Margaret Thatcher
Wikipedia
Margaret Hilda Thatcher, LG, (os. Roberts, s. 13. lokakuuta 1925) oli Ison-Britannian ensimmäinen naispääministeri (1979–1990) ja Konservatiivipuolueen puheenjohtaja.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Lapsuus ja opinnot
Thatcher oli jo koulussa hyvin lahjakas opinnoissa, mutta kaikkein eniten ihailtiin hänen kykyjään puhujana. Luokkatovereiden mukaan hän puhui aiheesta kuin aiheesta kypsästi kuin parlamentaarikot. Kotonaan hän työskenteli pienestä pitäen isänsä kaupassa. Myöhemmin hän kertoi arvostavansa sitä, miten ahkeruutta pidettiin hänen kodissaan arvossa, mutta pitävänsä kotinsa uskonnollisuutta liian tiukkana. Isä toimi myös puhujana kirkossa.
Aikalaiset kertovat Thatcherin isän rakastaneen tytärtään yli kaiken. Kun Thatcherin opettaja sanoi tätä onnekkaaksi tämän voitettua konserttipianistikilpailun, tämä vastasi: "Ei, minä ansaitsin sen voiton."
Thatcher pääsi Oxfordin yliopistoon poikkeuksellisen nuorena ja opiskeli kemiaa sekä osallistui aktiivisesti yliopiston konservatiiviyhdistyksen toimintaan.
Ystävättären mukaan Thatcher päätti eräällä kesälomalla, että hän ryhtyykin kansanedustajaksi, mutta elättääkseen itsensä hän joutui työskentelemään jonkin aikaa kemiantutkijana. Hän oli mukana ryhmässä, joka kehitti ensimmäisen "pehmisjäätelön" (soft-ice).
Lisätäkseen poliittista asiantuntemustaan Thatcher opiskeli sittemmin myös lakia ja valmistui juristiksi vuonna 1953, jolloin hän myös sai kaksoslapsensa, Carolin ja Markin. Avioliiton hän oli solminut vuonna 1951 Denis Thatcherin kanssa; he olivat tutustuneet Kentin konservatiivien toiminnassa.
[muokkaa] Poliitikon ura
Vuoden 1950 vaaleissa Thatcher oli konservatiivien nuorin ehdokas. Muutamassa ensimmäisessä vaalissa hän pääsi ehdokkaaksi vain piireissä, joissa puolueella ei ollut mahdollisuuksia, mutta niissä hän kavensi työväenpuolueen etumatkaa.
Parlamenttiin hänet valittiin vuonna 1959. Ensipuheissa edustajilla on tapana kiitellä laveasti vaalipiiriään. Thatcher kuitenkin sanoi vain, että Finchleyn asukkaat odottavat hänen menevän suoraan asiaan, ja alkoi puolustaa yksityistä lakialoitettaan, joka sittemmin menikin läpi. Sen ansiosta kunnanvaltuustojen kokouksista tuli julkisia ja lehdistölle tuli oikeus raportoida niistä.
Thatcher oli harvoja konservatiiviedustajia, jotka äänestivät homoseksuaalisuuden laillistamisen puolesta. Hän oli myös laillistamassa aborttia muttei vastustanut kuolemanrangaistusta.
Thatcher valittiin konservatiivien varjohallitukseen 1967. Kun puolue voitti vaalit vuonna 1970, hänestä tuli opetus- ja tiedeministeri Edward Heathin hallitukseen kunnes konservatiivit hävisivät vuoden 1974 vaalit.
Samana vuonna tuli toinenkin vaalitappio, mutta puolueen johtohahmot arvioivat silti Heathin aseman siinä määrin vankaksi, etteivät uskaltaneet haastaa tätä. Thatcher uskalsi ja yllättäen voitti tämän molemmissa äänestyksissä ja näin hänestä tuli vuonna 1975 puolueen ensimmäinen naispuheenjohtaja.
