Kylmä sota

Wikipedia

Kylmä sota on kahden tai useamman valtion välillä vallitseva valtataistelu, lähes sotatila, jossa ei kuitenkaan käytetä suoria sotilaallisia toimia vaan turvaudutaan propagandaan, vakoiluun, taloudellisiin ja poliittisiin taistelukeinoihin. Joskus myös satelliittivaltioiden välisiä konflikteja tuetaan toisen osapuolen vahingoksi.

[muokkaa] Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto

Kylmä sota -termiä käytetään useimmiten Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton hegemonioiden välisestä valtakamppailusta toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa.

Tässä nimenomaisessa sodassa maailma oli lähes kokonaan jakautunut kahteen blokkiin. Länsiblokki muodostui lähinnä teollistuneista NATO-maista. Itäblokkiin puolestaan kuuluivat useimmat sosialistiset maat, jotka olivat perustaneet NATO:lle vastineeksi Varsovan Sopimusjärjestön.

[muokkaa] Kylmän sodan synty

Kylmän sodan rintamalinjat vuonna 1959

Kylmän sodan monimutkaistuneet rintamalinjat vuonna 1980

Kylmän sodan päättymisen jälkeiset rajamuutokset Euroopassa ja Keski-Aasiassa. 24 uutta valtiota syntyi.

Kylmä sota sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, kun Natsi-Saksaa vastaan liittoutuneina taistelleet länsivallat ja Neuvostoliitto törmäsivät yhteen yhteisen vihollisen hävittyä. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin piti Neuvostoliiton miehittämää Itä-Eurooppaa valtionsa etupiirinä, jossa se sai määrätä asioistaan kuten halusi, aivan samoin kuin länsivallat olivat järjestäneet olot miehittämillään alueilla haluamikseen.

Varsinkin DDR:ssä tämä johti ongelmiin, sillä yhteisesti miehitetty Berliini oli muun Saksan tavoin jaettu eri valtioiden miehitysvyöhykkeisiin, ja sen kautta oli mahdollista liikkua itä- ja länsiblokin välillä. Suuri osa DDR:n teollisuudesta siirrettiin miehityksen myötä Neuvostoliittoon sotakorvauksina. Tämä ja kommunistisen ja sosialidemokraattisen puolueen yhtyminen samaan puolueeseen Sosialistiseksi Yhtenäisyyspuolueeksi SED loivat Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle epävakaan ilmapiirin, joka johti varsinkin koulutetun väestönosan pakoon länteen. Tämä yhteiskunnallisesti haitallinen aivovuoto sekä keskinäinen epäluottamus johtivat niin kutsutun rautaesiripun pystyttämiseen, joka sitten jakoi Euroopan kahtia, Adrianmereltä Itämerelle.

Tuohon aikaan pidettiin selvänä, että ensimmäiseen maailmansotaan ajauduttiin rajoittamattoman kilpavarustelun myötä ennemmin kuin ihmisten omien päätösten kautta. Sama päti myös näin alkaneeseen kylmään sotaan, jossa jokainen liike johti aina toisen puolen tekemään vastaliikkeeseen, ja lopulta, ennen avoimen sodan alkua, oli toisen osapuolen peräydyttävä. Yhdysvalloissa suunniteltiin ennakoivaa ydiniskua Neuvostoliittoon, ja siksi myös neuvostoliittolaisten oletettiin suunnittelevan samaa. Tämä taas pakotti Neuvostoliiton vakuuttamaan vastaamiskykyään.

Kylmän sodan syntyä on haluttu lännessä perinteisesti vierittää Stalinin niskoille, mutta luottamuspula oli pääasiassa molemminpuolinen. Niin neuvosto- kuin länsijohtajatkin syyllistyivät ylilyönteihin ja ideologisen ristiriidan korostamiseen käytännön asioiden hoitamisessa.

[muokkaa] Ideologinen ristiriita

Tilanteessa olivat myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan pejoratiivisia ja tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.

[muokkaa] Suorat ja epäsuorat sotilaalliset toimet

Kylmän sodan ilmapiiri johti lukuisiin konflikteihin, joista osa oli aseellisia. Niin sanottuja proxy-sotia käytiin muun muassa Vietnamissa, Angolassa, Koreassa ja Afganistanissa. Näissä sodissa eivät suoranaisesti olleet vastakkain suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja jokin valtio toisen blokin kautta.

Eräs esimerkki tilanteesta oli Yhdysvaltain toimet sen omaksi takapihakseen katsomassaan latinalaisessa Amerikassa, jossa Yhdysvallat horjutti joko salaa tai julkisesti liian vasemmistolaiseksi katsomiaan hallituksia (esimerkiksi Chile ja Allende, Guatemala ja Arbenz). Nicaraguan sandinistihallitusta vastaan käytiin eräänlaista proxy-sotaa palkkasoturien avulla, suorasta sodankäynnistä Kuubaa vastaan luovuttiin Sikojenlahden fiaskon jälkeen. Lisäksi lukuisia pienempiä Karibian alueen saarivaltioita miehitettiin aika ajoin.

