Talvisota

Wikipedia

Talvisota
Osa toista maailmansotaa
Suomalaisia hiihtojoukkoja
Päivämäärä: 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 Paikka: Suomi Lopputulos: Neuvostoliitto voitti taistelun Karjalasta, muttei saavuttanut päätavoitteitaan. Suomi hävisi sodan Karjalasta, mutta voitti taistelun itsenäisyydestä. Aluemuutokset: Suomi luovutti osan Viipurin lääniä ja muita alueita Neuvostoliitolle. Vaikutukset: Suomen kansan yhtenäisyys lisääntyi. Maan armeijaa ryhdyttiin kehittämään voimakkaasti. Suomi alkoi etsiä tukea ensin Ruotsista ja Yhdistyneistä Kuningaskunnista, ja lopulta Saksasta. Neuvostoliitto menetti sotilaspoliittista arvovaltaansa. Talvisodan kokemukset vaikuttivat Venäjän armeijan kehittämiseen. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat erittäin huonot.
Taistelijat
Suomi	Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto
Komentajat
Carl Gustaf Emil Mannerheim	Kliment Voroshilov, myöhemmin Semjon Timošenko
Vahvuudet
250 000 miestä 30 tankkia 130 lentokonetta	1 000 000 miestä 3 000 tankkia 3 800 lentokonetta[1][2]
Tappiot
26 662 kuoli 39 886 haavoittui 1 000 jäi vangiksi[3]	126 875 kuoli tai katosi 264 908 haavoittui 3 100 jäi vangiksi[4]
Talvisodan taistelut Tolvajärvi-Ägläjärvi – Suomussalmi – Taipale ja Summa – Raatteen tie – Kollaa

Talvisota oli talvella 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Konflikti oli osa toista maailmansotaa. Sota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, jossa Suomi menetti 10 prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa, Viipurin, Neuvostoliitolle. Sota on tunnettu erityisen kylmistä talviolosuhteista (talvi 1939 - 1940 oli yksi vuosisadan kylmimmistä), Puna-armeijan valtavista miestappioista, suomalaisten mottitaktiikasta sekä ns. talvisodan hengestä. Koska muilla maailmansodan rintamilla oli rauhallista, seurasi maailman lehdistö sotaa tarkasti. Termeistä sisu ja Molotovin cocktail tuli kansainvälisesti tunnettuja.

Sisällysluettelo 1 Talvisodan tausta 1.1 Taipumaton Suomi 1.2 Moskovan neuvottelut 2 Sodan alku 3 Sodan kulku 3.1 Joulukuun 1939 taistelut 3.2 Puna-armeijan helmikuun 1940 suurhyökkäys 4 Moskovan rauha 4.1 Tie rauhaan 4.2 Suomen valinta 5 Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet 5.1 Suomen armeijan vahvuudet ja heikkoudet 5.2 Neuvostoliiton Puna-armeijan vahvuudet ja heikkoudet 5.3 Mottitaistelut 6 Osapuolten tappiot 7 Muiden valtioiden roolit talvisodassa 7.1 Pohjoismaat 7.2 Viro 7.3 Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta 7.4 Saksa ja Italia 7.5 Puola 7.6 Yhdysvallat 8 Talvisodan seurauksista ja merkityksestä 9 Lähdekirjallisuus 10 Viitteet 11 Katso myös

[muokkaa] Talvisodan tausta

Merkittävä tekijä talvisodan taustalla on ensimmäinen maailmansota ja sen lopputulos. Sodan seurauksena Saksa ja Neuvostoliitto (Venäjä) menettivät suurvalta-asemansa noin kymmeneksi vuodeksi. 1930-luvulla ne alkoivat toipua ensimmäisen suursodan aiheuttamasta tappiosta ja pyrkivät palauttamaan entisen asemansa. Sekä Saksan että Neuvostoliiton sotilaallinen varustautuminen ja suurvaltapoliittinen aktiivisuus lisääntyivät huomattavasti. Molemmat valtiot tavoittelivat muun muassa menettämiensä alueiden takaisin valtaamista ja valtapiiriensä edelleen laajentamista. Euroopan läntisten suurvaltojen Ranskan ja Ison-Britannian poliittinen heikkous johti erityisesti Saksan aseman merkittävään vahvistumiseen. Seurauksena oli lopulta toisen maailmansodan syttyminen 1. syyskuuta 1939 Neuvostoliiton ja Saksan yhteistyön seurauksena. Suomi entisenä Venäjän osana ja niin sanottuna reunavaltiona oli Pietarin kaupungin ja Muurmannin rautatien läheisen sijainnin sekä Itämeren pohjoisosien hallinnan kannalta Neuvostoliiton kiinnostuksen kohde. Lisäksi Suomen kautta Venäjä saattoi uhata Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia Pohjois-Ruotsista ^[5]

Sotilaallisen jännityksen kasvu Euroopassa johti jo keväällä 1938 Neuvostoliiton ja Suomen välisiin alueneuvotteluihin. Tuolloin Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön virkailija Boris Jartsev ehdotti rajamuutoksia Karjalankannaksella. Suomen hallitus ei aluksi edes uskonut Jartsevin protokollan ohittaneen neuvottelutarjouksen vakavuuteen eikä, ymmärrettyään ehdotuksen olevan todellinen, suostunut aluevaihtoihin. Neuvostojohdon tunnustelut alueluovutuksista, lähinnä Suomenlahden saarista, jatkuivat tuloksettomina 4-11. maaliskuuta 1939.

Vuoden 1939 kesällä Neuvostoliitto neuvotteli samanaikaisesti sekä Iso-Britannian ja Ranskan että Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksesta. Länsivallat eivät suostuneet Neuvostoliiton vaatimukseen saada sijoittaa joukkoja Baltian maiden maaperälle. Saksa sen sijaan suostui etupiirijakoon. Elokuun 23. päivänä Neuvostoliitto ja Saksa julkistivat Molotov-Ribbentrop sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa luovutti Suomen, Romanian Bessarabian (Moldovan), Puolan itäosan, Latvian ja Viron Neuvostoliiton etupiiriin. Myöhemmin pöytäkirjaa tarkennettiin siten, että Saksa vaihtoi Liettuan alueeseen Puolan kaakkoisosasta ^[6].

