Luovutettu Karjala

Wikipedia

Luovutettu Karjala

Luovutetulla Karjalalla (myös pakkoluovutettu Karjala tai menetetyt alueet) tarkoitetaan Moskovan ja Pariisin rauhanteoissa Suomen Neuvostoliitolle luovuttamaa maa-aluetta, joka oli koko Suomesta noin kymmenesosa. Asukkaita alueella oli yli 400 000, silloisesta väkiluvusta 11 %. Karjala-keskustelussa monesti viitataan termillä luovutettu Karjala myös muihin pakkoluovutettuihin alueisiin.

Sisällysluettelo

1 Historia
2 Tilastoja
3 Nykytilanne
- 3.1 Kiinteistöjen omistusoikeudet
4 Luovutetun Karjalan pitäjät
5 Katso myös
6 Lähteet
7 Aiheesta muualla

[muokkaa] Historia

Talvisodan jälkeen Moskovan rauhassa luovutettavaksi määrätty Karjalan osa liitettiin asukkaista lähes tyhjänä Karjalais-Suomalaiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan. Siitä lähtien Suomen politiikkaan on vaikuttanut Karjala-kysymys. Vuoteen 1941 mennessä Karjalaan oli muuttanut noin 188 000 neuvostoliittolaista asukasta.

Jatkosodan alettua neuvostoasukkaat palasivat Neuvostoliiton puolelle ja asemasodan aikana suomalaiset evakot pääsivät jälleenrakentamaan talvisodassa tuhoutuneita maitaan. Kuitenkin vuoden 1944 suurhyökkäyksen alta uudestaan paenneet ehtivät ottaa mukaansa vain välttämättömimmät tavarat. Suomi joutui luovuttamaan alueen uudelleen välirauhassa 1944 ja Pariisin rauhassa 1947. Tällä kertaa Karjalankannas liitettiin osaksi Leningradin aluetta ja Laatokan Karjala osaksi Karjalais-suomalaista tasavaltaa.

Siirtokarjalaiset asutettiin Suomessa kaikkialle maahan Lappia, suurelta osin pohjoista ja koillista Pohjanmaata ja rannikon ruotsinkielisiä seutuja lukuun ottamatta^[1]. Petsamon väki sijoitettiin Lappiin.

Sodan jälkeen Neuvostoliitto siirsi alueelle väkeä lähinnä Ukrainasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä. Valtaosa asukkaista siirtyi vapaaehtoisesti. Useimpien Karjalankannaksella olevien suomalaispitäjät nimettiin neuvostotyylisiksi vuonna 1948: esimerkiksi Kirvusta tuli Svobodnoje eli vapaasti suomentaen Vapauskylä. Karjalan tasavaltaan liitetyllä Raja-Karjalan ja Laatokan Karjalan alueella taas nimiä ei juuri muutettu.

Aluetta alettiin nopeasti muuttaa neuvostojärjestelmän mukaiseksi. Rakennettiin kolhooseja ja sovhooseja. Kirkot otettiin muuhun käyttöön: esimerkiksi Konevitsan luostarista tehtiin asevarasto, joistakin kirkoista taas tehtiin elokuvateattereita tai navettoja.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Leningradin alueella ei kuntien nimiä muutettu takaisin vanhoiksi, toisin kuin muualla Neuvostoliitossa. Tämä selittyy osin sillä, että alueelle sodan jälkeen siirretyt ihmiset eivät tunteneet alueen suomalaishistoriaa eivätkä tietenkään kokeneet sitä historiaa omakseen. Näin venäjänkieliset nimet jäivät samoiksi.

[muokkaa] Tilastoja

Luovutettu alue oli hyvin suomenkielinen. Viipurin läänissä oli vuonna 1920 ruotsinkielisiä vain 1,4 %, kun muualla Suomessa lukema oli 13 %. Alueella oli 450 teollisuuslaitosta, tärkeimpinä selluloosatehtaat, joiden tuotanto oli neljäsosa koko maan tuotannosta. Metsiä alueella oli 11 % koko maasta.

[muokkaa] Nykytilanne

Alueella on noin 350 000 asukasta, joista suurin on kansallisuudeltaan venäläisiä. Alueen asutus on keskittynyt Viipuriin ja Pietarin esikaupungeiksi muuttuneisiin Kannaksen pitäjiin. Suurin osa sovhooseista ja kolhooseista on hylätty ja tuhottu^lähde?. Ensossa oleva Svetogorskin sellutehdas edustaa alueen tärkeintä teollisuutta. Lukuisat sotilaskohteet on jätetty rappeutumaan, mutta toisaalta alueelle on sijoitettu 1990-luvun aikana Keski-Euroopasta vedettyjä joukkoja^lähde?. Useat talot tyhjenevät ja lahoavat.

Suomalaisvoimin on kohennettu tiettyjä rakennuksia ja alueita. Monrepos'n huvilapuistoa restauroidaan ja Alvar Aallon suunnittelemaa Viipurin kirjastoa kunnostetaan. Joillekin karjalaisille on muodostunut jokakesäisten kotiseutumatkojen toimeksi hautausmaiden siistiminen, tärkeänä osana oman suvun hautakivien etsiminen ja pystyyn nostaminen.

[muokkaa] Kiinteistöjen omistusoikeudet

Pariisin rauhansopimuksessa yksityisten kiinteistöjen omistusoikeudesta ei ollut suoria säännöksiä ja on esitetty näkemys, jonka mukaan omistusoikudet eivät siirtyneet luovutetun alueen siirtyessä Neuvostoliitolle. Keväällä 2006 asianaja Kari Silvennoinen ryhtyi eräiden suomalaisten rajantakaisten alueiden entisten kiinteistönomistajien kanssa oikeustoimiin alueen maiden omistusoikeuksista. Silvennoinen pitää oikeina omistajia 4. syyskuuta 1944 kiinteistörekisteriin merkittyjä nimiä kiinteistöjen oikeina omistajina. Perinteisen näkemyksen mukaan Suomesta Neuvostoliitolle siirtyneillä alueilla voimaan astui sellaisenaan Neuvostoliiton laki, joka ei tuntenut maan yksityistä omistusta^[1]^[2]. Lisäksi Pariisin rauhansopimuksen (SopS 20/1947) 29. artikla sisältää tekstin:

1. Suomi luopuu kaikista ja kaikenlaatuisista Liittoutuneita ja Liittyneitä Valtoja vastaan Suomen hallituksen tai Suomen kansalaisten taholta esitettävistä vaatimuksista, jotka aiheutuvat suoranaisesti sodasta tai Euroopassa syyskuun 1 päivän 1939 jälkeen vallinneen sotatilan aiheuttamista toimenpiteistä, olipa Liittoutunut tai Liittynyt Valta silloin sodassa Suomen kanssa tahi ei, mukaan lukien:

a) vaatimukset sellaisten menetysten ja vahinkojen johdosta, jotka ovat aiheutuneet Liittoutuneiden tai Liittyneiden Valtojen sotavoimien tahi viranomaisten toimista;

2. Tämän artiklan määräykset kumotkoot täysin ja lopullisesti kaikki tässä mainitun luontoiset vaatimukset, jotka tästä lukien raukeavat, olipa asiapuoli kuka tahansa.

Tämän pykälän vaikutus Silvennoisen nostaman kanteen tyyppisiin prosesseihin on toistaiseksi tuntematon. Silvennoisen näkemyksen mukaan juridinen tilanne on muuttunut Venäjän uuden lainsäädännön ja Neuvostoliiton romahduksen myötä.