Korean sota

Wikipedia

Korean sota
Yhdysvaltalaisia sotilaita Koreassa
Päivämäärä: 25. kesäkuuta 1950 – 27. heinäkuuta 1953 Paikka: Korean niemimaa Lopputulos: Aselepo, rajalinja säilyi jokseenkin samana Vaikutukset: Koreoiden jako jatkui, YK:n asema lujittui, virallista rauhansopimusta ei vieläkään ole tehty, mutta aselepo on säilynyt yli 50 vuotta
Taistelijat
Kansanarmeija Korean demokraattinen kansantasavalta Kiinan kansantasavalta Neuvostoliitto	YK:n joukot Korean tasavalta Yhdysvallat Ranska Yhdistynyt kuningaskunta
Komentajat
Syngman Rhee Chung Il Kwon Douglas MacArthur Mark W. Clark Matthew Ridgway	Kim Il-Sung Choi Yong-kun Peng Dehuai
Vahvuudet
Etelä-Korea 590 911 Yhdysvallat 480 000 Yhdistynyt kuningaskunta 63 000 [1] Kanada 26 791[2] Filippiinit 7 000 Turkki 5 455[3] Alankomaat 3 972 Australia 17 000 Uusi-Seelanti 1 389 Thaimaa 1 294 Etiopia 1 271 Kreikka 1 263 Ranska 1 119 Kolumbia 1 068 Belgia 900 Etelä-Afrikka 826 Luxemburg 44 Yhteensä: 941 356 – 1 139 518	260 000 Pohjois-Korea, 780 000 Kiina, 26 000 Neuvostoliitto, Yhteensä: 1 066 000
Tappiot
Yhdysvaltain joukkoja kuoli 54 000 Yhdysvaltain joukkoja haavoittui 103 000 Total 1 271 244 – 1 818 410	1 858 000 – 3 822 000 kiinalaisia ja pohjoiskorealaisia
Siviilejä kuoli satoja tuhansia

Korean sota käytiin vuosina 1950 – 1953 Korean demokraattisen kansantasavallan ja Kiinan kansantasavallan yhteisen kansanarmeijan sekä Korean tasavallan ja Yhdysvaltojen johtamien YK:n joukkojen välillä. Vaikka Neuvostoliitto ei virallisesti osallistunut sotatoimiin, se tuki Pohjois-Koreaa auttamalla ylintä johtoa strategian suunnittelussa ja tuki Pohjois-Koreaa myös toimittamalla tarvikkeita ja aseita. Sota oli tyypillinen kylmän sodan "proxy-sota", jossa USA ja Neuvostoliitto kävivät sotaa jonkun muun maan alueella.

Sisällysluettelo 1 Sodan tausta 2 Tiivistelmä sodasta 3 Sodan kulku 3.1 YK:n toinen vastahyökkäys 4 YK:n joukot ja kalusto 5 Kiinan ja Pohjois-Korean kalusto 6 Tappiot 7 Aselepo 8 Lähteet 9 Aiheesta muualla

[muokkaa] Sodan tausta

Japanilaisten perääntyessä Koreasta toisen maailmansodan päätteeksi suurvallat sopivat keskenään, että Neuvostoliitto ottaa vastaan Japanin antautumisen Korean pohjoisosassa ja Yhdysvallat eteläosassa. Rajaksi sovittiin 38. leveyspiiri.

Yhdistyneet kansakunnat esitti 1947 että Koreassa järjestettäisiin vaalit kiistojen ratkaisemiseksi. Pohjoisosan kommunistit eivät vaaleihin suostuneet, joten ne järjestettiin vain etelässä. 15. elokuuta 1948 vaalien tuloksena julistettiin Korean tasavalta syntyneeksi. Vastauksena tähän 9. syyskuuta 1948 pohjoisosassa sissijohtaja Kim Il-Sungin johtama kommunistiryhmittymä nousi valtaan Neuvostoliiton tuella ja Korean demokraattinen kansantasavalta julistettiin syntyneeksi. Molemmat katsoivat hallitsevansa koko Koreaa.

