Kiinan-Japanin sota (1937–1945)
Wikipedia
| Toinen Kiinan-Japanin sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
|||||||||
|
|||||||||
| Taistelijat | |||||||||
| Kiinan kansanarmeija Kiinan tasavalta |
Japanin keisarillinen armeija Japanin keisarikunta |
||||||||
Toinen Kiinan-Japanin sota käytiin vuosina 1937 – 1945 Kiinan tasavallan ja Japanin välillä toista maailmansotaa ennen ja sen aikana. Sota päättyi Japanin antautumiseen 1945. Japanin hyökkäys Kiinaan kuului Japanin keisarillisen armeijan suurempaan suunnitelmaan hallita Manner-Aasiaa mm. nukkehallituksien avulla – Japani oli provosoinut Kiinaa vuoden 1931 Mantšurian valtauksesta lähtien, jonka aloitti Mukdenin välikohtaus. Viimeinen pienemmistä yhteenotoista oli sodan lopullisesti käynnistänyt Marco Polon sillan välikohtaus vuonna 1937.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sodan nimet
Kiinan kielessä sota tunnetaan yleisimmin nimellä Vastarintasota Japania vastaan (perint.: 抗日戰爭, yksink.: 抗日战争, pinyin: Kàng Rì Zhànzhēng), mutta myös pidemmin nimellä Kiinan kansan vastarintasota Japania vastaan (perint.: 中國人民抗日戰爭, yksink.: 中国人民抗日战争), tai Kahdeksan vuoden vastarintasota (八年抗戰) tai yksinkertaisesti Vastarintasota (抗戰).
Nykyään sota tunnetaan japaniksi yleensä nimellä Japanin-Kiinan sota (日中戦争 – Nitchū Sensō). Sodan aikana sitä kutsuttiin ensin Pohjois-Kiinan välikohtaukseksi (北支事變 – Hokushi Jihen), sitten nimillä HEI, "C"-operaatio, Hyökkäys Kiinaan tai Kiinan välikohtaus (日華事變 – Nikka Jihen, 日支事變 – Nisshi Jihen tai 支那事變 – Shina Jihen). Viimeisiä pidetään usein taantumuksellisina ja niitä käytetään oikeistolaisessa Yūshūkan-sotamuseossa kiistellyssä Yasukuni-temppelissä.
[muokkaa] Sodan taustaa
1860-luvulla Japani alkoi modernisoitua vastineena länsimaiden aiheuttamalle uhalle ja estääkseen tuolloin vielä mahdolliselta vaikuttaneen siirtomaaksi joutumisen, mikä oli ollut mm. Intian ja osittain myös Kiinan kohtalo. Meiji-restauraatiossa vuonna 1868 Tokugawa-shogunaatti kaadettiin ja Japanista alettiin rakentaa teollisuusmaata, jonka armeija voisi vastustaa Euroopan suurvaltoja. Vaikutteita haettiin imperialismista ja samuraiden bushidō-etiikasta. Ensimmäisessä Kiinan-Japanin sodassa 1894-1895 Japani onnistuikin valtaamaan Korean. Japanin kiinnostus luonnonvaroista rikkaaseen Mantšuriaan oli törmäyskurssilla Venäjän intressien kanssa. Venäjän-Japanin sodassa 1904-1905 Japanista tuli ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen maa, joka oli voittanut Eurooppalaisen suurvallan – Japani (tai Japanin armeija) näki nyt itsensä paitsi suurvaltana, myös aasialaisen nationalismin ja aasialaisten itsemääräämisoikeuden palauttamisen johtajana.
Yhdistynyt kuningaskunta yritti estää Japanin osallistumisen ensimmäiseen maailmansotaan, mutta turhaan. Maailmanlaajuinen lama vuonna 1929 iski Japaniin raskaasti, ja ratkaisuna talouskriisiin monet poliitikot ja armeija näkivät panostuksen siirtomaisiin. Laajentumishalu kohdistui erityisesti Mantšuriaan – Korea ja Taiwan oli jo integroitu Japanin imperiumiin. Mukdenin välikohtauksessa Japanin Guandong-armeija räjäytti Etelä-Mantšurian rautatien Mukdenissa ja syytti siitä Kiinaa, mikä loi tekosyyn hyökkäykselle. Kiina oli sisällissodassa, eikä pystynyt estämään valtausta. Japani loi alueelle Mantšukuon nukkevaltion. Tässä vaiheessa Japanin armeija, joka oli keisarin suorassa määräysvallassa, oli jo irrottautunut parlamentin ja hallituksen hallinnasta ja eteni Kiinaan oma-aloitteisesti. Menestymällä sodassa armeija pystyi myöhemmin oikeuttamaan toimintaansa ja sai yhä tärkeämmän aseman Japanin politiikassa.