Vuonna 1976 Thatcher piti kuuluisan puheensa, jossa Neuvostoliittoa suututti erityisesti seuraava kohta:
- "Venäläiset pyrkivät maailmanherruuteen ja he ovat nopeasti hankkimassa keinoja muodostaakseen historian mahtavimman imperialistisen kansakunnan. Neuvostoliiton politbyroon miesten ei tarvitse huolehtia julkisen mielipiteen vuoksista ja luoteista. He asettavat aseet voin edelle, kun taas me asetamme melkein kaiken aseiden edelle."
Tämän seurauksena Neuvostoliiton puolustusministeriön lehti Punatähti alkoi kutsua Thatcheria Rautarouvaksi (The Iron Lady), joka nimitys jäi käyttöön.
[muokkaa] Pääministeriksi
Thatcherin johdolla konservatiivit saivat murskavoiton vuoden 1979 vaaleissa, ja hänestä tuli historian ensimmäinen suurvallan naispääministeri, missä virassa hän toimi yhtäjaksoisesti vuoteen 1990 asti. Britannian talous oli työväenpuolueen jäljiltä erittäin pahasti rappiolla ja kansa toivoi konservatiivien korjaavan sen. Thatcherin katsottiinkin onnistuneen tässä ja hänet valittiin uudelleen 1983 ja 1987. Hän oli ensimmäinen kolmesti vaalit voittanut pääministeri sitten 1820-luvun. Vuonna 1988 hänestä tuli Britannian pitkäaikaisin pääministeri 1900-luvulla.
[muokkaa] Thatcher ja ay-liike
Kriitikkojen mukaan ammattiyhdistysliike oli jähmettänyt talouden ja oli vaarana työllisyydelle, ja työväenpuolue oli epäonnistunut yrityksissään rajoittaa sen valtaa. Thatcher poisti vaiheittain ay-liikkeen etuoikeuksia, ja vastaavasti ay-liike toteutti monia lakkoja, joiden tarkoitus oli vahingoittaa Thatcheriä poliittisesti. Thatcherin voidaan kuitenkin katsoa rajoittaneen ammattiyhdistystoimintaa enemmän kuin yhdistymisvapaus olisi sallinut.
Vuonna 1984 hallitus julisti aikomuksensa sulkea 20 tappiollista hiilikaivosta Pohjois-Englannissa ja Walesissä. Kaivostyöläiset aloittivat laittoman lakon, mutta yleisön sympatia kääntyi Thatcherin puolelle, syynä lakkovahtien työntekijöitä ja poliiseja kohtaan harjoittama väkivalta sekä se, että ammattijärjestö ei ollut järjestänyt lakosta jäsenäänestystä. Vuoden lakon jälkeen ammattiliitto luovutti ja viimeisetkin lakkolaiset palasivat töihin, minkä jälkeen ay-liikkeen vastustus Thatcherin myöhemmille uudistuksille oli lievempää. Thatcher oli myös pitkään valmistautunut lakkoihin mm. keräämällä voimaloille suuret hiilivarastot, minkä vuoksi lakko ei aiheuttanut sähkökatkoja. Pitkä lakko paitsi hajotti ammattiyhdistyksen ja vähensi entisestään hiilen käyttöä ja johti odotettua suurempiin supistuksiin hiilikaivostoiminnassa.
[muokkaa] Pohjois-Irlanti ja IRA
Thatcher oli hyvin tinkimätön myös kannoissaan Pohjois-Irlannin suhteen ja piti aluetta Ison-Britannian osana. Hänen mukaansa asia kuului vain alueen väestölle (jonka protestanttienemmistö halusi pysyä Britannian osana), hallitukselle ja parlamentille, eikä hän suostunut tekemään myönnytyksiä terroristeille. Vuonna 1984 nämä yrittivätkin tappaa Thatcherin räjäyttämällä pommin hotellissa, jossa tämä yöpyi ennen konservatiivien konferenssia, mutta Thatcher pelastui täpärästi viiden muun kuollessa. Linjalleen uskollisena hän ei edes myöntynyt konferenssin lykkäämiseen terrori-iskun johdosta.
