Jatkosota

Wikipedia

Jatkosota

Kaatuneita venäläisiä Sommeen motissa.

Päivämäärä:	25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944
Paikka:	Suomi, Itä-Karjala ja Murmanskin alue
Lopputulos:	Suomen tappio
Vaikutukset:	Suomen ja Neuvostoliiton välille solmittiin YYA-sopimus, Suomi menetti takaisin vallatut alueet (eduskunta julisti ne Suomen alueiksi 1941) ja lisäksi Petsamon

Taistelijat

Suomi
Kansallissosialistinen Saksa

Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto
Yhdistynyt kuningaskunta

Vahvuudet

450,000

+1,000,000

Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944. Aselepo astui voimaan 4. syyskuuta kello 07.00 Suomen osalta, Neuvostoliitto lopetti sotatoimet vasta vuorokautta myöhemmin 5. syyskuuta. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta ja lopullinen rauhansopimus Pariisissa 1947.

[muokkaa] Sotaa edeltäneet tapahtumat

[muokkaa] Välirauha

Suomen asema talvisodassa muodostui kestämättömäksi Neuvostoliiton valmistautuessa alkuvuoden 1940 vastoinkäymisensä vuoksi uudelleen hyökkäykseen helmikuussa 1940. Suomi oli neuvotellut Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa jo olevien ententé-maiden kanssa mahdollisesti Norjan ja Pohjois-Ruotsin kautta toimitettavasta sotilasavusta, mikä olisi tarjonnut niille samalla mahdollisuuden alueiden miehitykseen, jottei Saksa pääsisi hyötymään puolueettomien maiden sodankäynnille tarpeellisista rautavaroista. Helmikuussa 1940 oli kuitenkin Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring ilmoittanut suomalaisille, että Neuvostoliiton kanssa kannattaa tehdä rauha, sillä suomalaisilla on mahdollisuus saada omansa takaisin myöhemmin. Suomi ryhtyikin hakemaan rauhaa Neuvostoliiton kanssa.

Suomi pysyi käytännössä poikkeustilassa talvisodan jälkeenkin. Rauhan aikana sotilaskouluttamatta jäänyttä 100 000 nostoväkeen kuuluvaa määrättiin astumaan palvelukseen ja heidän sotilaskoulutuksensa talvisodan loppuvaiheessa vähäiseksi havaitun resrvin lisäämiseksi aloitettiin. Kanta-aliupseereiksi lukumääräisesti tavanomaiset saapumiserät laajempaa koulutustehtävää varten armeijaan pyydettiin jäämään talvisodassa kunnostautuneita ryhmänjohtajia. Suomi tähtäsi kansainvälisesti todettuun mahdolliseen enimmäismäärään väestöstä, mikä voitaisiin irrottaa muista tehtävistä armeijan palvelukseen eli 16%:iin, mikä teki Suomesta jatkosodan lopussa toiseen maailmansotaan osallistuneiden kansakuntien eniten liikekannalle pannun maan.

Mahdollisuudet puolueettomuuden ylläpitämiseen heikkenivät lisää huhti- ja toukokuussa 1940, kun Saksa valtasi nopeasti Tanskan ottaen haltuunsa Tanskan salmet ja kun Norja brittien ja puolalaisten vapaaehtoisten tuesta huolimatta joutui Saksan haltuun. ententé menetti mahdollisuutensa vaikuttaa Norjan miehityksen lisäksi siinä, kun toukokuussa 1940 Ranskan rintama murtui ja maan pohjoisosan miehitti Saksa suoraan ja eteläosaan muodostettiin Saksalle ulkopoliittisesti ystävällinen Vichyn hallitus, joka ei voinut jatkaa taistelua brittien rinnalla. Näin Euroopan länsivallat eivät olleet enää ulkopoliittinen vaihtoehto puolueettomuuden ylläpitämiseksi, kun Britannia valmistautui suuriin ilmataisteluihin estääkseen Britteinsaarien valtaamiseen tähtäävät Saksan sitä vastaan suorittamat laajat strategisiksi tarkoitetut pommitukset.