[muokkaa] Tiivistelmä sodasta

25. kesäkuuta 1950 Pohjois-Korean johtaja Kim Il Sung lähetti joukkonsa yli 38. leveyspiirin. 27. kesäkuuta YK:n turvallisuusneuvosto äänesti Etelä-Korean tukemisen puolesta. Koska YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana oleva Neuvostoliitto, joka olisi pystynyt veto-oikeudellaan estämään YK:n intervention, boikotoi ulkopoliittisen linjansa vuoksi turvallisuusneuvoston kokouksia, syntyi päätös YK:n osallistumisesta Korean sodaksi muodostuvaan tapahtumasarjaan.

Neuvostoliitto oli tammikuusta 1950 lähtien vaatinut puhemies Mao Zedongin 1. lokakuuta 1949 julistamaa kansantasavaltaa Kiinan edustajaksi YK:ssa Kiinan sisällissodan hävinneen Tshiang Kai-sekin johtaman ja Taiwanille evakuoituneen kansallisen Kiinan sijasta.

YK:n puolella Korean tasavallan tukena taisteli 16 maata, pääosin Yhdysvallat ja Ranska, mitkä lähettivät joukkoja ja aseita Etelä-Koreaan sekä valtasivat pian lähes koko Korean pohjoisosankin.

Yhdysvaltain joukkojen komentaja, kenraali Douglas MacArthur, halusi hyökätä saman tien myös Jalu-joen yli Kiinaan. Jotkut lähteet väittävät USA:n joukkojen ylittäneen rajan, toiset eivät, mutta suunnitelma asiasta oli joka tapauksessa. Kiina reagoi tähän ja keskeytti jälleenrakentamisensa liittyäkseen sotaan "puolustamaan pohjoista pikkuveljeä".

1,2 miljoonaa vapaaehtoista sotilasta, monet ilman aseita, ylittivät rajan ja ryhtyivät taisteluun USA:n joukkoja vastaan. Mao Zedong julisti että sodassa oleellinen ei ollut ase, vaan mies sen aseen takana. Hänen oma poikansa kuoli sodassa.

Molemmat osapuolet kärsivät suuria tappioita, erityisesti puutteellisesti aseistetut kiinalaiset, ja USA:n joukot suorittivat historiansa pisimmän perääntymisen. Myös Neuvostoliitosta lähetettiin aseita Pohjois-Koreaan, tosin pääosin maksua vastaan. Kiinan budjetista 38% meni Korean sotaan.

27. heinäkuuta 1953 Pohjois-Korea (edustaen myös Kiinaa) ja Yhdysvallat allekirjoittivat aseleposopimuksen, joka päätti taistelun. Etelä-Korea kieltäytyi sopimuksen allekirjoittamisesta, koska Korean jakamista ei pidetty hyväksyttävänä ratkaisuna. Varsinaista rauhansopimusta Koreoiden välillä ei vieläkään ole. Sodassa kuoli yli kolme miljoonaa ihmistä.

Pohjois-Korean tulkinnan mukaan Etelä-Korea hyökkäsi USA:n tukemana ja että Korean Kansanarmeija löi USA:n ja Etelä-Korean joukot säilyttäen itsenäisyytensä.

[muokkaa] Sodan kulku

Pohjois-Koreaan oli Neuvostoliiton avulla järjestetty ja koulutettu suuri kansanarmeija. Neuvostoliitto toimitti Pohjois-Koreaan runsaasti aseita, panssarivaunuja, tykkejä ja lentokoneita. Asevoimien vahvuus oli vuonna 1950 noin 150 000 miestä. Etelä-Korean asevoimien vahvuus oli tuolloin vain noin 100 000 sotilasta ja armeijan raskas aseistus oli puutteellinen.