[muokkaa] Taipumaton Suomi

Merkillepantava yleispiirre talvisotaan johtaneessa kehityksessä oli suomalaisten keskinäinen yhtenäisyys sekä taipumattomuus ja haluttomuus kompromisseihin Neuvostoliiton kanssa. Ilmiö sai nimen talvisodan henki. Sen synnyn taustoista on keskusteltu paljonkin, mutta nykyisen käsityksen mukaan se oli vähemmässä määrin tulos tietoisista mielipideilmaston yhtenäistämispyrkimyksistä 1920- ja 1930-luvuilla. Talvisodan hengen katsotaan olleen pääasiassa seuraus Euroopan suurvaltapoliittisesta kehityksestä.^[7] Vielä 1930-luvun alussa suomalaisten enemmistön keskuudessa oli jakaumaa toisaalta Saksan, toisaalta Neuvostoliiton "kannattajiin". Suomalainen vasemmisto vastusti Saksan, Adolf Hitlerin johdolla harjoittamaa laajentumispolitiikkaa alusta pitäen. Sen sijaan oikeistopiireissä hyväksyttiin vielä Itävallan ja Tsekkoslovakian läntisen osan liittäminen Saksaan 13. maaliskuuta ja 29. syyskuuta 1938, lähinnä kansallisuuspolitiikan nimissä. Suuri käännekohta tässä suhteessa oli niin sanotun tynkä-Tsekkoslovakian pakkoliittäminen Saksaan 15. maaliskuuta 1939. Tapahtuma nosti Suomessa vastalauseet jo äärioikeistolaista Isänmaallista Kansanliikettä (IKL) myöten, ja maassa alkoi voimakas kansallinen yhtenäistyminen maanpuolustukseen ja ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Oikeistossa Venäjää oli vastustettu 1900-luvun alusta lähtien, mutta Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuneiden suomalaisten kohdalla aatteellinen murros- ja romahduskohta oli Josef Stalinin ja Adolf Hitlerin välinen Molotov-Ribbentrop-sopimus, jossa "tuli ja vesi" yllättäen yhdistyivät. Suomen tulevaa kehitystä ja kohtaloa arvioitiin heti sopimuksen solmimisen jälkeen Tsekkoslovakian tapahtumien "tirkistysreijästä". Suurvaltajohtajien välistä yhteisymmärrystä seuranneet Puolan jako ja Baltian maiden haltuunotto sinetöivät suomalaisten linjan lopullisesti. Niiden perusteella katsottiin, että myöntyminen suurvallan vähäisiinkin vaateisiin johti kaltevalle pinnalle, josta ei olisi enää paluuta. Neuvostoliiton suhteen Stalinin 1930-luvulla harjoittama laajamittainen, sisäinen poliittinen terrori alkoi saada uuden merkityksen myös suomalaisen vasemmiston silmissä. Suomen johtavien poliitikkojen, erityisesti presidentti Kyösti Kallion mukaan maa oli alusta lähtien osallisena toisessa maailmansodassa, kysymys oli vain siitä ulottuisivatko taistelutoimetkin Suomeen asti. Sen vuoksi tärkeintä oli, muun muassa Suomen sisällissodan oppien pohjalta, vaalia kansakunnan sisäistä yhtenäisyyttä ulkoisia uhkia vastaan. Niinpä, kun "lokakuun 1939 päivät" koittivat, vaivattomiin alueneuvotteluihin siihen asti tottuneet venäläiset kokivat yllätyksen.^[8]

[muokkaa] Moskovan neuvottelut

Molotov-Ribbentrop-sopimuksen perusteella Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä" 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12-14. lokakuuta, 3-4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Neuvostoliiton puolella neuvotteluista vastasi korkein johto, Vjatšeslav Molotov ja myös Josif Stalin. He esittivät, että Suomi luovuttaisi Venäjälle osia Karjalankannakselta, Suomenlahden ulkosaaret, Hangon ja Lappvikin sataman. Neuvostojohto esitti motiivikseen Länsi-Euroopasta Venäjään kohdistuneen uhan ja Leningradin kaupungin turvaamisen. Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalasta (Repolasta ja Porajärveltä). Suomen hallitus ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana ollut C.G. Mannerheim ja Moskovaan neuvottelijaksi lähetetty Suomen Tukholman suurlähettiläs J.K. Paasikivi olisivat suostuneet hieman suurempiin alueluovutuksiin, mutta nämäkään eivät olleet riittäviä Neuvostoliitolle. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta. Suomessa poliittinen johto toivoi katkoksen olleen väliaikaisen ja suhtautui toiveikkaasti tilanteeseen. Sotilasasiantuntijat sen sijaan olettivat sodan syttyvän maiden välille. Neuvostojohto katsoi neuvottelujen epäonnistuneen ja ryhtyi valmistelemaan sotilaallista ja poliittista hyökkäystä Suomea vastaan ^[9].

Ennen Suomen kanssa käytyjä alueneuvotteluja Neuvostoliitto oli aloittanut vastaavat keskustelut myös Baltian maiden kanssa: Viron 24. syyskuuta, Latvian 2. lokakuuta ja Liettuan 3. lokakuuta 1939. Ne suostuivat antamaan puna-armeijalle tukikohtia alueeltaan ja päästämään neuvostojoukkoja maahan. Suomalaiset valitsivat toisin ja siten Suomen ja Baltian kansojen tiet erkanivat viideksikymmeneksi vuodeksi toisistaan. Samaan aikaan, kun puna-armeijan osastot siirtyivät avointen rajapuomien läpi Viroon ja Latviaan, Suomi sulki puomit ja kutsui nuoret miehensä itärajalle 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa ^[10].

[muokkaa] Sodan alku

Neuvottelujen päätyttyä marraskuussa tuloksettomina Neuvostoliiton poliittinen painostus Suomea kohtaan lisääntyi. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta niin sanotut Mainilan laukaukset, joilla Neuvostoliitto perusteli sotaa. 28. marraskuuta Neuvostoliitto sanoutui irti Suomen kanssa vuonna 1932 solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta ja katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä 29. marraskuuta.

Neuvostoliiton puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkoi Antinpäivän aamuna 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50. Kello 9 sen ilmavoimat ryhtyivät pommittamaan 16 paikkakuntaa Suomessa, muun muassa Helsinkiä kahdesti. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov piti myöhään illalla radiopuheen kertoen, että neuvostohallitus oli antanut puna-armeijalle käskyn varmistaa Neuvostovaltion ulkoinen turvallisuus. Suomessa presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta kello 13.30 ja niin suomalaiset lähtivät historiansa ensimmäiseen yhteiseen taisteluun maansa itsenäisyydestä.

Neuvostojohto muodosti 1. joulukuuta Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustuvansa Terijoen hallituksen Suomen ainoaksi viralliseksi hallitukseksi ja käyvänsä sotaa ns. valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan. Venäjä kieltäytyi neuvottelemasta Suomen, Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman uuden hallituksen kanssa. ^[11].

Sodan alkaminen oli, sodanjohtoa lukuun ottamatta, lopulta yllätys suomalaisille. Marraskuun loppupuolen optimistisissa rauhantunnelmissa viranomaisten lokakuussa aloittamia suojaustoimia ja rajoituksia oli helpotettu, muun muassa koulut olivat aloittaneet toimintansa uudelleen. 30. marraskuuta kansan mielialat vaihtelivat "vakavasta huolestuneisuudesta järkytykseen ja jopa shokkitunnelmiin" ^[12]. Keskeinen syy pelkoihin oli tosiasia, että Suomi oli jäänyt taistelemaan yksin suurvaltaa vastaan. "Nerokkaiden" johtajien Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin yhteistyön eräs tulos oli, että Neuvostoliitto sai rauhassa ratkaista Suomen kysymyksen. Suomalaisilla olivat marraskuun lopussa ja joulukuun alussa 1939 "vihollinen lähellä ja ystävät kaukana". Ainoa potentiaalinen tukija oli Ruotsi, jonka hallitus ei kuitenkaan halunnut virallisesti auttaa naapuriaan. Suomi oli lähes täydellisessä poliittisessa ja diplomaattisessa umpikujassa, koska voimansa tunnossa vielä ollut Neuvostoliitto keskusteli vain Kuusisen nukkehallituksen kanssa eikä halunnut yhteyksiä Suomen hallitukseen. Monet sodan ulkopuoliset valtiot kyllä tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta niiden kiinnostus asiaan oli sodan alussa laimeaa, koska kaikki olettivat puna-armeijan pyyhkäisevän Suomen itsenäisten valtioiden listalta nopeasti ^[13].