Kiina laittoi Japanin kauppasaartoon eikä suostunut purkamaan japanilaisten laivojen lastia, mikä johti Japanin viennin hupenemiseen ja kuumensi entisestään mielialaa Japanissa. Varsinkin Shanghaissa vuonna 1932 sattunutta viiden japanilaisen munkin pahoinpitelytapausta riepoteltiin Japanin mediassa laajasti. 29. tammikuuta 1932 Japani pommitti kaupunkia Shanghain taistelussa – arviot kertovat 18 000 kuolleesta sotilaasta, 10 000-20 000 siviilistä ja jopa 240 000 kodittomaksi jääneestä. Kiinan oli pakko lopettaa kauppaboikotti ja Shanghain ympärille perustettiin demilitarisoitu alue. Toukokuussa 1933 sovittiin aselevosta ja Kiina tunnusti Mantšukuon nukkevaltion: kun Kansainliitto protestoi Japanin toimia vastaan, maa vetäytyi siitä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kansainliitolla ei näyttänyt olevan tarpeeksi valtaa ratkaista kansainvälisiä konflikteja.
Vuonna 1936 Japani ja Saksa solmivat Kominternia vastaan suunnatun symbolisen yhteistyösopimuksen. Japani jatkoi yhä kiinalaiseen siviiliväestöön kohdistuvia aggressioita, joihin kiinalaiset odottivat vastausta Chiang Kai-shekiltä. Hän oli kuitenkin keskittynyt taisteluun kommunisteja vastaan. Xi'anin tapauksessa joulukuussa 1936 Chiang Kai-shekin alaiset komentajat Zhang Xueliang ja Yang Hucheng laittoivat hänet kotiarestiin, ja aloittivat neuvottelut kommunistien kanssa. Osapuolet pääsivät sopimukseen yhteisen, japaninvastaisen rintaman muodostamisesta.
[muokkaa] Hyökkäys Kiinaan
Yleensä Kiinan-Japanin sodan katsotaan alkaneen Marco Polon sillan välikohtauksesta Pekingin eteläpuolella 7. heinäkuuta 1937, mutta jotkut kiinalaiset historioitsijat sijoittavat sen jo Mukdenin välikohtaukseen vuonna 1931. Marco polon sillan taistelujen aloittajasta ei ole täyttä varmuutta: japanilaisten kaivaessa sillan lähellä tuliasemia niiden ja kiinalaisten joukkojen välille syntyi laukaustenvaihtoa. Pian sota oli jo täydessä käynnissä. Chiang Kai-shek halusi estää japanilaisten uuden hyökkäyksen Shanghaihin ja käski pommittaa kaupungin satamassa olleita sotalaivoja, mutta hyökkäys epäonnistui ja kaksi pommia putosi kaupungin asuinkortteleihin. Japanilaiset vastasivat lähettämällä maihin lisää joukkoja, ja kiinalaiset sotilaat hakivat suojaa kansainvälisiltä toimilupa-alueilta. Taistelu Shanghain ympäristössä kesti yllättävän pitkään, ja molemmat puolet kärsivät suuria tappioita. Japanilaisten edetessä kiinalaiset lähtivät siirtämään tärkeää teollisuus- ja muuta kalustoa turvaan Lounais-Kiinaan.
5. marraskuuta 1937 Japanin hallitus esitti Kiinalle yhteenottojen sopimista, jos Kiina suostuisi Japanin pääministerin Hirota Kōkin vuonna 1934 muotoilemiin ehtoihin: 1) kaiken japaninvastaisen toiminnan estäminen, 2) Mantšukuon tunnustaminen ja Kiinan, Japanin ja Mantšukuon ystävälliset suhteet sekä 3) taistelu yhdessä kommunismia vastaan. Guomindang kieltäytyi aluksi, ja muutti asennettaan vasta 2. joulukuuta. Tässä vaiheessa Japani oli kuitenkin jo valloittanut Shanghain. Japani ei ollut enää valmis sopimaan samoin ehdoin, vaan asetti rankempia vaatimuksia, kuten Pohjois-Kiinan ja Sisä-Mongolian demilitarisoinnin. Kiinan hallitus ei suostunut vaatimuksiin. Vielä pitkään 1930-luvulle Kiina uskoi Kansainliiton auttavan maata Japania vastaan, ja Guomindang-hallitus oli sisällissodassa kommunistien kanssa. Chiang Kai-shek kuuluisasti sanoikin: japanilaiset ovat ihotauti, kommunistit taas sydäntauti. Vaikka kolme kuukautta kestäneet taistelut Shaghaissa päättyivätkin japanilaisten voittoon, ne osoittivat Kiinan kykenevän vastarintaan, mikä paransi Kiinan mahdollisuuksia myös muun maailman silmissä.
Japanin armeijan kalusto oli kiinalaiseen verrattuna uudenaikainen ja tehokas, ja kiinalaiset kärsivät valtavia tappioita. Lisäksi kiinan armeijalla ei ollut selkeää johtoa tai suunnitelmaa vastarinnasta. Heinäkuun lopussa Japani oli jo miehittänyt Pekingin ja Tianjinin taisteluitta. Japanilaiset onnistuivat nousemaan maihin Hangzhoussa Shanghain lounaispuolella, ja joulukuussa 1937 sotilaiden ja siviilien pako kaupungista kävi sekasortoiseksi. Samalla japanin armeijan maavoimien ja laivaston välille syntyi erimielisyyksiä: laivasto ei pitänyt maavoimien etenemisestä syvälle Kiinaan, mikä voisi merkitä maan juuttumista sotaan kahden valtavan maan, Kiinan ja Neuvostoliiton kanssa, vaan olisi halunnut edetä lähinnä etelään. Loppuvuonna 1938 (Changkufeng) ja kesällä 1939 (Nomonhan) japanilaiset joutuivatkin selkkauksiin puna-armeijan kanssa Mantšuriassa maavoimien yli-innokkuden ja ylimielisyyden vuoksi – pelkästään Nomonhanissa kuoli noin 50 000 japanilaista. Laivasto aloitti etenemisensä valtaamalla Hainanin saaren Etelä-Kiinassa, mikä enteili Japanin myöhempää Indokiinan valloitusta.
