 miljoonaa ihmistä kärsi tuomioita leireillä. Leirihallinnosta 1989 kerätyt luvut väittävät noin 10 miljoonan hengen joutuneen lähetetyiksi leireille vuosina 1934–1947.
Anne Applebaumin neuvostoliittolaisiin arkistoihin nojautuneen tutkimuksen Gulag (2003) mukaan leireissä oli vuonna 1930 179 000 vankia, 1936 1 296 494, 1941 1 929 729, 1948 2 199 535, 1950 2 561 351 ja 1953 2 468 524 vankia. Yhteensä vankeja oli 28,9 miljoonaa, mihin lukuun sisältyy 6 miljoonaa "erikoissiirtokunnissa" elänyttä.
Leireissä kuoli vuosina 1929-1953 2 794 163 henkeä. Kuoleisuus oli suurinta sotavuosina 1942-1943 (24,9 ja 22,4 prosenttia), vuonna 1933 (15,3) ja 1944-1945 (9,2 ja 5,95). Muulloin se vaihteli 1-5 prosentin välillä ja painui alle prosentin vuosina 1950-3. Lisäksi Neuvostoliitossa teloitettiin poliittista syistä vuosina 1934-1953 786 163 henkeä. Kumpikaan luku ei sisällä kuljetuksissa ja kuulusteluissa kuolleita tai heti vapautuksen jälkeen kuolleita.
Gulag alkoi kutistua Stalinin kuoleman jälkeen. Satoja tuhansia armahdettiin ja leirijärjestelmä palasi 1920-luvun mittoihin. Vuonna 1955 Gulag lopetettiin virallisesti. Sen tilalle tuli GUITK, ojennustyöleirien päähallinto. Kaikkiaan länsimaiset historioitsijat ovat arvioineet Neuvostoliitossa kuolleen vuosina 1918–1956 noin 10–30 miljoonaa ihmistä pakkotyössä, pakkoväestönsiirroissa, teloituksissa ja terrorissa.
[muokkaa] Muualla
Keskitysleirejä on käytetty monissa sodissa. Esimerkiksi Yhdysvallat internoi toisen maailmansodan aikana japanilaista alkuperää olevia amerikkalaisia internointileireille.
Kolmanneksi suurin keskitysleirijärjestelmä oli natsi-Saksan ja Neuvostoliiton jälkeen keisarillisella Japanilla. Japanilaiseen moraaliin kuului, ettei antautuminen ollut hyväksyttävää. Tämän vuoksi myöskään sotavankien kohtelussa ei edes pyritty inhimillisyyteen. Sotavankivoimalla rakennettiin muun muassa Burman–Thaimaan rautatietä.
Viime aikoina keskitysleirejä on käytetty muun muassa Jugoslavian hajaantumissodissa ja työleirinomaisia keskitysleirejä on edelleen olemassa Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, joissa niitä käytetään myös poliittisten toisinajattelijoiden vangitsemiseen. Yhdysvaltain Kuubassa sijaitsevasta Guantanamo Bayn sotilastukikohdan terroristiepäiltyjen säilytyspaikasta esimerkiksi Amnesty International ei käytä nimeä keskitysleiri.
[muokkaa] Keskitysleirit Suomen historiassa
Myös Suomessa on historian aikana sovellettu kolmeen kertaan eräänlaisia keskitysleirejä, ensimmäisen kerran vuonna 1918 sisällissodan aikana. Heti sisällissodan jälkeen Suomen armeija vangitsi tappion kärsineitä punakaartilaisia sotavankileireille noin 75 000, joista noin 12 000 kuoli nälkään ja sairauksiin – osittain maassa jo muutenkin vallinneen puutteen ja elintarvikepulan seurauksena. Niin kutsuttu "espanjantauti", influenssa, levisi leireillä heikkokuntoisten parissa tappaen heitä suurin määrin. Tautia ei osattu diagnosoida, joten joissain lähteissä sairauksiin kuolleiden määräksi on arvioitu vain 500 henkeä, merkittävämpänä isorokko. Suurin osa leirikuolemista kuitenkin johtui leirien ala-arvoisesta alusrakenteesta, kuten liian ahtaista ja kylmistä selleistä. Vankien raaka kohtelu oli suurin syy kuolemiin vankeja siirrettäessä leireihin. Joillain leireillä kuolleisuus oli huomattavan suurta, kuten Tammisaaressa (30,5 %) ja Lappeenrannassa (22,1 %).
Toisen kerran eräänlaisia keskitysleirejä käytettiin jatkosodan yhteydessä Itä-Karjalan suomalaisen sotilashallinnon alaisuudessa olevan miehitysalueen venäläisten siviilien internoimiseen. Venäläisen väestön sodanaikaisen valvonnan ohella näiden niin sanottujen siirtoleirien tavoitteena oli mahdollisesti myös alueiden väestön suomalaistaminen sodan voittamisen jälkeen. Leireille suljettiin venäläinen ja muu "epäheimolainen" väestö: naisia, lapsia ja vanhuksia oli vankeina enimmillään yli 20 000. Heistä menehtyi noin 6000-9000 henkeä. Muun muassa professori Jalmari Jaakkola suunnitteli jatkosodan aikana Itä-Karjalan venäläisen väestön lähettämistä näiltä siirtoleireiltä sodan jälkeen itään.