Suomen armeijassa 1920- ja 1930-luvuilla luodut puolustussuunnitelmat (VK 1 ja VK 2) perustuivat pääosin oletukseen, että Suomen joutuessa sotaan sen vihollinen olisi pakotettu jakamaan sotajoukkojaan muillekin Euroopan rintamille eikä suurin paine kohdistuisi Suomeen. Tämäkin romuttui kohtalokkaana aamuna 30. marraskuuta. Seurauksena oli, että suomalaiselle jäi tueksi vain toinen suomalainen. J.V. Stalinin Neuvostoliiton sisällä toimeenpanemat poliittiset puhdistukset viittasivat siihen, että taistelussa saattoi olla kyse kansankunnan elämästä ja kuolemasta. 30. marraskuuta ja 31. joulukuuta 1939 välisenä aikana Suomen kohtalo riippuikin pääasiassa sen omista sotilaista, viime kädessä tavallisen rivisotilaan motivaatiosta ja taistelutahdosta sekä kotirintaman kestokyvystä ja tuesta taistelijoilleen ^[14].

[muokkaa] Sodan kulku

[muokkaa] Joulukuun 1939 taistelut

Talvisota voidaan jakaa kahteen eri vaiheeseen: puna-armeijan hyökkäysten epäonnistuminen ja Suomen armeijan menestyksellinen torjuntataistelu joulukuussa 1939 kaikilla rintamaosuuksilla, sekä neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen paineen aiheuttama suomalaisten puolustuksen asteittainen murtuminen Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi-maaliskuussa 1940. Rajallisten miehistö- ja materiaalisten resurssien vuoksi Suomen armeijan taistelukyky oli korkeimillaan joulukuun lopussa ja, riittävien täydennysten puuttuessa, se aleni sodan loppua kohden. Puna-armeijan tilanne oli päinvastainen; sodan alussa havaittu vihollisen taistelukyvyn vakava aliarviointi, ja omien kykyjen yliarviointi, voitiin korjata merkittävillä resurssien lisäyksillä tammi-helmikuussa 1940.

Suomi oli keskittänyt ensivaiheen puolustuksen ns. suojajoukot itärajalle jo Moskovan neuvottelujen aikana ja ylimääräisten harjoitusten (YH) varjolla merkittävä osa kenttäarmeijasta oli puolustusasemissa, kun sota alkoi. Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kuudesta itärajan kohdasta: Karjalankannas, Laatokan Karjala, Kuhmo (ja Lieksa), Suomussalmi, Salla ja Petsamo. Päätavoite oli Karjalankannaksella, josta tuli edetä Viipuriin ja edelleen Helsinkiin. Toinen tärkeä suunta oli Laatokan Karjala, josta voitiin uhata Kannasta ja Etelä-Suomea. Kolmas keskeinen tavoite oli katkaista Suomen "vyötärö" sen kapeimmasta kohdasta ja edetä Ouluun. Lapissa tavoitteena oli vallata Sallan kautta Rovaniemi ja saavuttaa Ruotsin raja. Petsamoa tavoiteltiin lähinnä alueen malmivarojen ja sataman takia.

Suomen sodanjohdon kannalta ikävin yllätys sodan alussa olikin, että puna-armeija kykeni käyttämään ennakoitua vahvempia joukko-osastoja, kokonaisia, osin moottoroituja divisioonia, Laatokan pohjoispuolen ja Petsamon välisellä alueella. Suomen armeijan taistelukyvyn suhteen ensimmäistä sotaviikkoa leimasi tottumattomuus sotaan sekä muun muassa vihollisen panssarivoimien aiheuttamat paniikkitilanteet, ns. "tankkikauhu", jotka johtivat suunniteltua nopeampaan vetäytymiseen valtakunnan rajalta. Suomalaisten hyvä improvisointikyky (motti- ja joukko-osastojen paloittelutaktiikka) ja torjuntavälineistön nopea kehittäminen (mm. polttopullot) sekä puna-armeijan joukkojen sotaliikkeiden lähes täydellinen sitoutuminen tiestöön muuttivat tilanteen suomalaisille edullisemmaksi ja kohotti Suomen sotilaiden itseluottamusta. Sodan paine aiheutti myös henkilövaihdoksia molempien armeijojen esikunta- ja rintamajohdossa.

Karjalankannaksella puna-armeijan hyökkäys pysähtyi suojajoukkotaisteluiden päätyttyä 5. joulukuuta Mannerheim-linjaan, jossa Suomen tykistön pitkälle kehitetty taktiikka ja sen hyvä yhteistoiminta jalkaväen kanssa pääsi hyvin esille - niin kauan kuin tykistön ammuksia oli riittävästi. Kannasta puolusti Kannaksen Armeija jaettuna 2. Armeijakuntaan länsikannaksella ja 3. Armeijakuntaan itäkannaksella. Ensin mainittuun kuuluivat 1., 4., 5 ja 11 divisioonat ja jälkimmäiseen 8. ja 10. divisioona. Neuvostoliiton 7. Armeijan yhtymät aloittivat ensimmäisen läpimurtoyrityksen itäkannaksella Taipaleenjoella 6. joulukuuta, mutta hyökkäys päättyi epäonnistumiseen 8. joulukuuta 1939. 7. armeijaan kuului yhdeksän jalkaväkidivisioonaa, panssariarmeijakunta ja kolme panssariprikaatia. Uusi yritys tehtiin 15.-17. joulukuuta, päättyen suomalaisten torjuntavoittoon. Taistelut puna-armeijan painopistesuunnassa Summan kylässä länsikannaksella alkoivat 17. joulukuuta ja ne kestivät 22. joulukuuta asti. Kamppailu päättyi venäläisten raskaisiin tappioihin. Taisteluissa oli tyypillistä, että neuvostopanssarit tunkeutuivat helposti tykistökeskityksen suojassa suomalaisten asemiin, mutta suomalaiset kykenivät tykistötulella ja tehokkaalla jalkaväkitulella pitämään puna-armeijan jalkaväen ja panssarivoimat erillään toisistaan. Kun jalkaväki oli tuhottu piikkilankaesteille panssarin torjujat tuhosivat tankit polttopulloilla ja kasapanoksilla.^[15] Kun puna-armeijan hyökkäys oli pysäytetty Karjalankannaksella joulukuussa, marsalkka Mannerheim antoi luvan käynnistää vastahyökkäyksen venäläisasemia kohti. Suomen II armeijakunnan hyökkäys kannaksella 23. joulukuuta 1939 kuitenkin epäonnistui aiheuttaen raskaita tappioita. Tapahtuma nimettiin "hölmön tölväykseksi".^[16]

Laatokan Karjalassa Suomea kohti hyökkäsi puna-armeijan 8. Armeija, kuuden divisioonan ja yhden panssariprikaatin voimin. Ne etenivät Laatokan pohjoisrantaa myöten ja hieman pohjoisempaa reittiä, Suojärven strategisesti tärkeän alueen kautta Sortavalaa kohti. Suomalaiset vastustivat hyökkäystä 4. Armeijakunnan 12. ja 13. Divisioonilla. Suojärvi menetettiin nopeasti ja epäonnisten vastahyökkäysten jälkeen suomalaispuolustus vakaantui Kollaanjoelle [[7. joulukuuta] alkaen. Laatokan rantamilla Suomen armeija vetäytyi aluksi Salmin-Pitkärannan kautta, mutta puna-armeija pysäytettiin Kitilän-Koirinojan alueelle 11.-15. joulukuuta. Joulukuussa suomalaiset aloittivat vastahyökkäykset, jotka johtivat lopulta Kitilän-Koirinojan-Lemetin suurmottien syntyyn tammikuun 1940 alussa. Niissä taistelut jatkuivat talvisodan loppuun saakka.^[17]

Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan torjuntavoittojen lisäksi ensimmäisen hyökkäyksellisen ja strategisesti merkittävän voiton Suomen armeija saavutti 12.-22. joulukuuta Tolvajärvellä Raja-Karjalassa. Taisteluissa Osasto Talvela, eversti Paavo Talvelan johtamana, rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari, löi puna-armeijan 139. jalkaväkidivisioonan. Sen avulla estettiin muun muassa puna-armeijan isku Laatokan Karjalassa taistelleiden suomalaisjoukkojen selustaan. Suurimmat hyökkäyssotaan perustuneet ja merkittävää kansainvälistä huomiotakin herättäneet voitot suomalaiset saivat Suomussalmen taistelussa 27-29. joulukuuta 1939 ja sitä seuranneessa Raatteentien taistelussa 1.-7. tammikuuta 1940. Taistelutoimista vastasi suomalaisten puolella 9. divisioona eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla. Kamppailussa tuhottiin suhteellisen vähäisin suomalaisjoukoin puna-armeijan 163. ja 44. jalkaväkidivisioona sekä saatiin huomattava sotasaalis. Laatokan Karjalan ja Suomussalmen välisen alueen taistelut ovat hyviä esimerkkejä tehokkaasta maaston ja olosuhteiden hyväksikäytöstä sodassa ja mottitaktiikasta. Raskaiden tappioiden seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi Oulun tasalta.^[18]

Kuhmon-Lieksan alueella suomalaisprikaati Vuokko esti puna-armeijan 54. jalkaväkidivisioonan tunkeutumisen Kajaanin ja Pielisjärven suuntiin 8.-28. joulukuuta 1939 käydyissä korpitaisteluissa. Tammikuussa 1940, Suomussalmen taisteluiden jälkeen 9. div. siirrettiin Kuhmon-Lieksan alueella, jossa se koetti tuhota edellä mainitun neuvostodivisioonan. Yritys kuitenkin epäonnistui, joten alueella päädyttiin sodan loppuun asti jatkuneeseen mottisotaan.^[19] Joulukuun 1939 aikana Osastot Roininen ja Suoranta pysäyttivät Sallassa Neuvostoliiton 122. (ja 88.) jalkaväkidivisioonan hyökkäykset Kemijärven alueelle. Samoin Petsamossa venäläisten 52. jalkaväkidivisioonan ja 104. Vuoristodivisioonan eteneminen pysäytettiin Nautsin-Höyhenjärven alueelle suomalaisosasto Pennasen toimesta.^[20]

[muokkaa] Puna-armeijan helmikuun 1940 suurhyökkäys

Puna-armeijan epäonnistuminen Suomen valtausoperaatiossa joulukuussa 1939 johti tilanteen perinpohjaiseen uudelleen arviointiin vuodenvaihteessa 1940. Taistelutoiminta laantui huomattavasti lähes kuukaudeksi ja Suomea vastaan alettiin koota Neuvostoliitonkin resursseihin nähden merkittävää voimaryhmää. Puna-armeijan ylijohto Stavka perusti 7. tammikuuta 1940 Luoteisrintaman Esikunnan johtamaan sotaa suomalaisia vastaan ja sen johtoon nimitettiin 1. luokan armeijankomentaja S.K. Timošenko. Karjalankannaksen rintama jaettiin kahteen osaan ja 7. Armeijalle määrättiin rintamavastuu alueen länsiosasta, jonne sijoitettiin suurhyökkäyksen painopiste, ja itäosaan tuotiin uusi 13. Armeija. Neuvostodivisioonien kokonaismäärä Kannaksella kasvoi kymmenestä 21:een ja lisäksi Timošenko sai käyttöönsä viisi uutta panssariprikaatia ja 11 tykistörykmenttiä, joissa oli 4 000-5 000 tykkiä. Leningradin alueelle muodostettiin vielä ylimääräinen ylijohdon reservi 28. Armeijakunnasta. Summan alueelle luotiin 6 kilometriä leveä painopiste, jossa hyökkäsi 50. Armeijakunta, kolme divisioonaa tukenaan 500 tykkiä ja 200 panssarivaunua, sivustoilla hyökkäsivät 10. ja 19. Armeijakunta. Tykistön tiheys oli suurimmillaan noin 80-100 tykkiä rintamakilometrillä. Suomen puolella päähyökkäyksen otti vastaan yksi, Satakunnassa ja Hämeessä muodostettu 3. divisioona, sivustoillaan 4. ja 2. divisioona.^[21]

Puna-armeija aloitti 1. helmikuuta 1940 offensiiviä alustaneen voimakkaan, jatkuvan tykistötoiminnan, erityisesti Summan lohkolla. Siihen liittyivät myös jalkaväen ja panssarivoimien ympärivuorokautiset hyökkäilyt. Lopputuloksena oli suomalaisten asemien vaurioituminen ja vähäisillä reserveillä varustettujen joukkojen väsyminen jo ennen päähyökkäyksen alkua. Jatkuvan taistelukosketuksen vuoksi joukkoja ei voitu vaihtaa.

Varsinainen yleishyökkäys alkoi 11. helmikuuta aamulla klo 08.40 tykistötulen kiihtyessä voimakkaaksi rumputuleksi. Tuona kohtalokkaana pakkasaamuna 5. divisioonan huoltopäällikkö kapteeni Wolf H. Halsti kirjoitti päiväkirjaansa: "Summassa soi ratkaisun rumpu". Iltapäivään mennessä venäläiset saivatkin aikaan kohtalokkaaksi muodostuneen läpimurron Summassa Lähteen lohkolla. Puna-armeijassa tykistön, panssarivoimien ja jalkaväen yhteistyö oli parantunut merkittävästi, ja suomalaiset puolestaan kärsivät vakavasta tykistön ammusten ja panssarintorjuntatykkien puutteesta. Polttopullot ja kasapanokset eivät enää riittäneet, koska neuvostojalkaväki suojasi tehokkaasti tulellaan panssarivaunuja. Suomalaisten vastahyökkäykset epäonnistuivat ja lopulta ylipäällikkö Mannerheim antoi 15. helmikuuta Kannaksen 2. Armeijakunnalle käskyn vetäytyä ns. väliasemaan; linjalle Näykkijärvi-Muolaanjärvi-Vuoksi. 3. Armeijakunta jäi paikoilleen Mannerheimlinjaan sodan loppuun asti.^[22]

Puna-armeijan käyntiin saama tehokas vyörytys kuitenkin mursi väliaseman ja joukot määrättiin vetäytymään ns. taka-asemaan; linjalle Viipuri-Tali-Heinjoki-Vuoksi 27. helmikuuta 1940.

[muokkaa] Moskovan rauha

[muokkaa] Tie rauhaan

Suomen armeijan sotilaiden joulukuun 1939 aikana aikaansaama odottamaton käänne sodassa, torjuntavoitto puna-armeijasta, toi konfliktiin osaratkaisun. Neuvostoliitto joutui arvioimaan uudelleen sodan tavoitteet ja suunniteltua pidemmäksi venyneen selkkauksen kokonaisvaikutukset. Suomalaisten menestyksellisen taistelun aiheuttama positiivinen kansainvälinen huomio ei haitannut neuvostojohtoa. Sen sijaan alustavat tiedot Ison-Britannian ja Ranskan suunnitelmista tukea Suomea talvisodassa sekä sotajoukoin että materiaalisesti asetti NL:n aivan uuden tilanteen eteen. Läntisten suurvaltojen puuttuminen sotaan uhkaisi laajentaa konfliktin Neuvostoliiton kannalta epäedulliseen suuntaan. Stalin oli laskenut, että maailmansota laajenisi vuoden 1940 aikana Saksan ja länsiliittoutuneiden väliseksi, mikä olisi tarjonnut Venäjälle uusia toimintamahdollisuuksia ^[23]. Sotakirjallisuudessa on viime aikoina esitetty, lähinnä hypoteesin asteella oleva väite, että myös Saksalla oli merkittävä osuus neuvostojohdon mielenmuutokseen. Länsivaltojen armeijoiden tunkeutuminen Skandinaviaan olisi muodostanut vakavan uhan Saksan sodankäynnille keskeisen, Ruotsin tuottaman rautamalmin häiriöttömälle saannille.

