Mongolivaltakunta
Wikipedia
Mongolivaltakunta tai mongolien imperiumi oli Tšingis-kaanin seuraajineen 1200-luvun valloitussodilla luoma suuri valtio. Suurimmillaan mongolit hallitsivat yli 35 miljoonan neliökilometrin aluetta Aasiassa ja Euroopassa ja valtakunnan alaisuudessa oli arviolta lähes puolet maapallon väestöstä. Täten se on suurin yksittäisen kansakunnan koskaan hallitsema valtio. Mongolivaltakunta oli olemassa vajaat sata vuotta.
Mongolien valloitusretkien taustalla voidaan nähdä itse itseään ruokkiva prosessi. Kun alueen heimot oli yhdistetty ja luotu voimakas sotakoneisto, piti se sisäisen yhtenäisyyden takia suunnata ulospäin. Alkuaan kyse oli enemmänkin ryöstämisestä, joka menestyksen myötä muuttui vähitellen valloittamiseksi. Alistetut kansat liitettiin mongoliarmeijaan, jonka johtavan kerroksen muodostivat mongolit ja armeijan kasvaminen kiihdytti edelleen valloituksia. Lopulta Tšingis-kaani antoi jälkipolville määräyksen, jonka mukaan kaikki maailman kansat on alistettava mongolien vallan alle.
Mongolivaltakunta oli äärimmäisen tuhoisa: sen arvioidaan aiheuttaneen kolmenkymmenen miljoonan ihmisen kuoleman ja esimerkiksi Kiinan väestömäärä puolittui. Toisaalta mongolien tuoman tasapainotilan myötä kauppasuhteet ja kulttuurivaihto Kaukoidän, Keski-Aasian ja lännen välillä virkosivat: jo taantunut silkkitie piristyi hetkeksi uudelleen. Aikakaudesta onkin käytetty nimitystä Pax Mongolica, mikä tarkoitetaan rinnastukseksi Rooman aiheuttamaan rauhantilaan, Pax Romanaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Temujin yhdisti useita Mongolian heimoja ja sai seuraajiltaan nimikkeen Tšingis-kaani vuonna 1206. Heimoista tärkeimmät olivat tataarit, keraitit, merkiitit ja naimaanit. Ei ole selvää, puhuivatko eri heimot samaa kieltä: osa on mahdollisesti puhunut turkkilaisia kieliä, osa nykyistä mongolian kieltä edeltäneitä kielimuotoja. Joka tapauksessa heimot olivat läheisessä kanssakäymisessä keskenään.
Jo 1211 mongolit käynnistivät hyökkäyksen pohjois-Kiinaa hallitsevaa Jin-dynastiaa vastaan. Jin-dynastia menetti Mantšurian ja Pekingin alueen mongoleille 1215. Läntiset uiguurit Xinjiangissa alistuivat 1218. Sodan pohjoisessa Kiinassa ollessa käynnissä, mongolit aloittivat sodan Keski-Aasiassa ja tuhosivat Persiaa hallinneen Kovaresmian imperiumin surmaten noin 1.5 miljoonaa sen asukasta vuosina 1219–1222. Sen jälkeen mongolit käynnistivät ensimmäiset hyökkäyksensä nykyisen Venäjän alueelle. He tekivät pikaisia iskuja Kaukasukselle, Ukrainaan ja jopa Etelä-Puolaan 1221-1224. Nopealla kampanjalla mongolit löivät myös Läntisen Xia-valtion nykyisen Gansun alueella 1225-1227. Intian koillisrajoille mongolit pääsivät jo 1224.