USA ei ollut halunnut antaa raskasta sotakalustoa, koska amerikkalaiset pelkäsivät Syngman Rheen lähtevän seikkailupolitiikan tielle.1Voimasuhteet olivat Pohjois-Korean hyväksi seuraavat: joukkojen määrä 2:1, konekiväärit 7:1, konepistoolit 13:1, tykistö 2:1, panssarivaunut 6,5:1 ja lentokoneet 6:1. Pohjois-Korean ilmavoimilla oli noin 150 sotakonetta, kaikki verrattain vanhoja tyyppejä (Jak-3, Jak7, Jak-ll, Il-2, Il-10). Etelä-Korealla ei käytännöllisesti katsoen ollut ilmavoimia, vain muutama tähystys- ja koulukone.

USA:n presidentti Harry S. Truman teki 26.6. päätöksen sotilasavun antamisesta Etelä-Korealle. 27.6. myös YK hyväksyi päätöslauselman, jossa Pohjois-Korea tuomittiin hyökkääjäksi ja Etelä-Koreaa päätettiin auttaa kansainvälisin voimin. Tämä onnistui, koska Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston kokouksia eikä osallistunut äänestykseen. Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä se olisi voinut yksin torjua esityksen äänestämällä sitä vastaan, koska sillä oli veto-oikeus.

Pohjois-Korean hyökkäyksen alkaessa Etelä-Koreassa oli vain 485 amerikkalaista sotilasta ja lähimmät reservit olivat Japanissa (vajaa 100 000 sotilasta). YK-joukkojen ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Douglas MacArthur, joka saapui Etelä-Koreaan 28.6. USA:n ilmavoimien koneet aloittivat ensimmäiset pommitukset 27.6. Heijon lentokenttää pommitettiin 29.6, jolloin 25 konetta tuhoutui.[3]

YK:n joukkojen saapuminen Etelä-Koreaan heinäkuussa ei kääntänyt sodan kulkua. Joukot joutuivat vetäytymään Korean niemimaan kaakkoisnurkkaan, Pusanin sillanpäähän, joka oli 145 km pitkä ja 90 km leveä. Sinne pohjoiskorealaisten eteneminen pysähtyi elokuun alussa.

USA:n X Armeijakunta suoritti 15.9. maihinnousun Soulista lounaaseen sijaitsevaan Inchoniin samalla kun Pusanin sillanpäästä aloitettiin ulos murtautuminen. Vahvojen ilmavoimien tukema hyökkäysoperaatio johtikin täydelliseen menestykseen ja koko Etelä-Korea oli pian YK:n joukkojen hallinnassa. Tässä vaiheessa Kiinan kansantasavalta sekaantui sotaan uhaten asettuvansa tukemaan Pohjois-Koreaa jos 38. leveyspiiri ylitettäisiin. Amerikkalaisten menestyksen myötä presidentti Truman antoi 27.9. luvan jatkaa hyökkäystä 38. leveyspiirin yli aina Kiinan rajalle saakka huolimatta Kiinan uhkauksesta. YK siunasi tämän päätöksen, jonka päämääränä oli Koreoiden yhdistäminen. YK-joukkojen hyökkäys jatkui menestyksellisesti. Pohjois-Korean pääkaupunki Pjongjang vallattiin 19.10. Ensimmäiset joukot saapuivat Kiinan rajalle Jalu-joelle 26.10.1950. Pohjoiskorealaiset joukot vetäytyivät rajan taakse.

Vastoin USA:n johdon oletuksia Kiina tuli mukaan sotaan 19.10.1950, jolloin sen 400 000 miehen ”vapaaehtoisjoukot” aloittivat siirtymisen Jalu-joen yli Pohjois-Korean alueelle. Kiinalaisten vapaaehtoisten joukkoa johti Kiinan sisällissodan veteraani Bin Liao.

Kiina oli valmistautunut tähän tilanteeseen hyvissä ajoin, sillä jo 7.7. oli päätetty muodostaa Koillinen Puolustusarmeija, jonka tehtäväksi kaavailtiin alusta alkaen osallistumista Korean sotaan. Siihen kuului 13. Armeijaryhmä, jossa oli neljä armeijaa, 12 divisioonaa, kolme tykistödivisioonaa ja neljä ilmatorjuntarykmenttiä, yhteensä 260 000 miestä. Elokuun lopussa annettiin käsky vahventaa joukkoja niin, että vahvuus olisi 12 armeijaa ja niissä 36 divisioonaa, yhteensä 700 000 sotilasta. Suurhyökkäyksen alkaessa 25.11.1950 kiinalaisjoukkoihin kuului kaksi armeijaryhmää, 9 armeijaa ja 31 divisioonaa; YK-joukkojen tiedustelu oli havainnut vain 12 divisioonaa.