Lopputuloksena oli, että neuvostojohto ilmoitti Suomelle 29. tammikuuta 1940, Ruotsin välityksellä, Stalinin olevan valmis aseleponeuvotteluihin Risto Rytin hallituksen kanssa. Ilmoitusta edelsivät kirjailija Hella Wuolijoen ja Neuvostoliiton Tukholman asianhoitajan Alexandra Kollontain väliset salaiset tunnustelut 10.-21. tammikuuta 1940. Neuvostoliitto kuitenkin edellytti, koska "verta oli virrannut", Suomen olevan valmis suurempiin alueluovutuksiin kuin mitä NL oli syksyllä 1939 vaatinut. Suomen hallitus vastasi Neuvostoliiton tarjoukseen 30. tammikuuta ja ilmoitti, että Suomi olisi periaatteessa halukas rauhaan, mutta vain joihinkin pieniin rajatarkistuksiin Karjalankannaksella ja mahdollisesti myös Suomenlahden demilitarisointiin. Hyvä tilanne rintamilla vähensi suomalaisten halua lisämyönnytyksiin ^[24].

[muokkaa] Suomen valinta

Suomen asema muuttui, kun Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen tulivalmistelut 1. helmikuuta ja varsinaisen yleishyökkäyksen 11. helmikuuta 1940 ja suomalaisten puolustus alkoi horjua. Neuvostojohdon rauhantarjous ja suurhyökkäys olivat ilmeisesti osa kokonaissuunnitelmaa, jonka avulla toisaalta vielä yritettiin ainakin rajoitettua sotilaallista ratkaisua rintamilla, mutta toisaalta pyrittiin neuvotteluteitse estämään konfliktin laajeneminen. Helmikuun alussa 1940 suomalaiset päätyivät rauhaan asti jatkuneeseen kujanjuoksuun, jossa tasapainoiltiin rauhanteon ja sodan jatkamisen välillä. Puna-armeijan hyökkäyksen aiheuttama paine sekä oman armeijan fyysinen väsyminen ja tappiot (reservien puute) puolsivat rauhansopimusta. Toisaalta länsivaltojen avunantotarjous houkutteli jatkamaan sotaa.

Puna-armeijan panssarivaunujen ja tykistön rumputulen vyöryttäessä suomalaisten puolustusasemia Karjalassa, neuvostojohto antoi 23. helmikuuta Suomelle minimiehdot rauhanneuvottelujen aloittamiseksi. Niissä vaadittiin Suomea luovuttamaan Neuvostoliitolle ainakin Karjalankannas ja Viipuri sekä Laatokan koillispuoli Sortavala mukaan lukien. Rintamatilanteen jatkuvasti huonontuessa ja muun muassa Ruotsin yhä evätessä siihen kohdistuneet Suomen avunpyynnöt, maan hallitus päätti aloittaa neuvottelut rauhasta 29. helmikuuta ja myöntyi Venäjän ehtoihin 5. maaliskuuta.

Ruotsin motiiveina puolueettomuuteen lienee ollut maan säilyminen suursodan ulkopuolella, rautamalmin vienti ja Saksan suhteet, joita länsivaltojen interventio Skandinaviaan olisi uhannut. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat päättäneet sotilaallisesta puuttumisesta talvisotaan 6. helmikuuta ja ne odottivat Suomen virallista avunpyyntöä 5. maaliskuuta 1940 mennessä. Suomen sotilasjohto kuitenkin arvioi, että lännen apu olisi ollut riittämätöntä eikä se olisi ehtinyt ajoissa. Suomen hallituksen päätökseen rauhaan taipumisesta lienee myös vaikuttanut marsalkka Hermann Göringin Suomen Saksan suurlähettiläs T. M. Kivimäelle 22. helmikuuta antama suullinen kehotus suostua rauhaan. Göring lupasi suomalaisten saavan siitä kunnon korvauksen myöhemmin. Saksalaisten päämotiivina tilanteen rauhoittamiseen lienee ollut länsiliittoutuneiden avustussuunnitelmat, jotka uhkasivat rautamalmin saantia Pohjois-Ruotsista. Siten talvisota ravisteli suursodankin asetelmia. Maaliskuun 1940 alkuun mennessä Suomen armeija oli kuitenkin tullut pisteeseen, jossa sen taistelukyky uhkasi romahtaa ja siksi pääministeri Risto Rytin johtama valtuuskunta neuvotteli maalleen rauhan Moskovassa 8.–10. maaliskuuta 1940 ^[25].

Suomen hallitus ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät Neuvostoliiton laatiman rauhansopimuksen 11. maaliskuuta ja Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin illalla 12. maaliskuuta 1940. Taistelutoiminta rintamilla päättyi seuraavana päivänä asteittain klo 11 alkaen. Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamosta, Suomenlahden ulkosaaret ja lähes koko Karjalan mukaan lukien Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin, käytännössä vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajalinjaa seuraillen. Suomi joutui myös vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle tukikohdaksi 30 vuodeksi ja rakentamaan Kantalahden ja Sallan välille rautatien. Lisäksi tilanne synnytti merkittävän väestöpoliittisen ongelman, kun kaikkiaan 430 000 suomalaista lähti evakkoon Venäjälle luovutetuilta alueilta ^[26].

[muokkaa] Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet

[muokkaa] Suomen armeijan vahvuudet ja heikkoudet

Suomen armeijalla oli puolellaan maaston tuntemus sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kovassa pakkasessa ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin 1000 kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli harvoja teitä ja vähän asutusta. Suomen salaisia aseita olivat sukset, ahkio, teltta ja kamina. Näitä varusteita ja niiden käyttöön liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-luvuilla.

Taktiikkaan kuului polttaa viholliselle jätettävät kylät ja erilliset rakennukset, jotta vihollinen ei voisi majoittua niihin. Suomalainen sotilastaktiikka perustui tilanteen mukaan toimimiseen. Hyökättiin saarrostavasti missä voitiin, puolustauduttiin kun oli pakko. Suomalaisten merkittävä vahvuus oli myös radiotiedustelu eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitussanomien avaaminen. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa motteja laukaistessaan keskittämään voiman ulosmurtokohtiin ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes ilman miehitystä.

Suomalaisten liikkuvuus aiheutti myös sen, että partiot joutuivat kulkemaan joskus pitkiä matkoja nälän partaalla. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjuntavälineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut riittävästi jalkaväkimiinoja tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes suunnitellusta määrästä. Suunniteltu panssarintorjuntakiväärien hankinta ei toteutunut ennen sodan alkamista. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet, kuten polttopullo ja kasapanos eivät olleet aina käyttökelpoisia suojattomassa maastossa. Panssarintorjunnan heikkoudet saivat aikaan jalkaväen taistelumoraalin alenemisen. Toisinaan esiintyi suoranaista pakokauhua.

Suomi kesti Kannaksella armeijan sitkeyden, ei niinkään ylivoimaisen taktiikan ansiosta.

Suomalaisten armeija ei ollut tehokas suunniteltua, jättimäistä hyökkäystä vastaan Kannaksella talvisodan lopussa. Koska suomalaisilla oli vain vähän joukkoja, nekin kuluneita, murtui suomalaisten rintama venäläisten lisätessä painetta. Venäläiset olivat oppineet virheistään, ja käyttivät panssarivaunuja ryhmissä murtamaan juoksuhaudat.

Kenttätykistön tuli oli tarkkaa, mutta ammuksia oli aivan liian vähän. Vertailun vuoksi voi mainita, että suomalaisen tykistön koko sodan ammuskulutus vastasi puna-armeijan kahden päivän kulutusta.