[muokkaa] Nanjingin verilöyly
- Pääartikkeli: Nanjingin verilöyly
8. joulukuuta 1937 japanilaiset joukot saapuivat Guomindang-hallituksen pääkaupunkiin Nanjingiin, jonne pääkaupunki oli siirretty jo vuonna 1928. Normaalisti noin 250 000 asukkaan kaupungin väkiluku oli paisunut mm. pakolaisista jopa miljoonaan. 9. joulukuuta japanilaiset aloittivat suurimittaisen hyökkäyksen kaupunkiin ja pommittivat sitä yötä päivää. Kello 5 iltapäivällä 12. joulukuuta kaupungin kiinalaisten joukkojen komentaja käski aloittaa vetäytymisen. Syntyneessä kaaoksessa sotilaat hankkiutuivat eroon aseistaan ja univormuistaan, ja osittain myös hyökkäsivät siviilejä kohtaan saadakseen siviilivaatteita. Paniikki tarttui koko kaupunkiin ja asukkaat yrittivät paeta Jangtse-jokea pitkin, samalla kun omatkin joukut tulittivat heitä. Joella ei kuitenkaan ollut juurikaan kulkuvälineitä, joten evakuointi osoittautui lähes mahdottomaksi. Useat hukkuivat jokeen yrittäessään päästä täysille veneille.
13. joulukuuta japanilaiset joukot miehittivät kaupungin. Japanilaiset eivät päässeet neuvottelemaan rauhanehdoista kiinalaisten upseerien kanssa, kuten he olivat odottaneet, koska nämä olivat kuolleet tai paenneet muualle. Joukot kohdistivat turhautumisensa siviiliväestöön. Seuranneessa kuusi viikkoa kestäneessä Nanjingin verilöyöyssä japanilaiset tappoivat jopa yli 300 000 kiinalaista ja raiskasivat 20 000 naista [1]. Jotkut suuremmat arviot puhuvat jopa 340 000 tapetusta ja 80 000 raiskatusta. Chiang Kai-shek siirsi nyt pääkaupunkin Chongqingiin. Chongqing ei kuitenkaan ollut Guomindangin, vaan rosvojoukkioiden ja mafian hallussa. Jäljelle jääneet joukot siirrettiin Wuhaniin, jota puolustettiin mm. Stalinin yllättäen lähettämien 800 lentokoneen ja lentäjän avulla.
[muokkaa] Japanin ensimmäinen tappio
Monet kiinalaiset komentajat pelkäsivät japanilaisten hyökkäystä ja jättivät alueensa tyhjiksi. Koska Kiinan teollisuus ja armeija olivat alikehittyneitä ja sisällissota esti yhtenäisen rintaman syntymisen, japanilaisten kohtaaminen suuressa kenttätaistelussa ei ollut mahdollista. Sen sijaan yritettiin käyttää pienempiä hyökkäyksiä ja taisteluja kaupungeissa pysäyttämään japanilaisten eteneminen. Vuodesta 1938 lähtien käytettiin magneettisodan taktiikkaa, jossa japanilaiset joukot houkuteltiin tiettyihin asemiin, joissa niitä kohtaan olisi helpompi hyökätä tai hidastaa niiden etenemistä.
Tammikuussa 1938 Japanin hallitus julisti Kiinan kanssa käytyjen neuvottelujen epäonnistuneen lopullisesti. Japanilaiset päättivät hyökätä Wuhaniin, jota varten ne halusivat valloittaa pohjoisen tärkeimmät rautatieristeykset. Valloittaakseen rautatiekaupunki Xuzhoun japanilaiset hyökkäsivät ensin läheiseen varuskuntakaupunkiin Tai'erzhuangiin. Kiinalaiset joukot saivat japanilaiset kuitenkin ansaan ja ympäröivät ne – kiinalaisten mukaan seuranneissa taisteluissa kuoli noin 30 000 japanilaista sotilasta. Tämä oli ensimmäinen suurempi japanilainen tappio sodan aikana. Toisella yrittämällä kaupunki saatiin vallattua 19. toukokuuta, kuten myöhemmin myös Xuzhou, mutta myytti Japanin voittamattomuudesta oli rikottu.