Vuonna 1981 muutama IRA:n terroristi aloitti nälkälakon saadakseen poliittisen vangin statuksen, jonka työväenpuolue oli lakkauttanut. Thatcher ei myöntynyt tähän, sillä hänestä murha oli rikos eikä politiikkaa. Kun kymmenen terroristia oli kuollut, muut luopuivat lakosta. Kuolemien tuoma huono julkisuus ei kuitenkaan päättynyt, mikä lopulta pakotti hallituksen myöntämään terroristeille poliittisen vangin aseman. Tätä pidetään suurena propagandavoittona terroristeille ja IRA:n poliittisen siiven Sinn Féinin poliittisen nousun alkuna.
IRA:n lisäksi Thatcher piti kuuluisassa puheessaan Nelson Mandelan Afrikan kansalliskongressia terroristijärjestönä.[1]
[muokkaa] Ympäristö
Vaikka Thatcher oli entinen kemiantutkija, vasta 1980-luvun lopulla hän alkoi kiinnostua laajemmin ympäristökysymyksistä. Vuonna 1988 hän piti merkittävän puheen, jossa hän totesi ilmastonmuutoksen, otsonikadon ja happosateen vakaviksi ongelmiksi. Vuonna 1990 hän perusti ilmastonmuutoksen tutkimuskeskuksen.
[muokkaa] Falklandin sota
Ulkopolitiikassa Thatcher ylläpiti erikoissuhdetta Yhdysvaltoihin, erityisesti ystävänsä Ronald Reaganin kausilla 1981–1988. Argentiinan vallatessa Falklandsaaret Falklandin sodassa Thatcher toimi päättäväisesti ja miesministerien epäröidessä hän määräsi Kuninkaallisen laivaston lyömään argentiinalaiset. Voitto osoittautui huippusuosituksi kotirintamalla.
Argentiinan sotilasjuntalle sota oli puolestaan ollut yritys siirtää kansan katse epäonnistuneesta sisäpolitiikasta ulkopolitiikkaan. Muutama kuukausi tappion jälkeen juntta joutui luopumaan vallasta, minkä jälkeen maa on ollut demokraattinen.
[muokkaa] Kylmä sota
Thatcher oli Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin hengenheimolainen. Kumpikin uskoi kapitalismin, ei sosialismin, olevan sekä eettisesti oikea että eniten hyvinvointia tuottava järjestelmä. He kritisoivat Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksia ja uskoivat maan pyrkivän maailmanherruuteen. Toisaalta he uskoivat – toisin kuin useat muut 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa – neuvostoblokin lopulta häviävän kylmän sodan. Tätä he katsoivat voivansa nopeuttaa haastamalla sen kiihtyvään kilpavarusteluun, sillä varustelutaso, joka vei n. viisi prosenttia Yhdysvaltain kansantuotteesta vei moninkertaisen osuuden Neuvostoliiton paljon alhaisemmasta kansantuotteesta ja näin tukahdutti sen talouden raskaiden verojen tavoin. Puolustajien mielestä kylmän sodan voitto oli kaksikon tinkimättömyyden ansiota, vastustajien mielestä se tapahtui heistä huolimatta tai olisi pitänyt saavuttaa myönnytyksillä ja neuvotteluilla.
Thatcher antoi myös Yhdysvaltain sijoittaa ydinaseita Britanniaan, mitä vastaan etenkin Neuvostoliiton salaa tukemat tahot käynnistivät mielenosoituskampanjoja. 1980-luvun loppupuolella kylmän sodan lopputulos oli selvä, ja väistämättömän edessä Neuvostoliitto alkoi vapauttaa talouttaan ja yhteiskuntaansa, mikä huipentui Berliinin muurin murtumiseen 1989 ja Neuvostoliiton romahtamiseen elokuun 1991 vallankaappausyrityksen jälkeen.
