Holokausti
Wikipedia
| Holokausti (Šoa) |
| Taustaa |
|---|
| Antisemitismi · Nürnbergin lait Eutanasia · Keskitysleirit (luettelo) |
| Juutalaiset |
| Kansallissosialistinen Saksa |
| Pogromit: Kristalliyö Jedwabne · Lviv... |
| Ghetot: Varsova, Łódź, Krakova, Theresienstadt... |
| Einsatzgruppen: Babi Jar, Ponary, Odessan joukkomurha... |
| Lopullinen ratkaisu: Wannseen konferenssi Operaatio Reinhard |
| Tuhoamisleirit Chełmno, Bełżec, Sobibór, Treblinka, Birkenau |
| Vastarinta: ŻOB · ŻZW Ghettojen kansannousut |
| Sodan loppu: Kuolemanmarssit Berihah |
| Muut uhrit |
| slaavit · romanit toisinajattelijat · kommunistit homoseksuaalit · Jehovan todistajat |
| Vastuulliset osapuolet |
| Natsi-Saksa: Hitler · Eichmann Himmler · SS · Gestapo |
| Nürnbergin oikeudenkäynnit |
Holokausti (alkujaan kreik. ὁλόκαυστον, holokauston: "kokonaan polttaminen", hepreaksi שואה, šoa , "katastrofi") oli Saksan natsien suorittama järjestelmällinen kansallisten, etnisten, uskonnollisten ja muiden ryhmien kansanmurha 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa.
Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde, ja heitä arvioidaan kuolleen 5—6 miljoonaa. Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatzgruppen) surmasivat noin miljoonan ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä. [1]. Tapahtumaketju oli antisemitismin huomattavin ilmentymä. Samoissa yhteyksissä tapettiin rasistisista syistä paljon myös romaneja, puolalaisia ja ukrainalaisia ja eugeniikan eli rotuhygienian nimissä mm. kehitysvammaisia ja homoseksuaaleja. Kokonaisuudessaan holokaustissa arvioidaan kuolleen noin 11 miljoonaa ihmistä [1].
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sanan etymologia
Sanan holokausti kreikankielinen juuri merkitsee kokonaan (holos) poltettua (kaustos) uhria jumalalle. 1800-luvulta alkaen sanaa on pääasiassa käytetty tarkoittamaan suuronnettomuuksia tai katastrofeja, mutta 1970-luvulle tultaessa sana vakiintui englannissa tarkoittamaan nimenomaan natsien suorittamaa kansanmurhaa. Suomen kieleen se kotiutui vasta 1990-luvulla. Raamatullinen sana shoa (שואה) on ollut vakiintunut hepreankielinen ilmaus juutalaisten kansanmurhalle 1940-luvun alusta asti. Termiä on enenevässä määrin alettu käyttää sanan holokausti sijaan muun muassa alkuperäisen sanan mahdollisesti loukkaavan teologisen sisällön vuoksi. Muita holokaustista käytettyjä nimityksiä on romanien käyttämä porajmos (suomeksi "ahmiminen") ja heprean kielen churban Europa ("Euroopan tuho" erotukseksi curbanista eli Jerusalemin toisen temppelin tuhosta).
[muokkaa] Holokaustin uhrit
Holokaustin uhreista suurimman huomion ovat saaneet juutalaiset, jotka olivatkin tuhon suurin kohde. Keskitysleireille joutui ja siellä tuhottiin myös kommunisteja, homoseksuaaleja, romaneja, henkisesti sairaita ja vammaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja, puolalaisia, venäläisiä ja muita slaaveja, poliittisia aktivisteja, Jehovan todistajia, joitakin katolisia ja protestanttisia pappeja, toisinajattelijoita, mielisairaita, rikollisia, joitakin afrikkalaisia ja ihmisiä, jotka luokiteltiin "valtion vihollisiksi". Näiden uhrien tuhosta todisteina ovat natsien omat kirjalliset ja kuvalliset arkistot, silminnäkijälausunnot (hengissä selviytyneiden, syyllisien ja sivullisten) sekä miehityksen alla olleiden valtioiden tilastollinen kirjanpito.