[muokkaa] Itseaiheutettuja tappioita
9. kesäkuuta 1938 Chiang Kai-Shek antoi Keltaisenjoen patojen murtua, jotta joen tulviminen estäisi japanilaisten etenemisen. Siviiliväestöä ei kuitenkaan ollut varoitettu, ja seurauksena oli 500 000–900 000 kuolonuhria, 4000 tuhoutunutta kylää, 11 tuhoutunutta kaupunkia ja 12 miljoonaa koditonta. Jopa koko joen kulku muuttui, kunnes rantatörmät korjattiin vasta 15. toukokuuta 1947. Tulva ei juurikaan vaikuttanut japanilaisten etenemiseen, vaan joukot marssivat koko kesän ja alkusyksyn jokea ylös. Wuhan kaatui lopulta 25. lokakuuta Japanin suurten tappioiden jälkeen. Japanin kenraalikunta toivoi nyt Kiinan antautuvan, mutta Kiina aikoikin kestää paljon kauemmin kuin Japanin sodan alussa ennustamat kolme kuukautta.
Toinen suuri virhearvio tapahtui 12. marraskuuta Changsan kaupungissa, kun Hunanin kuvernööri, joka oli yksi Chiang Kai-Shekin lähimmistä avustajista, joutui paniikkiin luullessaan japanilaisten joukkojen lähestyvän kaupunkia. Huhua tarkistamatta hän määräsi koko kaupungin sytytettäväksi tuleen. Kaupungissa oli 800 000 asukasta ja lisääksi runsaasti pakolaisia, joista osa kuoli suurpalossa. Lisäksi kaupungissa tuhoutui huomattavat määrät kulttuuriaarteita – todellisuudessa japanilaiset joukot olivat kaukana kaupungista.
[muokkaa] Hiljainen vaihe
Vuonna 1938 lopussa japanilaiset jatkoivat etenemistään Kiinassa, ja suurin osa Kiinan ydinalueista Sechuania ja Yunnania lukuun ottamatta oli japanilaisten hallussa. Sota oli kuitenkin kestänyt huomattavasti kauemmin kuin japanilaiset olivat odottaneet, ja peläten sotaväsymystä, rasitusta kotimaan taloudelle ja reaktiota Japanissa armeija päätti harkita tilannetta uudelleen ja pysäytti etenemisensä. Samaan aikaan ryhdyttiin sulkemaan Kiinaan Indokiinan ja Burman kautta johtavia kauppareittejä Chiang Kai-Shekin hallituksen eristämiseksi. Koska japanilaisilla ei ollut mahdollisuuksia Kiinan hallitsemiseen, he asettivat maaliskuussa 1940 nukkehallituksen Nanjingiin ajamaan japanilaisten etua. Hallitusta johti Chiang Kai-shekin entinen kenraali Wang Jingwei, joka oli paennut Chongqingistä 18. joulukuuta 1938. Japanilaisten julmuuksien vuoksi hallitus oli erittäin epäsuosittu.
Chiang Kai-shek ymmärsi taistelevansa japanilaisten lisäksi kommunisteja ja Mao Zedongia vastaan, ja yritti välttää suuria taisteluita japanilaisten kanssa. Kommunistit olivat paenneet Maon johdolla vuonna 1935 pitkällä marssilla Yan'aniin ja pitivät siellä tukikohtaansa. Japanilaisten pysähdyttyä kommunistit pitivät sotaa yllä vuonna 1940 sissisodalla ja ryhtymällä ns. "sadan rykmentin offensiiviin". Hyökkäykset japanilaisia vastaan kostettiin erityisesti alueiden siviiliväestöön, ja kommunistit menettivät suuresti kansansuosiotaan. Myös sisällissota Guomindangin ja kommunistien välillä kiihtyi, jota varten molemmat osapuolet yrittivät säästää joukkojaan japanilaisilta. Japanilaiset puolestaan eivät yrityksistä huolimatta pystyneet katkaisemaan Guomindangin huoltireittiä Chongqingistä Burmaan, Burman tietä.
Suurin osa sota-analyytikoista ennustivat Guomindangin olevan kyvytön jatkamaan taisteluita, sillä monet asetehtaat Kiinan vauraammilla alueilla olivat japanilaisten hallussa. Guomindang kärsi lisäksi korruptiosta. Aseiden ja ruoan kavallukset heikensivät jo valmiiksi surkeaa moraalia ja varustusta. Maailman muut suurvallat olivat vastahakoisia antamaan apua iman taka-ajatuksia, koska niiden mielestä Kiina tulisi lopulta häviämään sodan, eikä japanilaisten mielenkiintoa haluttu kohdistaa alueen siirtomaihin. Saksa ja Neuvostoliitto tukivat Guomindangia kuitenkin ennen sodan kiihtymistä: Neuvostoliitto yritti estää kahden rintaman sotaan joutumisen ja auttoi siksi kiinalaisia pitämään Japanin poissa Siperiasta. Johtuen Chiang Kai-shekin taistelusta kommunisteja vastaan natsi-Saksan osuus Guomindangin maahantuomista aseista oli suurin. Lisäksi saksalaiset neuvonantajat kouluttivat kiinalaisia joukkoja. Myöhemmin maailmansodan sytyttyä Saksa liittoutui kuitenkin Japanin kanssa.