Kun Irakin Saddam Hussein valtasi Kuwaitin vuonna 1990, Thatcherin valtakausi oli jo osoittanut lopun merkkejä ja häntä vastaan juoniteltiin jatkuvasti hänen omassakin puolueessaan. Pääministeri oli kuitenkin yhä oma tinkimätön itsensä. Kun Reaganin seuraaja George H. W. Bush epäröi aloittaa sotatoimia, Thatcher sanoi hänelle kuuluisat sanansa: "Tällaisina hetkinä ei pidä horjua." Heidän liittoumansa vapautti Kuwaitin irakilaisista yllättävän helposti ja vähin tappioin.
[muokkaa] Euroopan yhteisö (nyk. EU)
Pahantahtoinen legenda kertoo Thatcherin paukuttaneen käsilaukullaan kokouspöytää Fontainebleaun huippukokouksessa 1984 ja sanoneen: "Haluan rahani takaisin", minkä seurauksena Britannialle myönnettiin jäsenmaksualennus.
Todellisuudessa Thatcher sanoi: "Emme pyydä EY:ltä tai muiltakaan rahaa. Me vain haluamme omat rahamme takaisin." Britannia on lähes kahden vuosisadan ajan harjoittanut vapaakauppaa, kun taas EY:n on rakennettu maataloustukijärjestelmä, jonka kautta Britannia jäsenmaksualennuksesta huolimatta yhä tukee mm. Ranskan maataloutta ja on suurimpia nettomaksajia EU:ssa.
Vuonna 1988 Thatcher piti puheen, jossa hän vastusti esityksiä EY:n päätöksenteon keskittämisestä ja liittovaltiorakenteesta. Hänen mielestään EY:n tulisi lisätä kansalaisten vapautta, ei rajoittaa ja säädellä sitä. Hänestä Britannian monet taistelut valloittajia vastaan eivät saisi kumoutua sillä, että valta siirrettäisiin uudelle Brysselin supervaltiolle. Erityisesti hän vastusti rahaliitto EMU:a (johon sittemmin pääministeri Tony Blair on turhaan halunnut liittää maan). Tuolloin tulivat myös näkyviin konservatiivipuolueen jakolinjat suhteessa EY:hyn.
[muokkaa] Poliittisen uran loppu
Vuonna 1989 Thatcherin mukaan valtiovarainministeri oli talouden ylikuumentuessa korotuttanut korkoja 15 prosenttiin EMU-valmistautumisen vuoksi vastoin Thatcherin tahtoa ja kertomatta tälle. Koronnousun seurauksena maan talouskasvu ja Thatcherin suosio heikkenivät pahasti.
Kansansuosiota verotti myös se, että kunnallisen infrastruktuurin rahoittamiseksi Thatcher oli ajanut kaikille kunnan asukkaille tulojen tai varallisuuden suuruudesta riippumatta samansuuruista veroa eli ns. henkiverotusta (poll tax; tosin siinä oli helpotuksia matalatuloisille) kunnallisen kiinteistöveron tilalle. Kunnallispoliitikot hyödynsivät tilaisuutta perimällä henkiveroja paljon enemmän kuin kiinteistöveroa oli peritty - he laskivat aivan oikein, että protestit suuntautuisivat veron luoneeseen hallitukseen eikä veronkorottajiin. Veroa vastustavat mielenosoitukset yltyivät lopulta mellakoiksi. Valtaosa konservatiivipuolueesta vastusti myös Yhdistyneen kuningaskunnan liittymistä Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU), jonka suhteen Thatcher teki pieniä myönnytyksiä säilyttääkseen vaikutusvaltansa Euroopan yhteisöön. Moni kilpailija vaistosi hetken tulleen, ja Thatcher pyrittiin painostamaan eroon.