Kiinalaisjoukkojen hyökkäys oli menestyksekäs, joten YK:n joukot joutuivat vetäytymään. Hyökkäys jatkui koko joulukuun ajan ja pysähtyi vasta tammikuussa 1951, jolloin rintamalinja oli noin 80 km Soulin eteläpuolella.[4]

YK:n joukkojen komentaja aikoi käyttää ydinasetta, ellei hyökkäystä saada muuten torjuttua. USA:n presidentin mukaan hänellä oli siihen oikeus.[5]

[muokkaa] YK:n toinen vastahyökkäys

YK-joukot aloittivat helmikuussa 1951 vastahyökkäyksen, valtasivat Soulin 14.3. ja saavuttivat pian 38. leveyspiirin.

Kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset joukot suorittivat huhtikuussa uuden hyökkäyksen ja onnistuivat työntämään YK-joukkoja taaemmaksi, mutta joutuivat toukokuussa vetäytymään vastahyökkäyksen seurauksena 38. leveyspiirin pohjoispuolelle. Oli päädytty lähes pattitilanteeseen ja molemmat osapuolet taipuivat aseleponeuvotteluihin. Ne kestivät pari vuotta, jona aikana ei tapahtunut suurempia operaatioita, mutta etulinjan tuntumassa käytiin kiivaitakin taisteluja. Ilmasota oli käynnissä kaiken aikaa.

[muokkaa] YK:n joukot ja kalusto

Sotaan osallistui YK:n lipun alla henkilöstöä 20:sta eri maasta. Kesäkuun 1951 lopussa Etelä-Koreassa oli 554 577 henkilöä, vuotta myöhemmin 678 051 ja sodan lopussa 932 539. Eteläkorealaisia sotilaita oli sodan lopussa eniten, 590 911, amerikkalaisia 302 483, brittejä 14 198, kanadalaisia 6 146 ja turkkilaisia 5 455. Lääkintäyksiköitä oli Ruotsista (154 henkilöä), Norjasta (105), Italiasta (72) ja Intiasta (70).[6]

Liittokunnan ilmavoimien pääosa koostui USAF:n, US Navyn ja merijalkaväen koneista, joiden vahvennuksena oli brittiläisen kansainyhteisön lentojoukkoja Britanniasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. 30.6.1950 koko USAF:n konevahvuus oli 20 968, joista FEAF:n käytössä oli vain 657 konetta. Ilmavoimaa vahvennettiin niin, että heinäkuussa 1951 oli käytössä 70 laivuetta ja niissä 1 441 konetta, ja sodan lopussa (7/1953) oli 1 536 konetta. Lentokuntoisten koneiden keskivahvuus oli 839.[7] YK:n ilmavoimat suorittivat yhteensä 1 040 708 lentoa, joista FEAF:n osuus oli 720 980, Merijalkaväen ilmavoimien 107 303, Laivaston ilmavoimien 167 552 ja muiden maiden 44 873.[8]

[muokkaa] Kiinan ja Pohjois-Korean kalusto

Kansanarmeijan maksimivahvuus oli lähes miljoona sotilasta sekä toinen miljoona kuljetustehtävissä.[9]

Ilmavoimien rungoksi muodostettiin syksyllä 1950 Neuvostoliiton 64. Hävittäjälentoarmeijakunta. Hävittäjätoiminnan johtaja oli Neuvostoliiton ansioitunein hävittäjälentäjä ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” (62 ilmavoittoa) Ivan Kozhedub, joka ei itse saanut osallistua taistelutehtäviin. Monet muutkin hävittäjälentäjät olivat maailmansodan kokeneita veteraaneja. Venäläiset pilotit esiintyivät Kiinan ilmavoimien univormuissa ja myös koneissa oli kiinalaiset tunnukset. Neuvostoliitto halusi näin peitellä suoraa osallistumistaan sotatoimiin.[10]