Miehittämillään alueilla Japanin armeija oli katkeamispisteessä ja sen täytyi turvautua yhä enemmän perustamiensa yhteistoimintahallitusten kiinalaisjoukkojen apuun järjestyksenpidossa. Mm. Mantšukuossa käytettiin tehtaissa ja kaivoksissa pakkotyövoimaa, ja teollisuuden ja maatalouden tuotanto kasvoi nopeasti. 1940-luvun alussa Japani aloitti myös kiinalaisväestöllä tehdyt erilaiset biologiset kokeet, joissa selvitettiin erilaisten aseiden, bakteerien ja mm. äärilämpötilojen vaikutuksia ihmisiin. Nanjingiin levitettiin sekä 1941 että 1942 tappavia bakteereja, ja julmuuksista tuli osa japanilaisten joukkojen arkipäiväistä toimintaa. Myös ulkomaalaisten alueet otettiin japanilaisten haltuun ja länsimaalaiset siirrettiin leireille. Saksa olisi halunnut Japanin luovuttavan Shanghain juutalaiset saksalaisten tuhottaviksi, mutta japanilaiset eivät suostuneet ja juutalaiset eristettiin saksalaisten mieliksi ghettoon.
- Katso myös: Japanin sotarikokset
Julkinen mielipide Yhdysvalloissa alkoi kääntyä Guomindangin puolelle. 1930-luvun alussa yhdysvaltalaiset olivat ollet suosiollisia Japanille, mutta uutiset japanilaisten julmuuksista ja mm. hyökkäys USS Panaylle käänsivät mielipiteen japaninvastaiseksi. Kesään 1941 mennessä USA oli alkanut sponsoroida kiinalaisten ilmapuolustuksen parantamiseen asetettua vapaaehtoisryhmää (Lentävät tiikerit), joka ei kuitenkaan joutunut taisteluihin ennen USA:n joutumista sotaan Japanin kanssa. Lisäksi Yhdysvallat aloitti öljy- ja terästuotteita koskevan kauppasaarron, mikä teki Japanille mahdottomaksi jatkaa sotaa ilman uutta lähdettä öljylle Kaakkois-Aasiasta. Tämä vaikutti Japanin hyökkäykseen Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941.
[muokkaa] Japanin vetäytyminen
[muokkaa] Yhdysvallat mukaan sotaan
Muutama päivä Pearl Haborin hyökkäyksen jälkeen Kiina ja Yhdysvallat julistivat virallisesti sodan Japanille. Chiang Kai-shek vastaanotti runsaasti varusteita USA:lta, ja Kiinan-Japanin sota liitettiin laajempaan Tyynenmeren sotaan. Kiina julisti sodan Japanille siis vasta 8. marraskuuta 1941, sillä Kiinan auttaminen olisi muuten aikaisemmin haitannut muiden maiden puoluettomuutta. Myös Wang Ching-wein johtama nukkehallius Nanjingissa julisti Yhdysvalloille ja Yhdistyneelle kuningaskunnalle sodan vuonna 1943. Chiang Kai-shekistä taas tehtiin liitoutuneiden komentaja vuonna 1942, ja amerikkalainen kenraali Joseph Stilwell puolestaan palveli pitkään Chiang Kai-shekin apuna. Suhteet Stillwellin ja Chiang Kai-shekin valillä kuitenkin katkesivat kiinalaishallituksen korruption ja tehottomuuden takia.
Kolme vuotta kestänyt hiljainen vaihe kiinalaisten ja japanilaisten välillä päätyi keväällä 1944, kun japanilaiset ryhtyivät hyökkäykseen Etelä- ja Keski-Kiinassa. Samalla Stillwellin johtamat joukot taistelivat japanilaisia vastaan Burmassa kiinalaisten avulla. Amerikkalaisten Jiangxin maakunnasta käsin tehdyt pommi-iskut ylsivät jo Taiwaniin asti. Japanilaiset yrittivät katkaista Guomindangin hallussa olevat Keski-Kiinan rautatiet: Chiang Kai-shek kuuli suunnitelmasta Ranskan tiedustelupalvelulta, mutta luuli tietoa huhuksi eikä aloittanut toimenpiteitä. Seurauksena olivat kiinalaisten suurimmat tappiot vuoden 1938 jälkeen. Japanilaisten saavutettua suuria voittoja Keski- ja Etelä-Kiinassa kiinalaiset saivat vihdoin pysäytettyä hyökkäyksen Guizhoun maakunnassa aiemmin kommunisteja vastaan taistelemassa olleiden joukkojen avulla. Guomindang menetti taisteluissa 500 000 sotilasta ja yhteyden Pohjois-Kiinaan.
[muokkaa] Korruptoitunut Guomingdang
Kritisointi Chongqingin hallitusta kohtaan kiihtyi. Amerikkalaiset tarkkailijat, lehtimiehet ja Stillwellin esikunta valittivat kiinalaisten korruptiosta ja ahneudesta. USA: tuomittamat aseet ja raha katosivat Guomindangin hallintoon – Guomindangia syytettiin keinottelusta, mustan pörssin kaupasta ja maaseutuväestön epäinhimillisestä kohtelusta. Hallitus yritti välttää suuria yhteenottoja japanilaisten kanssa, jotta se voisi myöhemmin taistella kommunisteja vastaan. Stillwell kritisoi Guomindangia paitsi USA:n mediassa myös suoraan presidentti Rooseveltille. Chiang ei halunnut kasvattaa kiinalaisia joukkoja Kiinan kärsittyä jo kymmeniä miljoonia sotauhreja ja odotti USA:n lopulta joka tapauksessa kukistavan Japanin valtavalla teollisuudellaan ja armeijallaan. Tämän vuoksi liitoutuneet menettivät luottamuksensa kiinalaisten kykyyn hyökätä japanilaisia vastaan ja keskittyivät taisteluihin Tyynellämerellä.