Suomi ajautui valitsemaan Saksan ja Neuvostoliiton välillä ja Saksa tarvitsi Suomen maa- ja merialuetta tukialueeksi Neuvostoliittoa vastaan suunniteltavalle hyökkäykselleen erityisesti Suomen Lapissa Murmanskin haltuunottamiseksi tavoitteenaan Arkangelin tasa ja etelässä Suomenlahtea ja Karjalankannasta, jotta Leningradin valtaaminen ja sen täydellinen tuhoaminen olisi tullut mahdolliseksi.

Neuvostoliiton valmistautuessa Saksan hyökkäystä vastaan ja samalla suunnitellessä ennalta ehkäisevää hyökkäystä Saksaan kesällä ja syksyllä 1940 alkoi Neuvostoliitto kohdistaa Suomeen vaatimuksia, minkä suomalaiset kokivat Moskovan rauhan vaatimukset ylittäviksi. Ajatus uudesta sodasta aiheutti sen, että Moskovan rauhan aika sai melko yleisen välirauha-nimityksen jo suhteellisen pian talvisodan päättymisen jälkeen.

Norjan ja Tanskan miehityksen kaltainen Suomen kannalta huolestuttava olosuhteiden heikentyminen tapahtui kesällä 1940, kun Neuvostoliitto pakotti järjestämään Virossa, Liettuassa ja Latviassa vaalit, joiden lähinnä Neuvostoliiton painostuksesta muodostuneet enemmistöt muuttivat maat neuvostotasavalloiksi, joiden anomukset liittyä Neuvostoliittoon hyväksyttiin elokuussa.

Neuvostoliitto pakotti 8. syyskuuta 1940 Suomen sallimaan päivittäiset rautatiekuljetukset Hangon vuokra-alueelle. Sopimus saksalaisten joukkojen lomakuljetuksista Pohjois-Suomen kautta Norjaan tehtiin 22. syyskuuta sen jälkeen, kun Ruotsi oli antanut vastaavan lomakuljetusluvan. Tuona aikana Saksa oli liitossa Neuvostoliiton kanssa (Molotov-Ribbentrop-sopimus 23. elokuuta 1939).

Suomessa tunnettiin uhka "lopullisesta välienselvittelystä". Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring oli helmikuussa 1940 neuvonut Suomea tekemään rauhan nopeasti ja esittänyt lupauksen, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa. Göringin lupauksen merkityksestä on viime aikoina kiistelty. Vahvasti huhuttiin myös Moskovan rauhanteossa venäläisosapuolen kommentoineen, ettei Suomen kysymystä ollut vielä ratkaistu Neuvostoliittoa tyydyttävällä tavalla.

Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava, esimerkiksi Baltian nopea kollektivisointi kyydityksineen, kommunistien suorasanaiset uhkailut ja Aeron Kaleva-lentokoneen alasampuminen 14. kesäkuuta 1940 Kerin majakan lähellä koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Maa oli saarrettu ja koki olevansa yksin, kun Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto liittoutuneet ja Ruotsi oli kääntänyt virallisen selkänsä.

Puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940. Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinen. Itämeren laivasto laati Ahvenanmaan tarkan valtaussuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksi. Suomen asioiden hoito siirrettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin NKVD-joukoille, ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleen. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä Saksan johtajalta Adolf Hitleriltä lupaa Suomen valloitukseen, mutta ei sitä saanut koska Hitlerillä oli jo mielessään hyökkäys Neuvostoliittoon ja siihen hän halusi mukaan myös Suomen.

Suomen ja Saksan koordinoidut toimet jatkosotaa ennen alkoivat korkean sotilasjohdon neuvotteluilla 1940 loppuvuodesta. Suomi sai tietoja Saksan hyökkäyssuunnitelmista 30. joulukuuta 1940. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta n. 200 000. Helmi-maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Petsamossa järjestelmällistä tiedustelua, mistä Suomen johto sai paljon tietoja Saksan suunnitelmista.