Kun ilmahyökkäykset Pohjois-Korean kohteita vastaan kiihtyivät, Neuvostoliitto lisäsi tukeaan Pohjois-Korean ja Kiinan ilmapuolustukselle. 12.4.1951 yleisesikunta esitti Stalinille kenraalieversti P.A. Belovin ilma-armeijakunnan vahventamista siirtämällä kaksi hävittäjädivisioonaa ja yksi yötaisteluun soveltuva rykmentti (La-5) Kiinaan ja Koreaan. Ilmavalvontaa varten armeijakunnalle annettiin kaksi tutka-asemaa. Sotatoimialueelle keskitettiin myös kaksi ilmatorjuntadivisioonaa; ensimmäisessä oli kolme rykmenttiä, ja niillä 86 kpl 85 mm ja 72 kpl 37 mm tykkejä, ja toisessa divisioonassa kaksi rykmenttiä, 64 kpl 85 mm ja 48 kpl 37 mm tykkejä. Lisäksi siirrettiin yksi valonheitinrykmentti Moskovasta Koreaan.[11]

Neuvostoliiton johtaja Josef Stalin viestitti Kiinan johtaja Mao Tse Tungille lokakuussa 1951 ohjeita ilmapuolustuksen järjestelyistä. Pohjois-Koreaa piti tukea ensisijaisesti hävittäjäilmavoimilla, joiden toiminnan turvaamiseksi piti kiirehtiä kahden uuden lentokentän (Nansi, Taisen) rakentamista; niiden suojana oli venäläisiä ilmatorjuntayksiköitä. Kaksi venäläistä ilmatorjuntadivisioonaa oli suojaamassa Andun-Singisjun lentokenttää ja Jalatszjan-joen yli menevää siltaa. Stalinin kirjeestä käy ilmi, että Neuvostoliitto oli jo tällöin toimittanut Kiinalle sotaluoton turvin 1 854 ilmatorjuntatykkiä ja 3 268 ilmatorjuntakonekivääriä. 64. Ilma-armeijakunnan vahvuus syksyllä 1952 oli noin 26 000 henkilöä.[12]

Korean sodassa kommunistiosapuolella oli käytettävänään moderneja venäläisiä suihkuhävittäjiä MiG-15 noin 4 000 kpl. Alkuvaiheessa ne olivat kova vastustaja vastapuolen potkurikoneisiin nähden.

[muokkaa] Tappiot

Sodan tappioilmoitukset eivät täsmää puolin ja toisin. Siten absoluuttiseen totuuteen tuskin voidaan päästä ja onkin parasta kirjata eri osapuolien ilmoituksia sellaisenaan lukijan arvioitavaksi. Lisäksi kannattaa lukea erilaisia arvioita tappioista, jotta voisi päästä edes lähelle totuutta.

Amerikkalaisten tilastoista voidaan poimia esimerkiksi FEAF:n aiheuttamiksi vahvistettuja tappioita: sotilaita 184 808, panssarivaunuja 1 327, asepesäkkeitä 17 502, vetureita 963, junanvaunuja 10 407, ajoneuvoja 82 920, rakennuksia 118 231, siltoja 1 153, rautatiekatkoksia 28 621, aluksia 593.[13]

Amerikkalaisten pilottien ilmoitusten mukaan tuhottiin 1 048 lentokonetta varmasti ja 191 luultavasti, minkä lisäksi vaurioitettiin 1 186 konetta. F-86 Sabre -hävittäjät saivat tililleen 810 ilmavoittoa, joista 792 oli tyyppiä MiG-15. On arvioitu, että taistelutappioiden ohella 400 konetta tuhoutui paluulennoilla ja 1 400 konetta muista syistä. Kokonaismenetykset saattoivat olla jopa 2 800 konetta. MiG-15 koneita tuhoutui noin 2 000 kpl.[14]