Chiang ja hänen hallituksensa eivät myöskään luottaneet Stillwellin ja Yhdistyneen kuningaskunnan aikeisiin. Britit vaativat kiinalaisten toimittavan enemmän joukkoja Indokiinaan Burman kampanjaan, jota Chiang piti yrityksenä varmistaa Intian pysyminen poissa japanilaisten käsistä. Chiang puhui Intian itsenäisyyden puolesta tavatessaan Mahatma Gandhin vuonna 1942, mikä entisestään kiristi välejä Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.
[muokkaa] Sota loppuu
Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 suurvallat yrittivät saada Stalinin mukaan Kaukoidän sotaan, mikä oli myöhemmin tuhoisaa Kiinan suvereeniudelle. Kiinalaisten vastahyökkäys alkoi vasta vuonna 1945. Guomindang ja kommunistit voittivat alueita maaseudulta Japanin yhä miehittäessä kaupunkeja ja tärkeitä kauppareittejä itärannikolla. Kesällä 1945 sodan odotettiin kestävän vielä ainakin vuoden, mutta USA katkaisi sen äkkiä pudottamalla atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin. Japani antautui lopulta 15. elokuuta 1945 ja Japanin joukot Kiinassa 9. syyskuuta 1945. Samalla Neuvostoliitto liittyi Jaltassa annettujen lupausten mukaan sotaan 8. elokuuta ja Stalin marssitti yli miljooona sotilasta Mantšuriaan. Kommunistit käyttivät tilannetta hyväkseen ja lähtivät Mantšuriaan, jossa he saivat apua neuvostojoukoilta.
[muokkaa] Jälkipuinti
[muokkaa] Kiina
Japanin antauduttua sen miehittämät alueet Ryūkyū-saaria lukuun ottamatta palautettiin Kiinalle, josta oli teoriassa tullut sotilaallinen suurvalta. Todellisuudessa maa oli kuitenkin taloudellisessa kurimuksessa sisällissodan partaalla. Nälänhätä tuli sodan vanavedessä, ja tulvat jättivät miljoonia kodittomiksi. Chiang Kai-Shek yritti siirtää Yhdysvaltojen avulla joukkojaan itärannikon tärkeisiin kaupunkeihin vastaanottamaan japanilaisten antautuminen. Kodeistaan ajetut lähtivät palaamaan vanhoille asuinpaikoilleen. Miljoonat ihmiset määriteltiin sodan jälkeen jollain tavalla syyllisiksi japanilaisten jo pitkään hallinneiden yhteistoimintahallitusten auttamiseen: Guomindang teloitutti useita johtajia, joista ainakin osa oli todellisuudessa ollut kaksoisagentteja ja uskollisia Guomindangille. Kiinan sivistyneistö oli pahasti jakautunut – Guomindangia tukeneet olivat nähneet puolueen politiikasta aiheutuneet kärsimykset ja väärinkäytökset. Kommunistinen älymystö omaksui marxilais-leniniläisen politiikan, joka toisaalta vaikutti monien silmissä varteenotettavammalta vaihtoehdolta Kiinan nostamiseksi jaloilleen.
Useat Chiang Kai-shekin tekemät virheet vahvistivat kommunistien asemaa: kommunistien entisen tukikohdan Yan'anin vaikea ja aikaavievä takaisinvaltaus, epäonnistunut talouspolitiikka, joka ei saanut inflaatiota kuriin ja maitaan takaisin valtaamaan palanneille sallittu julma ja väkivaltainen toiminta. Guomindangin joukot sortivat takaisin saadun Taiwanin asukkaita siinä määrin, että saarelaiset nousivat kapinaan helmikuussa 1947. Yhdysvallat halusi Kiinan ryhtyvän jälleenrakennukseen, toteuttavan maassa demokratiaa ja varovan sisällissotaan joutumista. George Marshall onnistui neuvotteluissaan luomaan lyhyen tulitauon kommunistien ja Guomindangin välille. Sisällissota puhkesi kuitenkin uudelleen käyntiin, eikä Guomindang pystynyt pitämään hallussaan tärkeitä asemiaan Pohjois-Kiinassa kommunisteja vastaan. Vuoden 1948 lopussa taistelumoraaliltaan huonot ja järjestäytymättömät kansallismieliset joukot alkoivat vetäytyä – kommunistit valtasivat Pekingin taisteluitta tammikuussa 1949, Nanjingin taisteluitta huhtikuussa ja Shanghain toukokuussa. Guomindang vetäytyi lopulta Taiwanille, jossa on nykyään Kiinan tasavalta. Kommunistinen puolue oli taitavalla propagandalla ja organisatiokyvyillään laajentunut 100 000 jäsenen puolueesta vuonna 1937 1,2 miljoonan jäsenen liikeeksi vuonna 1945, ja sen joukot otettiin monilla Kiinan alueilla vastaan vapauttajina.