[muokkaa] Juutalaiset
Antisemitismin juuret ovat kaukana historiassa, ja aate oli yleinen Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla. "Arjalaisen rodun" käsite luotiin jo 1800-luvulla, ja ns. sosiaalidarwinismi katsoi ihmisten eriarvoisuuden olevan luonnollinen ja oikeutettu asia. Rotuhygieniset ajatukset ilmenivät 1900-luvun alussa useissa valtioissa kuten Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa muun muassa pakkosterilisointeina. Adolf Hitler toi fanaattisen rotupolitiikkansa julki jo kirjassaan Mein Kampf (Taisteluni). Heti ilmestymisensä jälkeen teos ei saanut suurtakaan huomiota, mutta nousi bestselleriksi Hitlerin noustua valtaan Saksassa. Antisemitismi ilmeni muun muassa äärimmäisen juutalaisvastaisina lauluina. Vihaa juutalaisia kohtaan lietsottiin myös vierittämällä syy ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävästä tappiosta heidän niskoilleen.
Kansallissosialismin rotuoppeja alettiin soveltaa käytäntöön heti Hitlerin valtaantulon jälkeen. 1. huhtikuuta 1933 Sturmabteilung (SA) järjesti päivän kestäneen boikotin, joka kohdistui kaikkiin juutalaisten omistamiin liikeyrityksiin Saksassa. Tätä seurasi sarja toinen toistaan rasistisempia lakeja, jotka tekivät elämän juutalaisille vaikeaksi. Vuonna 1935 säädetyt Nürnbergin lait kielsivät avioliiton juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä sekä riistivät juutalaisilta Saksan kansalaisuuden ja siten mm. äänioikeuden. Väestön luokittelu ei-juutalaisiin ja juutalaisiin (jotka edelleen jaettiin puolijuutalaisiin ja jopa "neljännesjuutalaisiin") perustui pseudotieteelliseen rotuoppiin ja henkilön ulkonäköön. Käytännössä merkitseviä olivat juutalaisen uskonnon harjoittaminen ja juutalainen syntyperä. 15. marraskuuta 1938 alkaen juutalaiset lapset eivät saaneet käydä tavallisia kouluja. Huhtikuuhun 1939 mennessä miltei kaikki juutalaiset yritykset oli lakkautettu taloudellisen ahdingon tai natsien uhkailujen vuoksi.
Heti sodan alettua alkoivat myös juutalaisiin kohdistuneet joukkomurhat. Juutalaiset erotettiin muusta väestöstä määräämällä heidät kantamaan vaatteissaan Daavidin tähteä 23. marraskuuta 1939. Joulukuuhun 1941 mennessä Hitler oli päättänyt tuhota tyystin Euroopan juutalaiset. Tätä ennen vaihtoehtoina oli esitetty mm. juutalaisten kokoamista Madagaskarille tai muuhun siirtokuntaan. Natsibyrokratiassa oli monenlaisia ajatuksia suhtautumisesta juutalaisiin, ja muun muassa laajat pakkosteriloinnit ja juutalaisten käyttö pakkotyöhön saivat kannatusta.
Hitlerin kesäkuussa 1941 antama käsky, jossa määrättiin muun musssa neuvostovaltion, puna-armeijan tai kommunistisen puolueen palveluksessa olevien juutalaisten miesten murhaamisesta oli natsi-Saksan ensimmäinen suorasanainen juutalaisten systemaattisen tuhoamisen valtuuttanut määräys. Barbarossa-suunnitelman alusta asti turvallisuuspoliisin yksiköt (Einsatzgruppen) ja armeija aloittivat kaikkien turvallisuusongelmana olleiden juutalaisten tuhoamisen, jota auttoivat monet paikkallisesta väestöstä värvättyt antisemiittiset ryhmät. Esimerkiksi Liettuassa vain kolme päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen saksan turvallisuusjoukot kehottivat paikallisia puolisotilaallisten joukkoja toimeenpanemaan pogromin Kaunasissa ja 1 500 juutalaista tapettiin yhdessä yössä. On arvioitu, että noin 1,4 miljoonaa juutalaista tapettiin näissä miehitetyillä aluilla sodan alussa toimeenpannuissa epäjärjestelmällisissä vainoissa. Vuoden 1942 tammikuussa pidetyssä Wannseen konferenssissa useat natsijohtajat keskustelivat niin sanotun "lopullisen ratkaisun" (Endlösung der Judenfrage) toteutuksesta ja yksityiskohdista. Systemaattiset kuljetukset ghetoista Puolaan rakennetuille seitsemälle tuhoamisleirille (Vernichtungslager) alkoivat.