Itäblokin lähteissä pohjoiskorealaisten ja kiinalaisten ilmoitetaan menettäneen 850 suihku- ja 150 potkurikonetta taisteluissa sekä 400 konetta onnettomuuksissa.[15]

Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta menetti 335 lentokonetta ja 120 lentäjää.[16]

YK:n konetappiot kappalemääräisenä olivat suuret. Virallisten tilastojen mukaan FEAF menetti 1 466 konetta, laivasto 814, merijalkaväki 368 ja liittolaiset 152 konetta, yhteensä 2 800. Kirjaustavasta johtuen todelliset tappiot olivat suuremmat, koska pahasti vaurioituneina poistoon menneitä koneita ei laskettu tappioihin mukaan. Eräiden arvioiden mukaan USAF menetti 2 500 konetta, laivasto ja merijalkaväki yli 1 200 konetta ja maavoimat satoja kevyitä koneita, eli yhteensä ehkä yli 4 000 konetta.[17]

FEAF:n ja sen liittolaisten virallisista konetappioista vihollinen aiheutti 1 041 koneen tuhoutumisen (52,4 %), loput (945) johtuivat muista syistä. Vihollisen ilmatorjunta ampui alas 816 konetta (78,3%), hävittäjät 147 konetta (14,1 %) ja 78 koneen tuhoutumisen syy jäi epäselväksi. YK:n ilmavoimien kokonaistappiot taistelulentojen määrästä laskien olivat 0,5 %, mikä on vähän, jos verrataan maailmansodan keskiarvoihin.[18]

FEAF:n henkilötappiot olivat 1 180 kaatunutta, 368 haavoittunutta ja 38 kadonnutta. Lisäksi 255 joutui sotavangiksi, heistä 220 palautettiin sodan päätyttyä.[19]

Itäblokin lähteissä YK:n kokonaistappioksi ilmoitetaan noin 4 000 konetta, joista USAF:n osuus oli 2 000, meri-ilmavoimien 1 182 ja maavoimien 700-800 konetta.[20]

YK:n liittokunnalle aiheutettiin pohjoiskorealaisten lähteiden mukaan yli miljoonan (1 093 839) miehen tappiot.[21] Materiaalitappiot tuhottuina olivat seuraavat: tykki 1 374, panssarivaunu 2 690, kuorma-auto 4 111, panssariajoneuvo 45. Lentokoneita ammuttiin alas 5 729 ja vaurioitettiin 6 484. Pohjois-Korean esittämät luvut eivät ole uskottavia, sillä eihän lentokoneita edes ollut niin paljon.

Siviiliuhreja arvioidaan olleen pohjoisessa kaksi miljoonaa, etelässä miljoona. Eteläkorealaisten tappiot olivat 1 312 836 sotilasta, joista 415 006 kaatui. Vangiksi jäi 8 321 eteläkorealaista, joista 325 ei palannut vankien vaihdossa. Pohjoiskorealaiset kärsivät heti sodan alussa suuria tappioita, mutta tarkkoja lukuja ei ole tiedossa. Kiinalaisia kaatui paljon, satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona. Heidän joukossaan oli korkea-arvoinen kiinalainen upseeri, Mao Tse Tungin vanhin poika. 83 723 pohjoiskorealaista ja 21 374 kiinalaista jäi vangiksi. Vangeista pääosa vapautettiin, mutta 14 235 kiinalaista ja 7 604 korealaista ei halunnut palata takaisin.[22]

Korean sotaan osallistui 1 789 000 amerikkalaista sotilasta, joista 33 665 kaatui (5,6 %) ja 3 275 kuoli muista syistä. Tämän lisäksi 92 134 amerikkalaista haavoittui tai loukkaantui sotanäyttämöllä. Sotavangiksi jäi 7 140 amerikkalaista. Heidän lisäkseen luokiteltiin tuhansia sotilaita kadonneiksi. Muiden YK-maiden sotilastappiot olivat 16 532, joista 3 094 kaatui. Vangiksi jäi 1 377 YK-liittolaisten sotilasta, joista 977 oli brittejä ja 243 turkkilaisia.[23]

[muokkaa] Aselepo

Aseleposopimus allekirjoitettiin Panmunjonissa 27.7.1953. Sota ei päättynyt rauhaan, vaan aselepoon, joka on vieläkin voimassa.