[muokkaa] Neuvostoliiton Puna-armeijan vahvuudet ja heikkoudet

Puna-armeijalla oli puolellaan kalusto- ja miesylivoima. Varsinkin tykistö oli tehokas ase suomalaisia vastaan, lisänä olivat panssarivaunut ja lentokoneet. Toisaalta puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskialueilta eli aroilta, jossa se käytti avointa hyökkäystä vihollista vastaan. Tukeuduttiin aukeille ja teihin. Venäläiset hyökkäsivät suurin joukoin aukeiden yli uraata huutaen. Metsäsodankäynnin erikoisoloista oli ylijohdolla käsitys, mutta joukkoja ei ehditty kouluttaa ennen sodan syttymistä. Upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin. Toisaalta jätettiin tekemättä ohjeiden mukaisia turvatoimia, esim metsätiellä ei viitsitty raivata metsistä kaistoja puuttomiksi. Prikaatin komentokeskus saattoi jäädä vartioimatta. Luotettiin omaan voimaan, suomalaisten ei uskottu pystyvän merkittäviin vastatoimiin, ja ei osattu olla varovaisia ja valppaita. Myös eri yksiköiden välisessä yhteistyössä oli joskus kitkaa. Alussa esimerkiksi panssariase ja jalkaväki eivät tukeneet toisiaan. Puna-armeijan perusajatus oli hyökkäys, jonka alussa uskottiin onnistuvat lyhyessä ajassa. Puna-armeijalla ei ollut Suomeen hyökätessään talvivarusteita, armeijan yksiköitä oli siirretty Puolan rintamalta. Huolto ei aina pelannut toivotulla tavalla. Suksia ei osattu käyttää, majoituskalustoa ei useinkaan ollut. Jouduttiin hytisemään maakuopissa ja lämmittelemään avotaivaan alla nuotion ääressä.

Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä oli Stalinin puhdistukset vuosina 1937–1938, joissa tapettiin tai vangittiin Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettu upseerikunta lähes kokonaan. Puna-armeija oli salaisesti kehittänyt mekanisoitua sodankäyntiä yhdessä Weimarin Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei kuitenkaan käytetty uutta strategiaa.

[muokkaa] Mottitaistelut

Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödyksi. Hyökkääjän kolonnat motitettiin metsäteille Raatteen tiellä. Venäläisten motit puolustautuivat sitkeästi ja sitoivat suomalaisia, joita olisi tarvittu muualla. Vihollinen puhui "valkoisesta kuolemasta". Katastrofista joutui vastuuseen puna-armeijan sotatoimiyhtymien korkein johto. Kenraaleita ja "politrukkeja" teloitettiin. Sen sijaan Suomussalmen suunnalla taistelleen 163. D:n ylin komissaari Lev Mehlis menetti asemansa väliaikaisesti, mutta sai säilyttää henkensä. Hänet kutsuttiin vuonna 1941 Puna-armeijan ylimmäksi komissaariksi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen hän toimi mm. Neuvostoliiton valtion tarkastustusviraston pääjohtajana. Hän kuoli vuonna 1953.

[muokkaa] Osapuolten tappiot

Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat 26 600 sotatoimissa menehtynyttä ja noin 1 000 siviiliä. ^[27] Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 49 000 kaatunutta, mutta nykyään tiedetään varmuudella tämän luvun olevan liian pieni. Everstiluutnantti G.F. Krivoshejevin 1990-luvulla johtama tutkimusryhmä tutki kaikki neuvostoarkistoissa olleet tiedot Neuvostoliiton sodissa kärsimistään tappioista (tutkimus on julkaistu englanniksi nimellä Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century). Ryhmä toteaa, että tarkkoja tappioita ei voida varmuudella sanoa tietojen ristiriitaisuuksien takia, mutta antaa kuitenkin kaksi eri lukua kaatuneista:

• Yksiköiden tappioilmoitukset sisältävät 95 348 kaatunutta, kadonnutta ja haavoihinsa kuollutta.
• Vuosina 1949–1951 kerätty Puna-armeijan tappioluettelo sisältää 126 875 nimeä.

Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštšovin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin.

Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan, Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 prosenttia Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joka oli noin 12 prosenttia koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.

[muokkaa] Muiden valtioiden roolit talvisodassa

Suomi sai paljon myötätuntoa ympäri maailman jo lokakuussa ennen talvisotaa ja sodan alku synnytti suurta neuvostovastaisuutta. Erityisesti Etelä-Amerikan valtiot tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen vihamielisin sanoin. Tärkeintä apua Suomi luultavasti sai kansainväliseltä lehdistöltä, joka seurasi sotaa tarkasti, ollen kommunistisia lehtiä lukuun ottamatta Suomen puollella.

Kansainliitto kutsuttiin joulukuun alussa koolle Suomen ehdotuksesta käsittelemään Neuvostoliiton hyökkäystä. Suomi ei hyötynyt poliittisesti kokouksesta. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta.

[muokkaa] Pohjoismaat

Pohjoismaat, eritoten Ruotsi, tukivat hieman Suomea sodassa. Ruotsissa syntyi laaja kansalaisliike ja Finlandskommiten (Suomen komitea) avulla ja tunnuksen "Finlands sak är vår" alla Ruotsista saapui vapaaehtoisena sotaan yli 8 260 ruotsalaista ja 727 norjalaista. Apuun kuului myös 12 hävittäjäkonetta ja 4 pommikonetta, jotka osallistuivat taisteluihin 10. tammikuuta 1940 lähtien. Koneet tulivat Ruotsin ilmavoimista ja nämä 12 hävittäjäkonetta olivat kolmasosa Ruotsin ilmavoimien hävittäjäkoneista. Virallisesti Ruotsi ei kuitenkaan tukenut Suomea millään tavoin.

Ruotsi oli ennen sotaa sitoutunut muun muassa hoitamaan Ahvenanmaan puolustuksen sotatilanteessa. Sodan syttyessä Suomen pyynnöt asiasta kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Suomen oli puolustettava itse Ahvenanmaata. Ruotsin tyly asenne naapurimaataan kohtaan aiheutti närää kautta Euroopan ja ulkomaiset lehtimiehet kirjoittelivatkin aiheesta tyyliin "ruotsalaiset saattavat joutua katumaan päätöstään".

Pohjoismaat irtisanoutuivat Kansainliiton peruskirjan velvoitteesta sallia muiden maiden sotajoukkojen läpikulku Suomeen.

[muokkaa] Viro

Viron osa sodassa oli monitahoinen. Valtio oli itsenäinen, mutta allekirjoittanut syyskuussa 1939 avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Neuvostolaivaston sota-aluksia oli Tallinnassa ja Paldiskissa oli Neuvostoliiton lentotukikohta, josta käsin pommitettiin Turkua.

Suomen poliittinen johto kutsui Viroa "vihollisensa liittolaiseksi" ja Suomessa esiintyi Viron-vastaisuutta. Maiden diplomaatit kävivät pisteliästä sananvaihtoa liittyen Viron rooliin. Virallisesti Viro ilmoitti olevansa sodassa puolueeton ja että neuvostolaivasto on Tallinnassa vain laivastovierailulla. Henkilökohtaisesti Viron johto antoi kuitenkin luvan Tallinnan ulkopuolella olevien Puna-armeijan tukikohtien pommittamiseen. Suomen ilmavoimat pommittivatkin, mutta tavoitteenaan lähinnä näyttää Puna-armeijalle, etteivät ne ole koskemattomia. Ilmavoimilla oli suunnitelma Paldiskin lentotukikohdan tuhoamiseksi, mutta sitä lykättiin sodan loppuun asti Karjalankannaksen toisen offensiivin alettua, kun pommikoneita tarvittiin jalkaväen tukemiseksi. Suomalaiset myös miinoittivat Viron laivaväyliä. Miinat upottivat saksalaisen kauppalaiva Dietrich Hasseldickin (900 tonnia).