Hitler piti juutalaisten tuhoamista niin tärkeänä tavoitteena, että jopa sodan loppuvaiheen sotilaallisessa ahdingossa Saksan polttoaine-, kuljetuskapasiteetti-, ampumatarvike-, sotilas- ja teollisuusresursseja kulutettiin kuolemanleireihin sotatoimien sijaan. Sodan loppuun mennessä suurin osa Euroopan juutalaisväestöstä olikin saatu tapettua. Puolanjuutalaisista, joka ennen sotaa oli Euroopan suurin juutalaisvähemmistö, arvioidaan tapetun yli 90% eli noin kolme miljoonaa. Tämän lisäksi murhattiin yli 70% Kreikan, Jugoslavian, Unkarin, Liettuan, Alankomaitten, Slovakian ja Latvian juutalaisvähemmistöistä. Belgia, Romania, Luxemburg, Norja ja Viro menettivät juutalaisväestöstään noin puolet, Neuvostoliitto yli kolmanneksen ja jopa Ranska ja Italia noin neljäsosan. Lisäksi juutalaisia tapettiin muutamissa Afrikan maissa.
[muokkaa] Slaavit
Puolalaisten tuhoamisen Hitler määräsi jo ennen Puolan valtausta vuonna 1939. Vainon kohteena olivat pääasiassa vaikutusvaltaiset henkilöt ja puolalainen sivistyneistö, mutta myös tavalliseen kansaan kohdistui joitakin joukkomurhia. Puolan valtaus oli toisen maailmansodan brutaaleimpia episodeja: kolmen miljoonan murhatun puolanjuutalaisen lisäksi yli kuusi miljoonaa puolalaista kuoli.
Natsit kohtelivat kaltoin myös muita slaavilaisia kansoja. Ne oli kuitenkin järjestetty jonkinlaiseen hierarkiaan: venäläiset olivat esimerkiksi ukrainalaisia ja valkovenäläisiä alempiarvoisia. Operaatio Barbarossan aikana satojatuhansia vangeiksi jääneitä Puna-armeijan sotilaita tapettiin mielivaltaisesti tai vietiin epäinhimillisiin olosuhteisiin vanki- ja tuhoamisleireille. Natsit tuhosivat myös siviiliväestön kyliä ja asumuksia. Esimerkiksi Valko-Venäjän väestöstä neljännes kuoli toisessa maailmansodassa, ja maan juutalainen kansanosa tuhottiin miltei tyystin.
[muokkaa] Homoseksuaalit
- Pääartikkeli: Homoseksuaalit Kansallissosialistisessa Saksassa
Kansallissosialismi tuomitsi homoseksuaalisen käyttäytymisen, koska homot eivät tuottaneet jälkeläisiä arjalaisen rodun jalostamiseksi ja säilyttämiseksi. Tämä koettiin uhkana Kolmannelle valtakunnalle. Homojen kohtelusta oli natsijohtajien keskuudessa erimielisyyttä: jotkut halusivat heidät tuhottavan, osa halusi rajoittaa miesten välistä seksiä lailla.
Yli miljoona miespuolista homoseksuaalia joutui Saksassa valvonnan kohteeksi. Näistä ainakin 100 000 pidätettiin ja 50 000 joutui kärsimään vankeusrangaistuksia. Tämän lisäksi osa suljettiin mielisairaaloihin. Satoja miehiä kastroitiin natsien valtaamilla alueilla. Keskitysleireillä homojen asema oli erityisen huono. Heitä vainosivat saksalaisten vartijoiden lisäksi myös muut vangit, ja useita homomiehiä hakattiin kuoliaaksi. Juutalaisten ohella homot joutuivat raskaimpiin töihin. Virallisesti dokumentoitiin noin 15 000 homoseksuaalin miehen kuolleen keskitysleireillä.
Homoseksuaaleja naisia ei kohdeltu yhtä julmasti kuin miehiä. Heidät leimattiin "epäsosiaalisiksi", mutta useimmat välttivät joutumisen keskitysleireille.