Tšingis-kaani lahjoitti osan valloitetuista alueista pojilleen hallittaviksi. Tšingis-kaanin päävaimon neljä poikaa olivat Ögödei, Tšagatai, Jotši ja Tolui. Vuonna 1227 Tšingis-kaani kuoli ja hänen nuorin poikansa Tolui peri valtakunnan ydinalueet, joita Tšingis-kaani oli hallinnut, kun taas toinen poika, Ögödei päätyi suurkaaniksi. Ajan myötä eri sukuhaarojen hallitsemat alueet kehittyivät erillisiksi valtakunniksi tai tuhoutuivat. Muutkin pojat saivat alueita hallintaansa ja valloitukset myös jatkuivat Tšingis-kaanin kuoleman jälkeen.
Tsingis-kaanin pojanpojan Batun johtamat mongolit lähtivät 1230-luvulla länteen ja valloittivat ja hävittivät Kiovan ja toistakymmentä muuta venäläistä kaupunkia. 1240-luvun alussa hyökkäys jatkui edelleen Puolaan, Unkariin ja Itävaltaan. Sleesian herttuan Henrik Hurskaan armeija murskattiin Liegnitzin taistelussa 1241, ja Unkarin kuninkaan Bela IV:n armeija Muhin taistelussa 1241. Mongolien etujoukot pääsivät jo Wienin porteille ja mongolien tiedustelijoita nähtiin n. 100 kilometrin päässä Venetsiasta. Suurkaani Ögödein yllättävä kuolema (luultavasti alkoholismin seurauksiin) yhdessä talven aiheuttamien logistiikkaongelmien vuoksi sai kuitenkin mongolit vetäytymään Unkarista 1242, koska Batu halusi osallistua suurkaanin vaaliin.
Ögödein kuoleman jälkeen alkoivat näkyä valtakunnan lopulta hajottaneet tekijät. Tsingis-kaanin pojanpoikien Batun ja Güyükin vihollisuuksien takia hallitsijana toimi seuraavat viisi vuotta Ögödein leski. Lopulta Güyük valittiin suurkaaniksi, mutta hän ehti hallita vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Seurasi uusi sijaishallitsijakausi, jonka jälkeen oli lyhyt tasapainovaihe Toluin lapsen Möngken hallitessa vuosina 1251-1259. Hänen valtakaudellaan mongolit hyökkäsivät Hülegün johdolla Persiasta käsin Bagdadiin, ja tuhosivat Abbasidien kalifaatin sekä assassiinien kultin ja siirtyivät Palestiinaan edeten kohti Egyptiä. Möngken kuoltua Hülegû kuitenkin kiirehti suurkaanin vaaleihin ja mamelukit tuhosivat Palestiinaan jääneet joukot.
Viimeinen yleisesti hyväksytty suurkaani oli Kublai-kaani, joka ei kyennyt estämään sukulaistensa Hülegün ja Berken riidan kehittymistä avoimeksi sodaksi vuonna 1263. Kublai valtasi Kiinan eteläosat, ja yritti Japanin valloitusta kahdesti laivastoilla, jotka oli pakottanut kiinalaiset rakentamaan, mutta yritykset tyrehtyivät samuraiden vastarintaan ja säähän (ks. kamikaze). Kublain kuolemaan vuonna 1294 päättyi Mongolivaltakunnan aika yhtenäisenä valtiona. Seuraavat Ögödein kuoleman jälkeen syntyneet osavaltiot jatkoivat olemassaoloaan itsenäisinä:
- Batun perustama Kultainen orda eteläisellä Venäjällä
- Hülegün perustama Il-kaanien valtakunta Persiassa
- Kublain perustama Yuan-dynastia Kiinassa
- Tšagatain perustama Tšagatain kaanikunta Keski-Aasiassa
Mongolit itse sulautuivat paikallisiin väestöihin pian valtakunnan hajoamisen jälkeen ja heidän jälkeläisensä omaksuivat paikalliset uskonnot, esimerkiksi suufi-vaikutteisin islamin.