Genevessä huhtikuussa 1954 käydyt kaikkiaan seitsemän viikkoa kestäneet rauhanneuvottelut päättyivät umpikujaan.[24] Rauhansopimusta ei saatu aikaiseksi, ja virallisesti maat ovat sodassa edelleen.[25] Esimerkkinä sodan jatkumisesta aselevon jälkeenkin mainittakoon Pohjois-Korean 31 kommandomiehen epäonnistunut isku Etelä-Korean presidentti Park Chung Heen virka-asuntoon vuonna 1968. Vain yksi hyökkääjistä jäi henkiin.[26]

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ On This Day 29 August 1950 from BBC
2. ↑ The Korean War at Veterans Affairs Canada
3. ↑ Turkey at Korean-War.com

1. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivut 138-139; Vesterinen & Janhunen & Huotari, Korea, kolme ovea tiikerin valtakuntaan, 2000, sivut 168-178
2. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 140; Vesterinen & Janhunen & Huotari, Korea, kolme ovea tiikerin valtakuntaan, 2000, sivut 178-180; Weathersby Kathryn, New Findings on the Korean War, 2001, sivut 1-5
3. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 140; Torkunov A.V., Zagadotsnaja voina Koreiskij konflikt 1950-1953, 2000, sivu 79
4. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 142; Vesterinen & Janhunen & Huotari, Korea, kolme ovea tiikerin valtakuntaan, 2000, sivut 182-183
5. [1] ; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 142
6. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 142; Hermes Walter G., United States Army in the Korean War, 1966, liite A1-A2
7. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 145; Futrell Rober Frank, The United States Air Force in Korea 1950-1953, 1961, sivu 644
8. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 145
9. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 143
10. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 143; Torkunov A.V., Zagadotsnaja voina Koreiskij konflikt 1950-1953, 2000, sivu 83, 97, 100; Ohto Manninen, Korean sodan sosialistiset suojelusenkelit, Sotilasaikakauslehti 9/2001; Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 298
11. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 144; Torkunov A.V., Zagadotsnaja voina Koreiskij konflikt 1950-1953, 2000, sivut 148-149, 296
12. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 144; Torkunov A.V., Zagadotsnaja voina Koreiskij konflikt 1950-1953, 2000, sivut 177, 180-184; Weathersby Kathryn, New Findings on the Korean War, 2001, sivu 10 (kenrl Georgi Lobov)
13. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 153; Futrell Rober Frank, The United States Air Force in Korea 1950-1953, 1961, sivu 645
14. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Stewart James T, Air Power - the Decisive Force in Korea, 1957, sivu 283
15. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Groehler Olaf, Geschichte des Luftkriegs 1910 bis 1970, 1975, sivu 105
16. Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 298
17. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Stewart James T, Air Power - the Decisive Force in Korea, 1957, sivut 286-287
18. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Stewart James T, Air Power - the Decisive Force in Korea, 1957, sivut 92-97
19. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Futrell Rober Frank, The United States Air Force in Korea 1950-1953, 1961, sivut 645-652
20. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Groehler Olaf, Geschichte des Luftkriegs 1910 bis 1970, 1975, sivu 105
21. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 154; Korean People’s Army Publishing House, L’Imperialisme Americain - Boutefeu de la Guerre de Coree, 1965, sivu 9
22. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 155; Hermes Walter G., United States Army in the Korean War, 1966, sivut 524-515
23. Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 155; Office of Secretary of Defence: Washington Headquarters Services, Directorate for Information Operations and Reports, Defence Prisoners of War/Missing in action Office. Data released 10th January 2000.
24. (Lähteenä käytetty linkki ei toimi.)
25. [2]
26. Stéphane Courtois et al, Kommunismin musta kirja, 2002, sivu 615

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Korean War