Vaikka poliittisesti Suomi ja Viro olivat etäisiä, sotilaallisesti mailla oli salaista ja Suomelle arvokasta yhteistyötä. Virolaiset radiotiedustelijat mursivat Puna-armeijan koodattua radioliikennettä ja saivat divisioonatason tietoa sen operaatioista. Tiedustelutieto lähetettiin Suomeen Suomenlahden merikaapeleita pitkin.

[muokkaa] Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta

Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta suunnittelivat lähettää retkikunnan Suomen avuksi. Englantilaisten suunnitelma oli nousta maihin Norjan rannikolla kahdessa osastossa. Sillä olisi kuitenkin ollut käskyt ensisijaisesti miehittää Kiirunan–Jällivaaran malmikentät sekä Ruotsin ja Norjan satamia, koska maat pelkäsivät Neuvostoliiton etenevän Suomesta pohjois-Skandinaviaan asti ja erityisesti uskoivat Pohjois-Ruotsista tuodun rautamalmin olevan elintärkeää Saksan sotataloudelle. Suomen puolustaminen olisi ollut sivutavoite ja vain pieni osa retkikunnasta olisi lähetetty Suomeen. Ranskalaiset suunnittelivat myös maihinnousua Petsamossa yhdistettynä Muurmanskin saartoon Pohjoiselta jäämereltä^[28] sekä hyökkäystä Neuvostoliittoon lähtien samanaikaisesti Suomesta ja Syyriasta^[29]. Suunnitelmaa hyökätä Lähi-Idästä käytettiin myöhemmin hämäämään retkikunnan varsinainen operaatioalue.

Retkikunnan suunnittelu eteni viivytellen, sillä Ruotsin ja Norjan suhtautuminen oli kielteistä ja liittoutuneet pelkäsivät maiden tekevän vastarintaa maihinnousun jälkeen. Neuvottelut Suomen hallituksen kanssa alkoivat lopulta helmikuun lopulla, mutta Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta esittivät erillisiä tarjouksia ja antoivat avun määrästä ja ajankohdasta ristiriitaisia tietoja. Suomikaan ei ollut täysin halukas vastaanottamaan pientä retkikuntaa, koska sillä ei olisi ollut suurta vaikutusta operatiiviseen tilanteeseen ja se olisi saattanut provosoida Saksaa. Aikataulun mukaan retkikunta olisi noussut maihin Norjassa maaliskuun lopulla.

Yhdistynyt kuningaskunta myi sodan alussa Suomeen 30 Gloster Gladiatoria, joista kymmenen oli Etelä-Afrikan liittovaltion lahjoittamia. Etelä-Afrikka lahjoitti lisäksi 29 Gloster Gauntletia, mutta ne eivät ehtineet palvella Suomen ilmavoimissa ennen sodan loppua. Yhdistynyt kuningaskunta lahjoitti lisäksi 40 ambulanssivaunua. Suomi osti Iso-Britanniasta ja Ranskasta paljon muuta sekalaista sotatavaraa, kuten Bristol Blenheim -pommikoneita, Morane-Saulnier M.S. 406 -hävittäjiä, tykkejä ja heittimiä ammuksineen, viestintävälineitä, vaatteita, telttoja ja kenttäkeittiöitä.

[muokkaa] Saksa ja Italia

Talvisodan aikana natsi-Saksan ja Neuvostoliiton suhteet olivat parhaimmillaan. Fasistinen Italia puolestaan oli avoimesti myötämielinen Suomelle. Italia lahjoitti Suomelle 50 hävittäjälentokonetta, jotka oli toimitettava maakuljetuksena, mutta Saksa ei sallinut asekuljetuksia Suomeen alueensa läpi. Saksa tarjoutui huoltamaan Neuvostoliiton laivaston sukellusveneitä Pohjanlahdella ja myöntyi miinoittamaan Suomen rannikkoakin, mutta Neuvostoliitto perui kuitenkin tämän. Hermann Göring kuitenkin vihjaili sodan aikana Suomelle, että Saksa tulisi tukemaan sitä.

[muokkaa] Puola

Suomeen tarjottiin Latviaan internoituja säännöllisiä puolalaisjoukkoja jo sodan alussa. Ne eivät saaneet kuitenkaan Ruotsilta läpikulkulupaa. Suomi toivoi saavansa käyttöönsä Puolasta paenneita lentäjiä, joita oli kokoontunut Tukholmaan satakunta, mutta heille ei onnistuttu hankkimaan kalustoa.

Puolan pakolaishallituksen pääministeri Władisław Sikorski suunnitteli Suomen tukemista Puolan laivaston aluksilla Petsamon vesillä. Hän myös sai hallituksensa hyväksymään puolalaisten vapaaehtoisten liittämisen liittoutuneiden retkikuntaan, mutta muut liittoutuneet vastustivat tätä. Puolalaisten avunannon tavoitteena oli saada Suomi tunnustamaan Puolan pakolaishallitus, mutta Suomi ei halunnut tätä tehdä suurpoliittisten riskien vuoksi.

[muokkaa] Yhdysvallat

Yhdysvallat ei ollut Kansainliiton jäsen, eikä katsonut Neuvostoliiton siltä saaman tuomion sitovan itseään. Maa tulkitsi, että koska talvisodassa ei ollut annettu sodanjulistusta, eivät Suomi ja Neuvostoliitto olleet sotaakäyviä maita, ja siten Yhdysvallat jatkoi tavallisia kauppasuhteita molempiin maihin.

Suomi sai varauksetonta tukea yhdysvaltalaiselta lehdistöltä, joka kommunistisia lehtiä lukuun ottamatta tuomitsi hyökkäyksen. Yhdysvalloissa tehdyt rahakeräykset Suomen hyväksi tuottivat kuutisen miljoonaa dollaria. Tästä suuri osa tuli amerikansuomalaisilta. Entinen Yhdysvaltain presidentti Herbert Hoover toimi näkyvästi Suomen hyväksi.

Eniten Suomi tarvitsi Yhdysvalloista aseita, mutta asehankinnat alkoivat etenemään vasta helmikuussa. Hankintoja hidasti kilpailu tarpeista Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan kanssa, Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin asettama lyhyt vientikielto Suomeen, yhdysvaltalaisten byrokratia, suomalaisten halu tinkiä ja kuljetuskaluston puute. Hankintojen rahoittaminenkin oli ongelmallista, sillä Yhdysvallat ei myöntänyt Suomelle lainaa aseita varten. Esimerkiksi joulukuussa Suomeen tarjottiin myytäväksi 43 kappaletta Brewster F2A "Buffaloa", mutta ensimmäiset saapuivat vasta maaliskuussa.

Neuvostoliitto osti sodan aikana yhdysvaltalaisilta liikemiehiltä lentokonebensiiniä, moottoreita ja muita strategisia tavaroita rahoittaen hankintansa Yhdysvalloille myydyllä kullalla. Tämä herätti närkästystä yhdysvaltalaisessa lehdistössä, jonka paljastukset asiasta johtivat polttoainekuljetusten lakkauttamiseen neuvostoliittolaisiin satamiin.