[muokkaa] Japani
Neljän vuoden totaalisen sodan, kahden atomipommin ja lähes kaikkien tärkeimpien kaupunkien tuhoutumisen jälkeen (lukuun ottamatta Kiotoa, Kamakuraa ja Naraa) Japani allekirjoitti antautumisensa USS Missouri -laivalla Tokion satamassa 2. syyskuuta 1945. Talous oli täysin raunioina, ja teollisuustuotanto laskenut kolmannekseen vuoden 1930 luvuista. Sodassa Japani oli menettänyt kaikki edellisten viidenkymmenen vuoden aikana hankkimansa siirtomaat: Mantšukuo lakkautettiin, Taiwaniin kohdistuvista vaatimuksista luovuttiin, Korea tuli YK:n hallintaan, Neuvostoliitto miehitti Kuriilit ja Etelä-Sahalinin. Yhdysvallat otti Ryūkyū- ja Ogasawara-saaret haltuunsa. Kaukoidän sotarikostuomioistuin tuomitsi seitsemän Japanin sodanaikaista johtajaa kuolemaan, joukossa kenraali Hideki Tōjō, 21. marraskuuta 1948 teoistaan sodan aikana. Japani joutui tappiolle useista syistä, joista tärkein on todennäköisesti USA:n sotilaallisen ja taloudellisen ylivoiman aliarviointi. Kansa hyväksyi miehityshallinnon ja sodan lopputuloksen nopeasti ja pystyikin toimimaan yhteistyössä amerikkalaisten kanssa maan jälleenrakentamiseksi.
[muokkaa] Kiinan ja Japanin armeijat
[muokkaa] Kiina
- Pääartikkeli: Kiinan vallankumousarmeija
Guomindangilla oli noin 4 300 000 sotilasta 370 standardissa divisioonassa (正式師), 46 uudessa divisioonassa (新編師), 12 ratsudivisioonassa (騎兵師), 8 uudessa ratsudivisioonassa (新編騎兵師), 66 väliaikaisessa divisioonassa (暫編師) ja 13 reservidivisioonassa (預備師): armeijassa oli yhteensä 515 divisioonaa. Monet divisioonat muodostettiin kuitenkin kahdesta tai useammasta divisioonasta, eivätkä olleet aktiivisia samaan aikaan. Lisäksi uusia divisioonia luotiin korvaamaan sodassa menetetyt. Keskikokoisessa divisioonassa oli 5 000-6 000 sotilasta, armeijakunnassa taas 8 000-9 000 sotilasta, mikä vastasi yhtä japanilaista divisioonaa. Saksalaisten kouluttamissa divisioonissa oli samanlainen määrä joukkoja kuin japanilaisessa tai länsimaisessa divisioonassa, noin 10 000. Chiang Kai-shekin armeija oli sekoitus uutta ja auttamatta vanhentunutta teknologiaa, ja monesti armeija oli riippuvainen omissa maakunnissaan pysyttelevistä sotaherroista.
- Pääartikkeli: Kiinan kansanarmeija
Vaikka kiinalaiset kommunistit taistelivatkin sodan aikana nimellisesti yhteistyössä Kiinan vallankumousarmeijan osana, kommunististen joukkojen määrää on vaikea määrittää. Useimmiten sissisotaa käyneiden joukkojen yhteismääräksi on arvioitu noin 1 300 000. Kommunisteihin kuuluivat Kahdeksannen tien armeija (八路軍 – pinyin: bālù-jūn) ja Uusi neljäs armeija (新四軍 – pinyin: Xīn 4 Jūn). Edellinen oli aktiivinen luoteessa ja toimi Yan'anista käsin komentajanaan Zhu De, jälkimmäinen taas Jangtse-joen eteläpuolella.
[muokkaa] Japani
- Pääartikkeli: Keisarillisen Japanin armeija
Keisarilliseen armeijaan kuului noin 2 000 000 vakituista sotilasta. Kiinassa oli toisen maailmansodan aikana enemmän japanilaisia joukkoja kuin missään muualla Tyynenmeren alueella. Vuonna 1941 armeijalla oli Kiinassa 27 divisioonaa. Keisarillinen armeija oli Aasian modernein, mutta se koostui kuitenkin pääasiassa jalkaväestä ja sillä oli vain vajavaisesti lentokoneita, panssarivaunuja ja muita panssaroituja ajoneuvoja verrattuna eurooppalaisiin armeijoihin. Aseteknologia oli länsimaisesta näkökulmasta vanhentunutta. Kiinalainen japanilaisten kanssa yhteistyössä toiminut armeija oli ainoa toisen maailmansodan yhteistyöarmeija, joka oli miehittäjää suurempi: siihen kuului noin 2 100 000 sotilasta. Kiinalaisia joukkoja käytettiin pääasiassa kuljetus- ja muihin vastaaviin tehtäviin eikä juurikaan taisteluihin huonon moraalin ja japanilaisten epäluottamuksen vuoksi.
