Aleksandr Solženitsyn

Wikipedia

Kirjailija Solženitsyn ruumiintarkastuksen kohteena vankileirillä noin vuonna 1950.

Aleksandr Isajevitš Solženitsyn (ven. Алекса́ндр Иса́евич Солжени́цын) (s. 11. joulukuuta 1918) on venäläinen kirjailija ja historioitsija. Erityisesti hänet tunnetaan Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä kertovista teoksistaan kuten Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (Arhipelag Gulag, 1973–1976).

[muokkaa] Elämä

Solženitsyn syntyi Kislovodskissa. Hänen keisarillisessa armeijassa palvellut isänsä kuoli ennen pojan syntymää ja äiti kasvatti hänet Rostov-na-Donussa.

Solženitsyn taisteli neuvostoarmeijassa toisen maailmansodan aikana. Hän yleni kapteeniksi, ennen kuin hänet pidätettiin neuvostovastaisesta agitaatiosta. Hän oli kritisoinut Josif Stalinia kirjeissään langolleen. Vuodet 1945–1952 hän vietti Moskovan lähellä sijaitsevalla Marfinon šaraškalla (Esa Adrianin suomennoksen mukaan karsinassa), valkokaulusvankileirillä, jossa oli tarkoitus kehitellä Stalinille salaista puhelinjärjestelmää. Marfinossa hän tutustui Lev Kopeleviin, pitkäaikaiseen ystäväänsä ja saksan kielen ja kirjallisuuden tuntijaan, joka esiintyy Ensimmäisessä piirissä nimellä Lev Rubin.

Solženitsyn vapautettiin helmikuussa 1953, jonka jälkeen hän asui Kazakstanissa missä hän työskenteli mm. opettajana. Hän pääsi 1956 Venäjälle Rjazaniin. Karkotuksessa hän sairastui syöpään, josta sai materiaalia teokseensa Syöpäosasto.

Karkotuksen jälkeen hän onnistui hiljakseen hankkiutumaan takaisin Moskovaan ja pääsi aikanaan Kopelevin ansiosta kosketuksiin kirjallisten piirien, erityisesti Novyi mir -kirjallisuuslehteä päätoimittaneen rintamarunoilija Aleksandr Tvardovskin kanssa. Tvardovski oli kiltti maalaismies ja ihanteellinen kommunisti, joka tuki Hruštšovin uudistuslinjaa kaikesta sydämestään ja uskoi auttavansa uudistuksia julkaisemalla Solženitsynin ensimmäisen leiriaiheisen kertomuksen Ivan Denisovitšin päivä.

Solženitsyn sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1970, mutta hän ei lähtenyt noutamaan palkintoa, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta Länsi-Saksaan ja hän menetti kansalaisuutensa KGB:n löydettyä Vankileirien saariston käsikirjoituksen ensimmäisen osan. Solženitsyn asettui aluksi Zürichiin, Sveitsiin, sitten Vermontiin Yhdysvaltoihin. Vuonna 1989 Moskovan kirjamessuilla Neuvostoliitto otti uuden kannan Solženitsynin tuotantoon, ja seitsemän lehteä alkoi julkaista hänen teoksiaan. Vankileirien saaristo julkaistiin Neuvostoliitossa syksyllä 1989, ja seuraavana vuonna se sai Venäjän kirjallisuuden valtionpalkinnon. Vuonna 1990 Solženitsyn sai jälleen Neuvostoliiton kansalaisuuden ja palasi 1994 Venäjälle.

Solženitsyn itse pitää pääteoksenaan vuosina 1983–1991 julkaistua romaanisarjaa Krasnoje koleso, joka kuvaa Venäjän keisarikunnan ajautumista vuoden 1917 vallankumoukseen ja sen seurauksia. Sarjan osat (eli solmut, uzly) ovat Avgust 1914, Oktjabr 1916, Mart 1917 ja Aprel 1917. Näistä toisen kirjan ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Lokakuu 16 ( Punainen pyörä, toinen solmu) (Tammi, 1985).

Toukokuussa 1997 Solženitsyn valittiin Venäjän tiedeakatemian akateemikoksi. Hän on myös perustanut oman kirjallisuuspalkintonsa. Muistelmissaan Puskipa vasikka tammeen Solženitsyn kertoo, että hänen kirjoittamisensa tärkein motiivi oli tuoda esiin vankileirien asukkien kurja asema. Sensuurin välttääkseen hän puki sanottavansa romaaneiksi.

Huolimatta vahvasta kommunisminvastaisuudestaan, Solženitsyn arvosteli myös länsimaiden kulttuurin rappiota ja päätyi Yhdysvalloissa sanasotaan muiden toisinajattelijoiden kanssa, jonka jälkeen vetäytyi eristyksiin Vermontiin työstämään punaista pyöräänsä. Hänen uskonnollisella nationalismillaan on kuvattu olevan eniten yhteistä 1800-luvun slavofiilien kanssa.

[muokkaa] Vankileirien saaristo Suomessa

Vankileirien saaristoa ei julkaistu Suomessa vuonna 1974, koska sen pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa. Kirjailijan teoksia alkujaan julkaissut kustantaja joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta. Siksi ensimmäisen niteen julkaisi Esa Adrianin käännöksenä Wahlström&Widstrand -kustantamo Tukholmassa, joka oli kustantanut myös Hans Björkegrenin ruotsinnokset. Niteeseen sisältyi myös runsaasti Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa, ruotsalaiset eivät jatkaneet kustannustoimintaa, vaan loput osat ilmestyivät aikoinaan Kustannuspiste Oy -nimisellä pienkustantamolla. Koska kustantamo oli tunnettu julkaisemistaan äärioikeistolaisista pamfleteista, tämä oli omiaan vahvistamaan mm. taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsyniä kohtaan. Kustantamon aiemmin julkaisema Solženitsynin Kirje Neuvostoliiton johtajille oli myös välikielen kautta tehty, kieliasultaan kehno käännös. Saariston suomennos oli kuitenkin kauttaaltaan Esa Adrianin ilmeikästä ja onnistunutta kieltä. Myöhemmin kirjaa ei myöskään usein haluttu hankkia kunnallisiin kirjastoihin.

[muokkaa] Suomennettu tuotanto

Ivan Denisovitšin päivä (Tammi 1963)
Syöpäosasto (Tammi 1968)
Ensimmäinen piiri (Tammi 1970)
Elokuu neljätoista (Tammi 1972)
Asian etu ja muita novelleja (Tammi 1974)
Vankileirien saaristo I–II 1918–1956: taiteellisen tutkimuksen kokeilu; Vankeusteollisuus, Ikuinen liike, Arhipelag Gulag (Tukholma: Wahlström & Widstrand 1974)
Kirje Neuvostoliiton johtajille ja muita kirjoituksia (Kustannuspiste 1975)
Lenin Zürichissä (Kustannuspiste 1976)
Puskipa vasikka tammeen: tutkielma kirjallisesta elämästä (Kustannuspiste 1976)
Vankileirien saaristo III–IV 1918–1956: taiteellisen tutkimuksen kokeilu; Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka (Kustannuspiste 1976)
Vankileirien saaristo V-VII 1918–1956: taiteellisen tutkimuksen kokeilu; Pakkotyö; Karkotus; Stalinia ei enää ole (Kustannuspiste 1978)
Punainen pyörä. Toinen solmu: Lokakuu 16 (Tammi 1985)