[muokkaa] Talvisodan seurauksista ja merkityksestä

Talvisota oli sekä Suomen että Neuvostoliiton kansoilla raskas koettelemus: henkilö- ja aineelliset tappiot olivat molemmissa maissa suuret. Lisäksi maiden väliset suhteet olivat sodan jälkeen siihen asti huonoimmassa tilassa eikä kumpikaan pyrkinyt välien parantamiseen vaan etsi ratkaisuja ristiriitoihin muuta kautta. Suomessa jo aiemmin vallalla olleet epäluulot Neuvostoliiton tavoitteista maan suhteen muuttuivat talvisodan takia "russofobiaksi", jossa kaikki NL:n toimet tulkittiin negatiivisesti. Toisaalta Suomen kansa oli sisäisesti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin maan siihenastisessa historiassa. Muun muassa 1930-luvulla käydyt kiistat Suomen armeijan rahoituksesta ja ylläpidosta väistyivät voimakkaan varustautumispyrkimyksen tieltä. Lisäksi myös poliittisella rintamalla pyrittiin kansaa yhtenäistävien toimien tukemiseen ja edistämiseen. Syksyllä 1939 Saksan ja Neuvostoliiton toimien vuoksi sekä talvisodan aikana syntynyt suomalaisten välinen yksituumaisuus (ns. asevelihenki) on heijastunut, sisäistä ristiriidoista huolimatta, myös toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, talvisodan ihme. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus, jossa myös uskonnollisilla tekijöillä oli oma osuutensa. Kuitenkin sekä sota- että poliittisen historian tutkimusten tuloksista on löydettävissä rationaaliset syyt sodan lopputuloksen synnylle. Tuloksissa yhtenä tekijänä toki korostuu kansakuntien henkisten voimavarojen merkitys sodankäynnissä. Tässä suhteessa talvisotaa vastaavana konfliktina pidetään vuosina 1960–1974 Kaakkois-Aasiassa käytyä Vietnamin sotaa.

Talvisodan historia tarjoaa suomalaisille hyvän esimerkin suurvaltapoliittisista toimintaperiaatteista. Sekä Saksan että Neuvostoliiton 1930-luvulla esittämät aatteelliset motiivit, ja niiden keskinäiset vastakkainasettelut, osoittautuivat vain propagandaksi, "pintavaahdoksi", jonka avulla peiteltiin suurvaltojen todelliset valtapyrkimykset. Bolševismin ja kansallissosialismin tunnukset siirrettiin syrjään, kun suurvaltain etu niin vaati. Tämän tosiasian oivaltaminen oli eräs keskeinen tekijä talvisodan hengen syntymisessä suomalaisten kesken ^[30]. Tässä suhteessa talvisota ja vuoden 1918 Suomen sisällissota ovat mielenkiintoinen vertailukohta. Vuonna 1917 aikana sisä- ja suurvaltapoliittiset virtaukset veivät suomalaisia erilleen toisistaan ja vahvistivat poliittisen kentän äärilaitoja sekä oikealla että vasemmalla. Vuonna 1939 kehitys oli päinvastainen: sisäpolitiikassa tapahtui yhdentymistä ja suurvaltojen toimet mursivat niitä Suomessa kannattaneiden ääriryhmien asemaa oikeistossa ja vasemmistossa ja virta vei suomalaisten enemmistöä yhteisten ulkopoliittisten ja maanpuolustuksellisten tavoitteiden taakse, ja lopulta taisteluun epäoikeudenmukaisiksi koettuja toimia vastaan.

Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Hitler arvioi Neuvostoliiton "savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi", mikä osaltaan vahvisti saksalaisten päätöstä hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta neuvostoliittolaiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja heikkojen komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton virallinen kanta oli 1980-luvulle asti, että talvisota oli vain pieni rajaselkkaus. Sittemmin Venäjällä on ilmestynyt kirjallisuutta ja TV-dokumentteja, joissa sodan laajuus ja dramaattisuus on esitelty.

[muokkaa] Lähdekirjallisuus

• Lauri Haataja (1989): Kun kansa kokosi itsensä. ISBN 951-30-9170-8
• Erkki Käkelä (2000): Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia. WSOY. ISBN 951-0-24638-7.
• Lasse Laaksonen (2005): Todellisuus ja harhat, Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. ISBN 951-20-6911-3
• Jari Leskinen & Antti Juutilainen (1999): Talvisodan pikkujättiläinen. ISBN 951-0-23536-9
• Jukka Nevakivi (2000): Apu jota ei annettu, Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. ISBN 951-0-24576X
• Erkki Palolampi (1989 (11. painos)): Kollaa kestää. WSOY. ISBN 951-0-16034-2.
  • Romaani Kollaanjoen taisteluista. Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama — talvisodan pienoiskuva, kirjoittanut K. J. Mikola.
• Ari Raunio (2004): Sotatoimet. Suomen sotien 1939-1945 kulku kartoin. ISBN 951-593-914-3
• Jorma Tiainen toim. (1989): Talvisodan kronikka. ISBN 951-20-3446-8
• Heikki Ylikangas (2001): Tulkintani Talvisodasta. ISBN 951-0-026052-5

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Tomas Ries, Cold Will - The Defense of Finland, 1988, ISBN 0-08-033592-6, Potomac Books
2. ↑ Ohto Manninen, Talvisodan salatut taustat, 1994, ISBN 951-9052-51-0, Kirjaneuvos, using declassified Soviet archive material, Manninen found 12 previously unrecognized infantry divisions ordered to Finnish front
3. ↑ Maanpuolustuskorkeakoulu, Talvisodan historia 4, s.406, 1991, ISBN 951-0-17566-8, WSOY, Kaatuneiden luku sisältää 3671 vakavasti haavoittunutta, jotka kuolivat pääsemättä koskaan sairaalasta jopa vuosia sodan jälkeen.
4. ↑ G.F. Krivosheev, Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century, 1997, ISBN 1-85367-280-7, Greenhill Books
5. ↑ Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 13-46
6. ↑ Tiainen 1989, Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 13-46
7. ↑ Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999,s 47-64
8. ↑ Haataja 1989, Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999,s 47-64
9. ↑ Tiainen 1989, Manninen, O., Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 141-153, 13-46
10. ↑ Haataja 1989, Tiainen 1989
11. ↑ Tiainen 1989, Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47-64 ja 235-251
12. ↑ Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 235-251
13. ↑ Tiainen 1989, Häikiö, M., Seppinen, I., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219-234, 829-839
14. ↑ Häikiö, M., Juutilainen, A., Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219-234, 65-69, 235-251
15. ↑ Raunio 2004, s. 36-39
16. ↑ Raunio 2004, s. 40-41
17. ↑ Raunio 2004, s. 42-47
18. ↑ Raunio 2004, s. 48-53, 60-65
19. ↑ Raunio 2004, s. 56-59
20. ↑ Raunio 2004, s. 66-73
21. ↑ Raunio 2004, s. 80-85
22. ↑ Raunio 2004, s. 80-87
23. ↑ Manninen, O., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 141-153
24. ↑ Tiainen 1989
25. ↑ Häikiö, M., Manninen, O., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219-234, 141-153, Ylikangas 2001, Laaksonen 2005
26. ↑ Tiainen 1989
27. ↑ Lentilä, R. & Juutilainen, A., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 816-828
28. ↑ Jukka Nevakivi (2000): Apu jota ei annettu – Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. WSOY. ISBN 951-0-24676-X.. Sivut 155–160.
29. ↑ Jukka Nevakivi (2000): Apu jota ei annettu – Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. WSOY. ISBN 951-0-24676-X.. Sivut 194–198.
30. ↑ Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47-64 ja 235-251

[muokkaa] Katso myös

• Media ja sodankäynti Suomessa
• Jatkosota
• Talvisodan henki
• Suomen Ilmavoimat, joka kuvaa talvisodan ilmasodan ja lentokaluston
• Talvisodan merisotatoimet
• Talvisodassa saatu sotasaalis
• Neuvostoliittolaisen talvisodan veteraanin haastattelu
• Rautasormus