[muokkaa] Romanit
Suhteessa ryhmän kokoon romaneja kuoli eniten holokaustissa. Rotuhygienian nimissä Euroopan romanivähemmistöä vainottiin erityisen ankarasti. Arvioiden mukaan neljännes tai jopa puolet romaniväestöstä tapettiin. Itä-Euroopassa romanit suljettiin ghettoihin ja kuljetettiin tuhoamisleireille. Välillä Einsatzgruppet eivät vaivautuneet edes järjestämään kuljetuksia, vaan ampuivat romanit suoraan kyliinsä.
[muokkaa] Muut
Etnisen alkuperän lisäksi natsit vainosivat ihmisiä uskonnollisin perustein. Noin 2 000 Jehovan todistajaa kuoli keskitysleireillä, joihin heidät vangittiin poliittisista ja ideologisista syistä. Jehovan todistajat kieltäytyivät asepalveluksesta, eivät halunneet osallistua politiikkaan ja kieltäytyivät natsitervehdyksistä.
Tämän lisäksi tuhottiin satojatuhansia henkisesti ja fyysisesti sairaita tai vammaisia ihmisiä. Natsit pitivät heitä taakkana yhteiskunnalle, koska heidän huoltamisensa vei valtion varoja. Lisäksi heidän olemassaolonsa oli epäkohta täydellisen arjalaisen rodun tavoittelussa. Noin 400 000 joutui pakkosterilisoinnin uhriksi vastoin tahtoaan. Vuonna 1939 aloitetun T4-eutanasiaohjelman tarkoitus oli systemaattisesti tuhota eri tavoin vammaisia lapsia ja aikuisia.
Muihin holokaustin uhreihin kuului tummaihoisia ja aasialaisia. Japanilaisia ei kuitenkaan tiedetä tapetun, koska Japani oli sodassa Saksan liittolainen. Tämän lisäksi tuhottiin noin 100 000 kommunistia.
[muokkaa] Holokaustin toimeenpano
[muokkaa] Keskitys- ja työleirit
- Pääartikkeli: Keskitysleiri
Natsit perustivat poliittisten vankien ja ei-toivottujen kansalaisten säilömiseen keskitysleirejä eri puolille Eurooppaa vuodesta 1933 alkaen. Vuoteen 1939 mennessä oli perustettu kuusi suurta leiriä. Toisen maailmansodan puhjettua natsit käyttivät leirejä valloitusten myötä aina vain kasvavien sotavanki- ja juutalaisjoukkojen keskittämiseen ja tuhoamiseen. Vangit joko tapettiin välittömästi leirille saapumisen jälkeen tai pakotettiin työskentelemään tehtaissa aliravittuina ja saksalaisvartijoiden mielivallan alaisina. Myös työnteon tarkoitus oli vankien surmaaminen, mutta sitä ennen heidän työpanoksensa haluttiin käyttää hyväksi sota- tai muussa teollisuudessa.
Sodan aikana leirejä syntyi etenkin ei-toivottujen kansanosien, lähinnä juutalaisten, puolalaisen älymystön, kommunistien tai romanien asutuskeskusten läheisyyteen. Kriteerinä leirin sijainnille olivat myös hyvät rautatieyhteydet. Näistä kansanosista eroon hankkiutuminen katsottiin niin tärkeäksi, että Saksan sotatoimien kipeästi kaipaama kuljetuskapasiteetti uhrattiin suuressa määrin vankikuljetuksiin. Kuljetukset tapahtuivat usein hirvittävissä olosuhteissa, ja monet vangeista kuolivat jo matkan aikana.
[muokkaa] Pogromit
- Pääartikkeli: Pogromi
[muokkaa] Eutanasia
- Pääartikkeli: Aktion T4
[muokkaa] Ghetot
- Pääartikkeli: Ghetto
Puolan valtauksen jälkeen natsit perustivat useisiin kaupunkeihin ghettoja, joihin juutalaiset ja jotkut romanit kerättiin odottamaan kuljetusta keskitysleireille. Ghetoista suurin oli Varsovan ghetto, jossa eli 380 000 ihmistä, toisiksi suurin Łódźin ghetto (noin 160 000), mutta ghettoja oli monissa muissakin kaupungeissa. Ghettojen elinolosuhteet olivat usein epäinhimillisen kurjat, kun suuria ihmismääriä ahdettiin asumaan hyvin pienelle alueelle. Esimerkiksi Varsovan ghetossa asui 30 % kaupungin väestöstä, mutta gheton pinta-ala oli vain 2,4 % kaupungin pinta-alasta. Keskimäärin noin kymmenen henkeä asui yhdessä huoneessa. Siksi kulkutaudit levisivät ghetoissa nopeasti, ja tuhansittain juutalaisia kuoli nälkään.