Suomen läheneminen Saksan kanssa sai Neuvostoliiton luopumaan välirauhan alkuaikana esitetyistä lisävaatimuksista. Huhtikuussa 1941 alettiin insinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisia Waffen-SS:n Wiking-divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941. Toukokuussa Suomen hallitus teki tietoisen päätöksen liittymisestä Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Yhteistyöstä jättäytymisellä Suomi olisi pahimmillaan jäänyt suurvaltojen sotatantereeksi. Päätös sisälsi kuitenkin ehtoja; muun muassa sen, että Saksa hyökkää ensin, ja Suomi aloittaa sotatoimet vasta Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen. ^[1]

17. kesäkuuta 1941 julistettiin yleinen liikekannallepano. 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45 000 NL:n rajoilla asunutta evakuoitavaksi.

[muokkaa] Operaatio Barbarossa

Pääartikkeli: Operaatio Barbarossa

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Operaatio Barbarossassa 22. kesäkuuta 1941 Adolf Hitler julisti Suomen taistelevan liitossa – im Bunde – Saksan kanssa, mikä oli puolueettomuutta ylläpitävälle Suomen ulkopoliittiselle johdolle kiusallinen, koska se viestitti maailmalle että Suomi olisi ollut liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa.

Aloittaessaan operaatio Barbarossan eli hyökkäyksen Neuvostoliittoon 22.6.1941 Saksa käytti Suomen aluetta hyväkseen, mikä provosoi Neuvostoliiton aloittamaan sotatoimet myös Suomea vastaan, kun se katsoi Suomen sallivan alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan ja kun Hitler radiopuheessaan julisti Suomen olevan Saksan liittolainen. Hannu Valtosen teorian mukaan saksalaiset pommikoneet lensivät yöllä 21.-22.6.1941 Itä-Preussista Etelä-Suomen ilmatilan kautta Laatokan pohjoispuolelle ja sieltä etelään Leningradin seudulle, missä Saksa ja Neuvostoliitto kävivät operaation ensimmäiset ilmataistelut noin kello kolmen jälkeen aamuyöllä. Tämän jälkeen saksalaiset pommittajat lensivät Uttiin, missä ne tankattiin ja mistä ne jatkoivat kotikentilleen Itä-Preussiin. Myös Saksan merivoimat käyttivät hyväkseen Suomen aluetta, ne olivat tukeutuneet Suomen rannikkoon ja satamiin jo kesäkuun puolivälistä alkaen.

Suomen sodanjohto oli määrännyt sukellusvenelaivueen osallistumaan Viron rannikon miinoittamiseen jo 17.6. ja illalla 21.6. sukellusvenelaivue sai toteuttamiskäskyn tehtävälleen. 22. päivänä aloittivat suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat Suomenlahden miinoittamisen, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivasto ei pystyisi liikkumaan vapaasti Suomenlahdella saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustassa Leningradiin suunnattavassa hyökkäyksessä, eikä varsinkaan hyökkäämään Ahvenanmaalle, joka oli Suomen kannalta elintärkeä pitää omassa hallussa.

Miinoitus ulotettiin 22. päivänä Neuvostoliiton miehittämän Viron (mm. Tallinnan) edustalle. Suomalaiset sukellusveneet laskivat miinoja Viron rannikolle 22.6.1941 kello 07.28-09.06 välisenä aikana [Kalervo Kijanen, Sukellushälytys ja Mauno Jokipii, Jatkosodan synty]. Miinoituksella oli tarkoitus estää Neuvostoliiton Itämeren laivaston pääsy alueelle.

Kun Suomeen saapui tieto Saksan hyökkäyksen alkamisesta niin Suomen merivoimat aloitti välittömästi operaatio Kilpapurjehduksen, eli demilitarisoidun Ahvenanmaan miehittämisen siirtämällä sinne joukkoja. Neuvostoliiton lentokoneet tekivät sodan ensimmäisen ilmahyökkäyksen suomalaisia vastaan hyökätessään tähän operaatioon osallistuneita sota-aluksia sekä rannikkolinnakkeita vastaan 22. kesäkuuta klo 6.05. Lisäksi Hangosta tulitettiin tykistöllä suomalaiskohteita.

Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja Saksan Nurmeksen tasolta Lappiin asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi pysyi ulkopoliittisesti puolueettomana.

[muokkaa] Sodan kulku

[muokkaa] Sota alkaa

Kun 25. kesäkuuta Puna-armeijan ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta, pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.

Sota julistettiin 26. kesäkuuta. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella ja luoteesta Laatokkaa kohti 10. heinäkuuta. Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat.

Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.

[muokkaa] Suur-Suomea rakentamassa

Pääartikkeli: Suur-Suomi-aate

Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi laittamaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan ns. miekantuppipäiväkäskynsä, jossa hän viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös "suuresta Suomesta", mikä jo tuolloin aiheutti kielteistäkin huomiota poliittisissa piireissä.

Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalaan asetettu sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden liittämiseksi Suomeen.

Valloitetulle alueelle perustettiin keskitysleirejä, joille suljettiin venäläistä, muuta "epäheimolaista" ja poliittisesti epäluotettavaa väestöä, suurimmat yksittäiset ryhmät olivat 9 000 pakolaista jotka jäivät suomalaisten haltuun odottaessaan kuljetusta Äänisen ylitse sekä Syvärin eteläpuolisten kylien väestö, 3 000 henkeä, jotka siirrettiin taemmaksi etulinjasta niin siviilien suojelemiseksi kuin partisaanihyökkäysten ehkäisemiseksi. Naisia, lapsia ja vanhuksia oli vankeina enimmillään lähes 24 000, heistä menehtyi 4 600^[2] - 9 000^[3] henkeä. Jatkosodan aikana Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä Inkerin alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista.

[muokkaa] Asemasota

Joulukuussa 1941 suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä ja alkoi asemasotavaihe, jota kesti kaksi ja puoli vuotta. 6. joulukuuta 1941 eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomeen palauttaen Tarton rauhan rajat.

Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä. Yhdistynyt kuningaskunta katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liittyttyä antikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta Britannia jätti ultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastausta Lontoo ilmoitti 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle, mutta varsinaisia taisteluja ei koskaan maiden välillä käyty (muita vähäisiksi katsottavia toimenpiteitä kylläkin: esimerkiksi suomalaiset Englannissa olleet merimiehet internoitiin sodanjulistuksen jälkeen).

Hyökkäys pysäytettiin Leningradiin tunkeutumatta ja Karjalassa ennen kuin saksalaiset olivat kokeneet ensimmäisen vastoinkäymisensä Moskovan edustalla jouluna 1941. Eteneminen tuli kalliiksi. Vuonna 1941 kaatui sotilaita enemmän kuin koko talvisodassa ja enemmän kuin vuoden 1944 suurhyökkäyksessä.

Mannerheim suhtautui ehdottoman kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen. Hän ilmoitti saksalaisille, ettei hän tule koskaan hyökkäämään Leningradia vastaan. Suomalaiset eivät jatkosodan aikana hyökänneet Leningradin Laatokan huoltotietä vastaan eivätkä päästäneet saksalaisia Kannakselle johtamaan tykistönsä tulta Leningradiin ja Kronstadtiin. Poikkeuksen tähän teki kesällä 1942 muodostettu Laivasto-osasto K, joka oli operatiivisesti alistettu suomalaisten komentoon. Se hyökkäsi useita kertoja Leningradin huoltoyhteyksiä vastaan Etelä-Laatokalla.

[muokkaa] 1942

Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä.

4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta, ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi [1]. Päivä määrättiin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Hitler vieraili yllättäin Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa ja valitteli, ettei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana.

Neuvostoliittolaiset lähettivät sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakse Rukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla.

[muokkaa] 1943

Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä Rytiä kohtaan, mikä ilmeni ulkoministeri R.J. Wittingin arvostelusta hänen allekirjoitettuaan antikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. Pääministeri Rangellin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseen Edwin Linkomiehen johtamaan hallitukseen. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosialidemokraattien valtiovarainministerin Väinö Tannerin ansiosta.

Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8.2. olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Washingtonissa, A. Litvinov, ilmoittikin ettei Neuvostoliitto aikonut kokonaisuudessaan miehittää Suomea. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Aleksandra Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita.

Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden kesken Teheranin konferenssissa joulukuussa. Stalinin ehtoihin kuuluivat vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle ja puolien sotavahinkojen korvaaminen, saksalaisten karkottaminen maasta ja demobilisaatio. Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä.

[muokkaa] 1944

Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot maaliskuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla ("rauhanpommitukset") helmikuun aikana. Neuvostoliitto halusi nopean ratkaisun sodalle jotta se pystyisi keskittämään joukkonsa Berliinin valtaukseen.

Mannerheim ja Ryti tarkastavat joukkoja Ensossa 4. kesäkuuta 1944

Puna-armeija lopetti asemasodan suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. Neljä päivää Normandian maihinnousun jälkeen Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajien olevan saksanmielisiä ja pyysi lähettiläs Procopétä poistumaan maasta.

Suurhyökkäyksen alettua Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatien ehdotonta antautumista. Suomalaisten puolustus murtui Valkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944. VT-linja (Vammelsuu-Taipale) murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20. kesäkuuta. Moskovassa oli jo ennen hyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi miehitettäisiin. 22. kesäkuuta, rintaman ollessa luhistumaisillaan, ilmoitti Suomen hallitus Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vaati vastauksessaan ehdotonta antautumista. Samana päivänä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop saapui maahan ja ilmoitti, että Saksa jatkaisi tuen antamistaan vain jos Suomi solmisi liiton Saksan kanssa ja jatkaisi sotimista.

Kesäkuussa 1944 tuhottu Josif Stalin 2 -panssarivaunu

Saksalaiset vaativat Suomelta sitoutumista sotaan, koska Narvan rintama oli heille tärkeä. Presidentti Risto Ryti teki saksalaisten kanssa 26. kesäkuuta ns. Ryti-Ribbentrop-sopimuksen, joka velvoitti Suomea olemaan neuvottelematta erillisrauhaa ja lisäsi saksalaisten materiaalitoimituksia. Sopimuksen merkitystä on kuitenkin 2000-luvun alussa kyseenalaistettu. Rytin allekirjoittaessa kirjeensä Hitlerille pääosa saksalaisista panssarintorjunta-aseista, syöksypommittajista, rynnäkkötykeistä ja jalkaväkidivisioonista oli jo Suomessa tai matkalla. Ryti-Ribbentrop-sopimus ei ollut sitova valtiosopimus vaan ainoastaan Rytin henkilökohtainen vakuutus siitä, ettei hän tasavallan presidenttinä toimiessaan tee erillisrauhaa. Erillisrauha tehtiin sen jälkeen kun Ryti oli eronnut tehtävästään ja eduskunta oli poikkeuslailla valinnut marsalkka Mannerheimin presidentiksi.

Neuvostoarmeija valloitti Petroskoin 28. kesäkuuta 1944. Ennen vetäytymistään suomalaiset jakoivat kahden viikon ruoan asukkaille, mikä on sotahistoriassa harvinainen ellei jopa ainutlaatuinen teko. Syväriltä suomalaiset onnistuivat vetäytymään järjestyneesti, kun taas Kannaksella joukot olivat monin paikoin hajaantuneet. Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseen Puna-armeija käytti kymmenen päivää. Suomalaiset vetäytyivät siten keskimäärin noin 10 kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena. Viivytys mahdollisti lisäjoukkojen hallitun siirron Kannaksen rintamalle.

Puolustustaistelussa suomalaisten tukena oli myös saksalaisia joukkoja. Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollut pst-tykistö ei ollut tehokas uusimpia neuvostopanssareita ("Klim Vorošilov" ja "Josif Stalin") vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli venäläisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Tali-Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta–9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä–Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle elintärkeää.

