Gulag
Wikipedia
Gulag, venäjän kielen sanoista Glavnoje upravlenije lagerej (Главное управление лагерей, ГУЛАГ), leirihallitus, leiriasioiden keskusvirasto, oli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin osa, joka hallinnoi pahamaineisia pakkotyöleirejä.
Neuvosto-Venäjällä jo Leninin aikana (1919) laajennettiin tsaarinvallanaikaisia työleirejä (katorga), jotka saivat nimen Gulag, 25. huhtikuuta 1930 perustetun, leirien hallinnosta vastanneen viranomaisen mukaan. Jopa 15 miljoonaa vankia tuomittiin pakkotyöleireille Stalinin hallinnon aikana. Monet kuolivat tauteihin, nälänhätään ja teloitettiin. 1920-luvun lopulla vankileirien saaristossa oli 100 000 vankia. Merkittävästi lisävankeja saapui leireille kolmessa aallossa: 1929–1932 maatalouden kollektivisoinnin aikana, 1936–1938 Stalinin puhdistusten aikana ja toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Gulag koostui sadoista leireistä, joilla oli 2000–10000 vankia. Useimmat näistä olivat ojennustyöleirejä, joilla tehtiin metsätöitä tai rakennettiin kanavia tai rautateitä tai työskenneltiin kaivoksissa.
Stalinin aikaisille keskitysleireille oli ominaista, että oikeista rikoksista tuomitut kriminaalivangit, jotka kutsuivat itseään rehvastelevalla nimellä blatnyje/блатные (sanasta blat/блат = "sisäpiirin vaikutusvalta"), olivat ns. sosiaalisesti läheisinä (sotsial'no blizkie/социально-близкие) selvästi etuoikeutetummassa asemassa kuin poliittiset vangit, joita nimiteltiin mielellään vihollisiksi tai fasisteiksi. Kriminaalivankien suussa heidän nimensä oli fraijer/фрайер, alkujaan jiddišistä tai saksan rikollisslangista, Rotwelschistä, itäeurooppalaisiin kieliin levinnyt sana, joka tarkoittaa rikollisen uhria tai prostituoidun asiakasta, "pokaa". Nimitys viittaa siihen, että "fraijerin" ryövääminen tai raiskaaminen oli venäläiselle ammattirikolliselle rutiinia, eivätkä vanginvartijatkaan tohtineet sitä estää. Rikollisten ja alamaailman alakulttuuri sulautuikin käytännössä osaksi vankiloiden kulttuuria ja säännöstöä, ja sellaistakin esiintyi, että kriminaalivanki yleni vanginvartijaksi.
Tilanne myöhemmillä Brežnevin aikaisilla keskitysleireillä tuntuu aikalaistodistusten nojalla olleen sikäli parempi, että rikolliset suhtautuivat poliittisista syistä vangittuihin intellektuelleihin jopa pelonsekaisella kunnioituksella ja arvostaen. Myös vanginvartijat olivat tässä vaiheessa usein poliittisten vankien puolella lähinnä käytännön syistä, siksi, että poliittiset vangit nähtiin keskiluokkaisina kunnon ihmisinä, kriminaalivangit taas raaistuneina raakalaisina.
Solženitsyn on väittänyt että 1928–1954 40–50 miljoonaa kärsi tuomioita leireillä. Leirihallinnosta 1989 kerätyt luvut väittävät 10 miljoonan joutuneen lähetetyiksi leireille 1934–1947.
Gulag alkoi kutistua Stalinin kuoleman jälkeen. Kurin pettäminen johti mm. Ekibastuzin ja Kengirin leireissä kapinoihin, joiden kantavina voimina olivat balttilaiset ja ukrainalaiset vangit. Kapinat tukahdutettiin usein raa'asti ja kuolemantuomioita jaellen, mutta neuvostojohdolle alkoi valjeta, ettei järjestelmää enää voitu ylläpitää. Satoja tuhansia armahdettiin ja leirijärjestelmä palasi 1920-luvun mittoihin. Vuonna 1955 Gulag lopetettiin virallisesti. Sen tilalle tuli GUITK, ojennustyöleirien päähallinto.
Kaikkiaan länsimaiset historioitsijat ovat arvioineet Neuvostoliitossa kuolleen 1918–1956 10–30 miljoonaa pakkotyössä, pakkoväestönsiirroissa, teloituksissa ja terrorissa.
Gulagilla on luonnollisesti ollut vaikutuksensa myös Venäjän kirjallisuuden historiaan. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelstam kuoli Gulagissa. Gulagin vankien elämää ovat sittemmin kuvailleet teoksissaan monet venäläiset kirjailijat, Solženitsynin lisäksi mm. Varlam Šalamov, Jevgenija Ginzburg, Lev Kopelev ja Andrei Sinjavski. Puolalaisista Gulag-kuvauksista merkittävin on Gustaw Herling-Grudzińskin monille kielille käännetty Inny świat ("Toinen maailma").