19. heinäkuuta 1942 Heinrich Himmler määräsi kuljetukset ghetoista kuolemanleireille aloitettaviksi. Kolme päivää myöhemmin alkoivat kuljetukset Varsovan ghetosta, ja noin 300 000 ihmistä pakkokuljetettiin sieltä seuraavien kahden kuukauden aikana. Joitakin aseellisia vastarintayrityksiä (gheton kansannousuja) tapahtui, mutta natsien onnistui tukahduttaa ne. Jäljelle jääneet juutalaiset teurastettiin tai lähetettiin leireille tuhottaviksi. Ghettojen juutalaiset saivat usein melko pian tietää, mikä oli kuljetuksiin joutuneiden kohtalo. Vastarintaa tapahtui kuitenkin varsin vähän ennen kaikkea toivottoman materiaalisen alivoiman vuoksi, mutta usein juutalaiset myös toivoivat voivansa myöntyväisyydellä pelastaa edes osan gheton väestöstä.
[muokkaa] Joukkoteloitukset
- Pääartikkeli: Einsatzgruppen
[muokkaa] Tuhoamisleirit
- Pääartikkeli: Tuhoamisleiri
[muokkaa] Kuolemanmarssit ja vapautus
- Pääartikkeli: Kuolemanmarssi
[muokkaa] Suomen juutalaisväestö
Suomen juutalaisväestö käsitti toisen maailmansodan aikoihin parituhatta henkeä. Saksan juutalaispolitiikan aina vain kiristyessä juutalaisten ahdinko koettiin myös Suomessa, jonne saapui satoja pakolaisia pääasiassa Saksasta ja Itävallasta. Useimmat näistä eivät kuitenkaan jääneet Suomeen, vaan jatkoivat matkaansa esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Valtio ei suostunut avustamaan pakolaisia, joiden majoittaminen jäi juutalaisseurakuntien harteille. Suomen pienelle juutalaisyhteisölle pakolaisten huoltaminen oli raskas velvoite. Viranomaiset suhtautuivat pakolaisten saapumiseen nihkeästi, ja osa heistä käännytettiin takaisin. Yhteensä pakolaisia saapui maahan puolisen tuhatta.
Talvi- ja jatkosodassa Suomen juutalaiset osallistuivat maanpuolustukseen muiden suomalaisten tavoin. Heitä varten pystytettiin rintamalle jopa kenttäsynagoga, eivätkä suomalaisten aseveljinä taistelleet saksalaiset puuttuneet tähän millään tavoin, vaikka olivat synagogasta ilmeisen tietoisia. Juutalaisia sotilaita kuului Suomen puolustusvoimiin 267, minkä lisäksi lottina toimi parikymmentä naista. Hitler myönsi kahdelle Suomen juutalaiselle Rautaristin, mutta nämä kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan. Myös jotkut Suomeen saapuneista juutalaispakolaisista osallistuivat talvisotaan vapaaehtoisina. Muut komennettiin työpalveluun, jossa olosuhteet saattoivat olla ankarat.
6. marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään sisäministeri Toivo Horellia ja Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno Anthonia. Ilmeisesti syynä luovutukseen ei ollut Saksan painostus (Saksa ei tiettävästi jatkosodan aikana kertaakaan vaatinut juutalaisten luovutusta), vaan sitä pidettiin normaalina poliisitoimena. Luovutetuista kuitenkin vain kahdella oli rikosrekisteri. Lisäksi oli tiedossa, että luovutus merkitsisi juutalaisille melko varmaa kuolemaa. Näin kävikin: Auschwitziin kuljetetuista kahdeksasta luovutetusta vain yksi selvisi hengissä. Joukossa oli kaksi lasta.
Ei tiedetä, oliko luovutuksesta vastanneilla tahoilla jokin kokonaisvaltainen suunnitelma Suomessa oleskelleiden juutalaispakolaisten poistamiseksi maasta. Tähän viittaisi se, että luovutetut kahdeksan henkeä valittiin ilmeisesti miltei sattumalta. Myöhemmin suoritetussa tutkinnassa Anthoni asetettiin syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla. [2]
[muokkaa] Vastarinta
Natsi-Saksan ylivoimaisen aseellisen mahdin ja huolellisen organisaation vuoksi vain harvat holokaustin uhrit kykenivät tekemään vastarintaa. Epätoivoisissa tilanteissa sitä kuitenkin yritettiin monta kertaa.