Neuvostoliitto harjoitti samanlaista tiukkaa valvontapolitiikkaa Itä-Euroopan maiden kohdalla, jossa mahdolliset kansannousut tai poikkeamat Kremlin linjasta tukahdutettiin nopeasti. Tunnetuimpia näistä olivat Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevään lopettanut Tšekkoslovakian miehitys.

[muokkaa] Tiedustelupalvelut

Oman osansa kylmän sodan toimista muodostivat tiedustelupalveluiden loputtomat juonet. Vastapuolina olivat Yhdysvaltain Central Intelligence Agency, CIA, ja Neuvostoliiton Komitet Gosudarstvennoi Bezopasnosti, KGB. Tiedustelu oli jatkuvaa kilpajuoksua kaksoisagentteineen ja loikkareineen. Kuuluisimpia vakoilutapauksia oli Ethel ja Julius Rosenbergin tapaus, jossa kaksi amerikkalaista kommunistia, joita syytettiin atomivakoilusta Neuvostoliiton hyväksi tuomittiin kuolemaan (ainoat vakoilusta teloitetut amerikkalaiset kylmän sodan aikana). Rosenbergien tapauksesta on kuitenkin sanottava, että mitä todennäköisemmin kysymyksessä oli Yhdysvaltain julkisessa ilmapiirissä vallinnut "Punaisen vaaran" ylireagointi. Todelliset atomivakoilijat tuskin vaarantaisivat itseään avoimen kommunistisella poliittisella toiminnalla. Asiasta on kuitenkin useita näkemyksiä.

[muokkaa] Punainen vaara

Yhdysvalloissa valtion propaganda ja luodut mielikuvat demonisoivat kommunistit siihen pisteeseen, että yleisessä mielipiteessä lähenneltiin hysteriaa. Pelko johti lopulta eriasteisiin kommunistivainoihin, joissa keskeisimpänä oli ns. mccarthyismi joka kohdisti tutkimuksensa erityisesti Hollywoodin vasemmistolaisina pidettyihin ohjaajiin ja näyttelijöihin. Tässä tapauksessa kommunismi oli käsitteellistetty koskemaan kaikkea vasemmistolaisuutta, joka nähtiin Neuvostoliitto-myönteisyytenä. Ehkäpä tästä syystä Amerikassa ei vielä nykypäivänäkään ole alettu kunnioittamaan minkäänlaisia vasemmistolaisia arvoja, jonka takia esimerkiksi maan sosiaalipolitiikka on varsin olematon. Kommunisminvastaisuus ulottui myös syvälle viihdekulttuuriin ja elokuviin. Ajatus yhdistettiin erityisesti vakoojiin, isänmaanpettureihin ja alituisesti vaanivaan ydinsodan pelkoon. 50-luvun aktiivisten kommunistivainojen jälkeen ilmapiiri lieveni ja 60-luvun nuorisokapinallisliikkeen yhteydessä vasemmistolaisuus ainakin jossain määrin "rehabilitoitiin". Tosin "sosialismi" ja "kommunismi" ovat amerikkalaisessa julkisessa sanassa ja politiikassa säilyttäneet tänäkin päivänä voimakkaan negatiivisesti latautuneen merkityksensä.

Neuvostoliiton propaganda aiheutti oman väestön piirissä varmasti samansuuntaisia ilmiöitä, mutta totalitaarisen valtion yleisen mielipiteen arviointi eri aikakausina on jo hankalampaa.

[muokkaa] Ydinaseet

Gorbatšov ja Bush allekirjoittavat START-sopimuksen

Keskeisin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpailun aihe oli sotilaallinen voima ja etenkin ydinaseet nousivat tässä keskeiseksi. Tähän liittyi läheisesti ydinenergian kehittäminen ydinasemateriaalin tuottamiseksi ja sotilaallisen rakettitekniikan kehitys ns. ydinohjukset. 50-luvulta kylmän sodan loppuun kahden suurvallan välillä vallitsi ns. kauhun tasapaino, jossa kumpikin osapuoli kykeni tarvittaessa aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Ydinsodan vaaran takia osapuolet eivät koskaan ajautuneet suoraan sotilaalliseen konfliktiin, vaan ratkoivat erimielisyyksiään proxy-sodissa. Täten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.

Ydinsodan pelko loi aikakauden kulttuuriin omalaatuisen sekoituksen hysteeristä pelkoa ja epävarmuutta, sekä pohjan sodan mielettömyyden kritisoinnille.