Heinäkuun puolenvälin jälkeen tilanne Kannaksella vakiintui ja madame Kollontai ilmoitti 12. heinäkuuta ruotsalaisten välityksellä, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen "väärinkäsityksestään".

Syväriltä puna-armeijan eteneminen jatkui, mutta se pysäytettiin kiivaissa taisteluissa U-asemassa Impilahden–Jänisjärven tasalla. Myös pohjoisessa suomalaiset vetäytyivät. Vanhan rajan Ilomantsissa ylittäneet yli kahden divisioonan vahvuiset joukot torjuttiin ja tuhottiin 9. elokuuta päättyneessä Ilomantsin taistelussa.

Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että Neuvostoliitto oli valmis aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. 1. elokuuta Ryti erosi ja Mannerheim nimitettiin hänen seuraajakseen. Mannerheim nimitti uuden hallituksen 7. elokuuta.

Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa käytössä 14 jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54 divisioonaa, 11 jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä.

[muokkaa] Rauha

Neuvostoliitolle luovutetut alueet vuonna 1944.

Rytin erottua 4. elokuuta tehtävistään uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan ja solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa.

Rauhansopimuksen ehtona oli Saksasta irtautuminen, armeijan rauhanaikaiselle kannalle saattaminen sekä siitä huolimatta Wehrmachtin ja SS:n joukkojen karkottaminen Pohjois-Suomesta, mikä johti Lapin sotaan. Näin Lapin sodasta tuli "lasten ristiretki", jossa veteraanipäällystö ja alipäällystö johti vain nuorimpia ikäluokkia Lapin sodassa muiden tultua kotiutetuksi. Sota alkoi varsinaisesti suomalaisten tekemällä Tornion maihinnousulla, minkä jälkeen ei saksalaisten kanssa enää voitu neuvotella vetäytymisaikataulusta kuten siihen asti. Sotatoimet olivat välttämättömiä Neuvostoliiton painostuksesta.

Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19. syyskuuta välirauha:

Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta.

Saksan joukot oli karkotettava maasta ja saksalaisten omaisuus luovutettava liittoutuneille.

Suomen oli supistettava armeijansa vahvuus 42 000 mieheen.

Sotakorvauksia tuli maksaa 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty omaisuus.

Neuvostoliiton vastaiset ja "fasistiset" järjestöt (mm. Lotta Svärd) piti lakkauttaa pysyvästi.

Sotarikolliset piti tuomita.

Jatkosodan loppu käytännössä sammutti myös Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni.

Jatkosodan aikana Suomeen siirretyt inkerinsuomalaiset piti välirauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan.

[muokkaa] Keskustelu jatkosodasta ja Suomen ja Saksan suhteesta sen aikana

Keskustelu jatkosodan alusta, suurhyökkäyksen yllätyksestä, torjuntavoitosta ja saksalaisten osuudesta jatkuu edelleen sekä muistelmakirjallisuudessa että tutkimuksissa. Sodan lopusta 1980-luvun loppuun asti käytiin keskustelua sodan alkamisesta, jossa nk. ajopuuteorian katsottiin selittävän Suomen tien sotaan. Suurhyökkäys-aiheessa perinteisen käsityksen mukaan Stalin tarvitsi voimat ensisijaisesti Saksaa vastaan. Hyökkäyksen jatkaminen käsketylle Kymijoen linjalle olisi edellyttänyt uusia suunnitelmia ja lisäjoukkojen keskityksiä, ja sitä taas yleistilanne ja vuodenajan vaihtuminen eivät olisi sallineet. Siksi Neuvostoliitto suostui neuvoteltuun erillisrauhaan, vaikka liittoutuneet olivat sopineet vaativansa Saksalta ja sen liittolaisilta antautumista. Suomalaiset katsoivat olevansa Saksan "kanssasotijoita" omine päämäärineen eivätkä liittolaisia.