Varsovan gheton kansannousu oli laajin organisoitu juutalaisten vastarintayritys holokaustin aikana. Se kesti huhtikuusta toukokuuhun 1943, kun viimeiset kuljetukset ghetosta tuhoamisleireille olivat tapahtumassa. ŻOB ja pienemmät vastarintajärjestöt vastustivat natseja 27 päivää. Kansannousu johti kaikkien gheton asukkaiden tuhoon, ja vain hyvin harvojen onnistui paeta ghetosta. Muista ghettojen kansannousuista yksikään ei ollut menestyksekäs.
Myös keskitys- ja tuhoamisleireillä tehtiin vastarintaa, usein sodan loppuvaiheessa vapautuksen koittaessa. Elokuussa 1943 vastarintaa tehtiin Treblinkan tuhoamisleirillä. Monet leirin rakennuksista tuhottiin maan tasalle, ja 70 vangin onnistui paeta. Myös kaasukammioiden toiminta keskeytyi kuukaudeksi, mutta tämän hintana 1 500 vankia kuoli vastarintayrityksessä. Sobibórissa tehtiin onnistuneempi vastarintayritys lokakuussa samana vuonna: 11 SS-vartijaa tapettiin, ja noin 300 leirin kuudestasadasta vangista onnistui pakenemaan. Näistä noin 50 selvisi hengissä sodan loppuun asti. Vankien pakeneminen pakotti natsit sulkemaan leirin. 7. lokakuuta 1944 Auschwitzin Sonderkommandoon kuuluneet juutalaiset vangit nousivat vastarintaan. Naisvangit olivat salakuljettaneet leiriin räjähteitä asetehtaalta, ja krematorio IV onnistuttiin räjäyttämään osittain. Vangit yrittivät paeta, mutta kaikki 250 saivat surmansa.
[muokkaa] Holokaustin kieltäminen
- Pääartikkeli: Holokaustin kieltäminen
Melko pian toisen maailmansodan jälkeen alkoi esiintyä näkemyksiä, joiden mukaan holokaustia ei koskaan tapahtunut tai se tapahtui väitettyä olennaisesti pienemmässä mittakaavassa. Näiden väitteiden mukaan toisen maailmansodan voittajavallat väärensivät massiivisen todistusaineiston, jolla maailma harhautettiin uskomaan "valhe" miljoonien juutalaisten murhaamisesta. Harhautuksen tarkoituksena olisi ollut huomion kääntäminen pois liittoutuneiden omista raakuuksista, kuten Saksan kaupunkien strategisista pommituksista, sekä saksalaisten itsekunnioituksen murskaaminen ja sympatioden hankkimisen juutalaisille Israelin valtion perustamisen aikoihin.
Nykyisin holokaustin kieltäminen kuuluu olennaisena osana monien juutalaisvastaisten liikkeiden maailmankuvaan. Tieteellisen historiankirjoituksen näkökulmasta holokausti on kuitenkin kiistaton historiallinen tositapahtuma, eikä sen kieltämiselle katsota olevan mitään vakavasti otettavia perusteluita.
Tunnetuin holokaustin kiistäjä lienee brittiläinen David Irving. Irvingillä on historiantutkijan taustaa ja julkaisuja, mutta tiedeyhteisö pitää häntä nykyisin epätieteilijänä ja todistusaineiston vääristelijänä.
Holokaustin kieltävien lausuntojen antaminen on joissakin Euroopan maissa laitonta. 20. helmikuuta 2006 Irving tuomittiin Itävallassa kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Häntä syytettiin siitä, että hän oli 17 vuotta aikaisemmin pitänyt maassa puheen, jossa kielsi juutalaisten joukkotuhon.
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Lähteitä
- ^ United States Holocaust Memorial Museum: The Holocaust Encyclopedia [3]
- ^ Suomen juutalaisväestöstä ja -pakolaisista: Stéphane Bruchfeld & Paul A. Levine: Kertokaa siitä lapsillenne (ISBN 9521310561) (Suomea koskevan luvun kirjoittanut Jukka Hartikainen)
[muokkaa] Dokumentit
- Shoah (Claude Lanzmann, 1985)