Thatcher oli ollut pettynyt eräiden ministeriensä toimiin ja hoitanut osin heidänkin toimiaan, mikä oli herättänyt vastustusta. Keskeisiä vastustajia olivat mm. Geoffrey Howe ja Michael Heseltine. Nyt hänen haastajakseen asetettiin keskikastin poliitikko Anthony Meyer. Tavoitteena oli, että Thatcher ei saisi enemmistöä ensimmäisellä kierroksella, minkä jälkeen suuret nimet voisivat tulla kilpailemaan pesänjaosta. Thatcher aliarvioi haasteen ja oli Pariisissa konferenssissa äänestyksen aikaan. Hän voitti kilpailijansa ylivoimaisesti mutta jäi kahden äänen päähän suorasta voitosta ja piti tätä sellaisena nöyryytyksenä, ettei enää asettunut ehdolle toiselle kierrokselle 1990 (hänen voittonsa olisi ollut epävarma). Toisaalta toista kierrosta eivät voittaneet Thatcherin päävastustajat vaan selkeällä erolla Thatcherin tukema tuore valtiovarainministeri John Major, josta näin tuli paitsi puoluejohtaja myös pääministeri.
[muokkaa] Pääministeriyden jälkeen
Thatcher julisti vielä toimivansa innolla parlamentissa ihanteittensa eteen ja niin hän tekikin, erityisesti vastusti vallan keskittämistä Brysseliin. Seuraavissa vaaleissa (1992) Thatcher ei enää asettunut ehdolle. Tavan mukaan hänestä tehtiin tuolloin paronitar ja hän siirtyi parlamentin (vähemmän vaikutusvaltaiseen) ylähuoneeseen.
Vuonna 1998 Thatcher teki paljon julkisuutta saaneen vierailun Chilen entisen diktaattorin Augosto Pinochetin luokse, joka oli asetettu kotiarestiin Lontooseen. Pinochet oli ollut avainliittolainen Falklandin sodassa.[2]
Thatcher kirjoitti kaksiosaiset muistelmat. Yksityisesti hän tuomitsi monet Majorin toimista, mikä raportoitiin laajalti lehdistössä. Hän tuki vielä tämän seuraajia vaaleissa, kunnes vuonna 2002 pienten sydänkohtausten jälkeen lääkäri kielsi häneltä julkiset esiintymiset.
Thatcher jäi leskeksi 26. kesäkuuta 2003. Hän osallistui presidentti Reaganin hautajaisiin kesäkuussa 2004; tosin siellä hänen muistopuheensa esitettiin ennalta nauhoitettuna stressin välttämiseksi. Maaliskuussa 2006 hänet nähtiin konservatiiviministeri John Profumon hautajaisissa. Hän on yhä monien intellektuaalisten yhdistysten johtaja.
[muokkaa] Puolesta ja vastaan
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. |
| Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Margaret Thatcher herätti ja herättää yhä suuria intohimoja puolesta ja vastaan. Lööpeissä Thatcher tunnettiin nimellä Maggie pilkkalaulun Maggie ulos! mukaan. Vaikka hänen tukensa Etelä-Britanniassa oli vankka, se oli heikompi köyhemmässä pohjoisessa, jossa hiilikaivostyöläisiä oli enemmän.
Kannattajiensa mielestä Thatcher oli kyvykäs, erittäin ahkera ja ihanteistaan tinkimätön johtaja, joka kukisti sosialistisen imperiumin, Argentiinan sotilasjuntan, EU:n byrokraatit, työllisyyden ja talouden romuttaneet ay-johtajat ja sääntelytalouden kannattajat sekä tervehdytti maan romahduksen partaalla olleen talouden, niin että nyt työttömyydestä kärsivät ranskalaisetkin tulevat ikiaikaiseen vihollismaahansa nauttimaan täystyöllisyydestä. 70-luvulla moni uskoikin miltei kansainvälisen valuuttarahaston holhouksessa olleen "Euroopan sairaan miehen" olevan ensimmäinen länsimaa, josta tulee uudelleen kehitysmaa, mutta Thatcherin kaudella siitä muovautui eräs Euroopan menestyksekkäimmistä talouksista. Vastustajien mukaan tämä tapahtui liiallisten leikkausten hinnalla. Tosin vastustajistakin enemmistö haluaa säilyttää ainakin osan Thatcherin talouspolitiikasta.