Keskustelu siitä, oliko Suomi liittoutunut Saksan kanssa, ns. erillissota-teesi, on jatkunut Suomessa 2000-luvulle asti. Jonkinlainen virallinen näkemys on (mm. presidentti Tarja Halosen lausunnot 60. voitonpäivän edellä) että Suomi ja Saksa eivät olleet liitossa. Ulkomaisessa historiantutkimuksessa on kuitenkin vallitseva käsitys siitä, että Suomi oli Saksan liittolainen, ja myös osa suomalaisia tutkijoita on sitä mieltä, että Suomi olisi ollut de facto Saksan liittolainen. Markku Jokisipilän väitöskirja ”Aseveljiä vai liittolaisia?” muutti perinteistä suomalaistulkintaa. Jokisipilän tutkimuksen mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta silloin, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä.

Liittoutuneisuus-näkemyksen kannattajat kiinnittävät huomiota esimerkiksi siihen, että joukko korkea-arvoisia suomalaisupseereita sai etukäteen tietoja operaatio Barbarossasta siten, että jatkosota oli olennaisesti sidoksissa tähän operaatioon. Näin ollen Suomen jatkosotaa sellaisena kuin se käytiin ei olisi sodittu ilman Saksan merkittävää materiaalista ja strategista tukea. Suomi ei ollut de jure Saksan liittolainen, sillä Suomen ja Saksan välille ei oltu solmittu liittosopimusta, vaikka Saksa sitä vaatikin useampaan otteeseen, mutta de facto Suomi oli Saksan liittolainen, sillä se kävi sotaa Saksan resursseilla, aseilla ja varsinkin jatkosodan alkuvaiheessa Suomen operaatiot olivat täysin sidoksissa Saksan omiin operaatioihin ja niistä riippuvaisia. Erillissodan piirteitä jatkosota alkoi saada vasta kun Saksan sotaonni kääntyi.

[muokkaa] Loppukaneetti

Kun Moskovan Kremlissä 6. huhtikuuta 1948 oli allekirjoitettu Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus, ehdotti Josif Stalin Suomen valtuuskunnan puheenjohtajalle, pääministeri Pekkalalle, että tilaisuutta jatkettaisiin epävirallisemmin. Myöntävän vastauksen jälkeen huone (Vjatseslav Molotovin virkahuone) muuttui illanistujaistilaksi. Tilaisuuden aikana Stalin sanoi haluavansa mainita muutaman sanan valtuuskunnan sotilasasiantuntijoille jalkaväenkenraali Heinrichsille ja kenraalimajuri Oinoselle.

"Vaikka en ole varsinaisesti sotilas", aloitti generalissimus puheensa, "voin sanoa, että meidät sotilaat rauhan aikana helposti unohdetaan, mutta sodan aikana kaikki riippuu meistä. Sellaista maata, jolla on huono armeija, ei kunnioita kukaan, mutta sellaista maata, jolla on hyvä armeija, kunnioittavat kaikki. Kohotan maljani Suomen armeijalle ja sen täällä oleville edustajille".

[muokkaa] Katso myös

Itärintama (toinen maailmansota)
Talvisota
Salpalinja
Suomen ilmavoimien historia - jatkosodan lentokoneet ja lentosota
Ilomantsin torjuntavoitto 1944
Tuntematon sotilas

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Kirjallisuutta

U.E. Moisala ja Pertti Alanen (toim.) (1988): Kun hyökkääjän tie suljettiin - Neuvostoliiton suurhyökkäys kesällä 1944 Karjalan kannaksella veteraanitutkimuksen ja neuvostolähteiden valossa. Sotatieteen laitoksen julkaisuja XXVI. ISBN 951-99941-0-6.
Maanpuolustuskorkeakoulun Historian laitos (toim.) (1994): Jatkosodan historia 1-6. WSOY.
Jari Leskinen ja Antti Juutilainen (toim.) (2005): Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY. ISBN 951-0-28690-7.
Ari Rautio(toim.) (2002-2003): Suomi 85; Itsenäisyyden puolustajat -sarja; ensimmäinen osa Rintamalla, neljäs osa Sodan kartat. Weilin+Göös.