[muokkaa] Sodan uhrit
Kahdeksan vuotta kestäneen sodan uhrit olivat valtaosin siviilejä. Guomindangin joukot taistelivat 22 suuressa yhteenotossa, joihin osallistui yleensä yli 100 000 sotilasta kummallakin puolella, 1 171 pienemmässä yhteenotossa (50 000 sotilasta molemmilla puolilla) ja lisäksi 38 931 kahnauksessa. Kommunistit taistelivat pääosin sisseinä Pohjois-Kiinassa. Kiina menetti arviolta 3,22 miljoonaa sotilasta. Yli 9 miljoonaa siviiliä kuoli taisteluissa, ja 8,4 miljoonaa muihin syihin. Japanilaiset rekisteröivät noin 1,1 miljoonaa kuollutta, haavoittunutta tai kadonnutta sotilasta – sotaa ei käyty Japanin maaperällä. Sota synnytti lisäksi noin 95 miljoonaa pakolaista. Kiinan menettäneen omaisuuden arvon (vuoden 1937 vaihtokurssin mukaan 383 miljardia 301,3 miljoonaa dollaria) on arvioitu olleen noin 50 kertaa suurempi kuin Japanin koko silloinen bruttokansantuote (7,7 miljardia dollaria).
Kuten Euroopassa, konfliktiin liittyi erityisen julmia siviileihin kohdistuneita sotarikoksia. Nanjingin verilöylyssä japanilaiset tappoivat yli 300 000 ihmistä, kiinalaisia naisia pakotettiin työskentelemään bordelleissa, ja japanilaiset käyttivät siviilejä vastaan mm. sinappikaasua ja arseeniyhdisteitä. Siviilejä käytettiin biologisia ja kemiallisia aseita koskevissa tutkimuksissa, ja niitä testattiin siviileilä ja sotavangeilla. Lisäksi kiinalaiset kohtelivat huonosti omaa väestöään erityisesti sisällissodassa. Aikalaisarvion mukaan jopa 1,4 miljoonaa kiinalaista sotilasta olisi kuollut pahoinpitelyyn ja tauteihin ennen edes ehtimistään rintamalle.
[muokkaa] Sodan perintö
Sota aiheuttaa vielä nykyäänkin eripuraa ja kiistoja Kiinan ja Japanin välille – monet henkilöt erityisesti Kiinassa kantavat sodasta kaunaa. Pieni mutta äänekäs ryhmä japanilaisia nationalisteja kieltää suuren osan Japanin sotarikoksista. Japanin sodanaikaisia toimia kaunistellaan, ja erityisesti Nanjingin verilöyly, yksikkö 731 ja seksiorjuuteen pakotetut naiset ovat olleet monille äärioikeistolaisille vaikeita asioita hyväksyä. Japanin hallitusta on syytetty taantumuksellisuudesta sen salliessa joidenkin Japanin sotahistoriaa kaunistelevien tai aiheita välttelevien oppikirjojen käytön kouluissa.
Kiinan kansantasavallan hallitusta on syytetty kommunististen joukkojen osuuden suurentelusta taistelussa Japania vastaan. Yksi tärkeimmistä kriitikoista on Guomindangin kenraali Hau Pei-tsun, joka kieltäytyi osallistumasta sodan päättymisen 60-vuotispäivään vuonna 2005, koska hänen mielestään Kiinan kansantasavalta jatkaa historian vääristelemistä. Kiinassa kansalaisia muistutetaan jatkuvasti Vastarintasodan sankarien urotöistä ja Japanin sotarikoksista. Vastauksena Japanilaisten oppikirjojen aiheuttamaan kohuun kansantasavallan hallitusta on syytetty sodan käytöstä jo valmiiksi kasvavien japaninvastaisten tunteiden litsomiseksi yrityksenä kääntää kansan huomio pois sisäpoliittisista ongelmista.
Kiinan tasavallassa (Taiwan) sotaan suhtaudutaan monimutkaisemmin kuin Manner-Kiinassa. Perinteisesti hallitus on järjestänyt sodan päättymistä muistavia juhlallisuuksia voitonpäivänä 9. syyskuuta (nykyään puolustusvoimien päivä) ja Taiwanin takaisinvaltauksen päivänä 25. lokakuuta. Poliittisen vallan siirryttyä Guomindangilta itsenäisyyttä kannattavalle pan-vihreälle koalitiolle sotaa muistavat tapahtumat ovat harvinaistuneet. Monet Taiwanin itsenäisyyden puoltajat eivät näe Manner-Kiinassa käydyn sodan muiston säilyttämistä merkityksellisenä. Muistojuhlia pidetään silti yhä alueilla, jossa pan-sininen koalitio on vallassa. Monet sinisen koalition kannattajat, erityisesti sotaveteraanit, suhtautuvat vielä tunteellisesti sotaan. Esimerkiksi sodan päättymisen 60-vuotispäivänä sinisen koalition hallitseman Taipein kulttuuriosasto järjesti Sun Yat-senin muistohallilla sarjan keskusteluita sodasta ja sodanjälkeisestä politiikasta.
[muokkaa] Lähteet
- Jonathan Spence ja Annping Chin (1993): Kiinan vuosisata. Tammi. ISBN 951-310786-8.
- S. L. Mayer (1988): The Rise and Fall of Imperial Japan. Bison Books. ISBN 0-86124-142-8.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- World War 2 Newspaper Archives - War in China, 1937-1945
- worldwar2database.com - The Sino-japanese war
- KangZhan.org - Galleria ja sodan historiaa