Häntä kiitellään myös hänen liberalismistaan niin taloudessa kuin arvokysymyksissäkin, tosin eräin poikkeuksin, esimerkiksi Thatcher ei lopettanut Britannian maataloustukia vaikka muuten suhtautui tukiin penseästi. Thatcher ei muutenkaan ollut puhdas liberaali muttei toisaalta puhdas uuskonservatiivikaan vaan jotain siltä väliltä.
Vastustajistakin moni myöntää Thatcherin ansiot talouden tervehdyttämisessä ja työllisyyden kuntoonlaittamisessa 1970-luvun velka-ahdingon jälkeen, joskin jotkut katsovat, että 1980-luvun alussa olisi saavutettu parempi työllisyys ja talouskasvu toisenlaisella politiikalla. Kannattajien mielestä taas rakennemuutosta oli padottu liian pitkään, mikä oli pääsyy muutoshaittojen äkillisyyteen. Ääriesimerkki tästä on se, että ay-liike jopa pakotti palkkaamaan kaivoksille hevostenhoitajia, vaikkei kaivoksilla ollut ollut hevosia vuosikymmeniin. Myös työväenpuolue oli ollut vakavissa ongelmissa ay-liikkeen kanssa ennen Thatcherin vaalivoittoa 1979.
Useat monetaristit ovat kiitelleet Thatcheriä työväenpuolueen valloilleen päästämän inflaation hillitsemisestä, mikä on ollut Britannian 1980- ja 1990-lukujen huomattavan taloudellisen nousun osatekijä. Toisaalta he ovat moittineet häntä siitä, että hän teki tämän vähentämällä rajusti liikkeellä olevan rahan määrää korkoja nostamalla, minkä he katsovat 1980-luvun alun taantuman osasyyksi. Myöhemmin tosin Thatcher teki Englannin pankista riippumattoman. Häntä ei siis voi yksiselitteisesti sijoittaa mihinkään lokeroon, vaikka hän olikin tavallista selvästi johdonmukaisempi poliitikko.
Yleisen käsityksen mukaan Thatcher leikkasi julkista sektoria ja alensi veroja, mitä on sekä kiitelty että moitittu. Käytännössä sosiaalimenojen leikkaukset jäivät hyvin vähäisiksi. Vastustajat ovat myös pitäneet Thatcheriä omavaltaisena. Lisäksi katsotaan, että hänen olisi pitänyt sijoittaa enemmän rahaa koulutukseen ja tutkimukseen.
Thatcherin tinkimättömässä politiikassa katsotaan olleen se hyöty, että vastustajien ei kannattanut käyttää resurssejaan lobbaamiseen vaan sopeutumiseen. Toisaalta hänen arvioidaan vastaavasti korjanneen virheitään liian hitaasti.
Monien vasemmistolaisten vastustajien mielestä Thatcher yksityisti liiaksi toisen maailmansodan jälkeen valtiolle päätyneitä yrityksiä, oikeistolaisten mielestä taas yksityistäminen on hyväksi mutta osa yksityistämisistä (esim. rautateiden) tehtiin väärin, pilkkomalla kokonaisuudet toimimattomiin paloihin. Katsotaan myös, että Thatcherin hallitus tuki köyhiä liian vähän (vrt. henkivero) eikä myöskään lisännyt panostusta mm. terveydenhoitoon yhtä nopeasti kuin esim. häntä ja Majoria seurannut työväenpuolueen pitkäaikainen pääministeri Tony Blair.
Thatcher oli Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin (1980–1988) hengenheimolainen useassa suhteessa. Kaksikon talouspolitiikka oli saanut paljon vaikutteita Milton Friedmanilta ja muilta monetaristeilta, joskin nämä tuomitsivat osan heidän toimistaan.
 |
Edeltäjä: James Callaghan |
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 1979–1990 |
Seuraaja: John Major |
| Edeltäjä: Edward Heath |
Konservatiivipuolueen johtaja 1975–1990 |
Seuraaja: John Major |
[muokkaa] Lähteet