[muokkaa] Hallinto
Mongolivaltakuntaa hallittiin Tšingis-kaanin aloittaman jasa-lakikokoelman pohjalta (jasa tarkoittaa määräystä tai asetusta). Siinä korvattiin vanha paimentolainen, sukulaissuhteisiin perustunut klaanijärjestelmä hierarkkisella järjestelmällä, jossa asema ei määräytynyt enää niinkään sukulaissuhteiden kuin kykyjen ja saavutusten perusteella. Vaikka jasa määritti ankaran hierarkian jossa alemman oli toteltava ylempää ja noudatettava erilaisia kunniakoodeja, ei se päästänyt ylhäisiä juuri sen helpommalla kuin alhaisiakaan. Rangaistukset olivat ankarat, ja etenkin erilaisista kunniakoodien rikkomisista seurasi helposti kuolemantuomio.
Mongolit omaksuivat hallintoonsa vaikutteita myös Kiinasta ja muista korkeakulttuureista, joista palkattiin virkamiehiäkin. Hallinnon perustana oli jo ennen Tsingis-kaania kaanien ja ruhtinaiden Kurultai-kokous, joka keskusteli sisä- ja ulkopolitiikasta suurkaanin kanssa ja valitsi kaikki suurkaanit aina Tsingis-kaanista alkaen. Tsingis-kaanin valta-aikana joukkoteurastuksista selvinneet (erityisesti käsityöläisiä ja pappeja säästettiin usein) otettiin orjiksi mongolien aristokraatille.
Mongolit perustivat kauppareittejä ympäri valtakuntaa sekä laajan posti- ja matkahuoltojärjestelmän, jamin, joka oli myös muiden kuin mongolien käytössä. Monet kauppiaat, lähettiläät ja matkailijat Kiinasta, Lähi-Idästä ja Euroopasta käyttivät sitä. Tärkeitä opettajia ja käsityöläisiä vapautettiin veroista, kun taas yleisesti verot olivat raskaat. Samalla pienikin vastarinta kostettiin verisesti. Kaupungit tuhottiin ja niiden asukkaat orjuutettiin, mikäli he kiistivät mongolivallan.
[muokkaa] Armeija
Mongolien asevoimien järjestäytyminen pohjasi vanhoihin paimentolaistraditioihin, joita Tšingis-kaani järjestelmällisti ja jalosti. Pienin joukkoyksikkö (arbhan) käsitti kymmenen miestä, kymmenen arbania muodosti sadan miehen jaghunin. Kymmenen jaghunia muodosti edelleen tuhannen miehen mingghanin ja kymmenen mingghania lopulta kymmenen tuhannen tumenin. Kaikki 15-60 vuotiaat, tiukan harjoituksen kestäneet mongolimiehet otettiin armeijaan. Sen lisäksi mongolit täydensivät armeijaansa alistamistaan kansoista. Mongoliarmeijan erotti muista aikansa armeijoista tiukka järjestelmällisyys ja kuri.
Mongolien sotajoukot painottivat yleensä nopeutta ja liikkuvuutta. Tämän takia mongolien ratsuväen haarniska oli suhteellisesti ottaen kevyt. Mongolien tärkeimmät aseet olivat jousi, jonka nuolet läpäisivät jopa haarniskan ja sapeli, joka sekin oli eurooppalaisia miekkoja kevyempi. Mongolit olivat taitavia jousimiehiä (taitoa opetettiin lapsista alken) ja heillä oli muihin ajan sotajoukkoihin verrattuna useampia ja tehokkaampia nuolityyppejä. Mongolit eivät mielellään heti antautuneet lähitaisteluun, vaan käyttivät ensin jousiaan kauempaa heikentäen vastustajaa etenkin surmaten tämän hevosia. Mongoleille oli tyypillistä harhauttaa vetäytymisellä, jonka jälkeen takaa-ajoon lähtenyt vihollinen piiritettiin.
Mongolien sotaretki oli aina tarkasti suunniteltu ja sitä ennen oli pyritty keräämään kaikki oleellinen tieto vastustajasta ja alueesta. Mongoliarmeijoijen menestys, organisaatio ja liikkuvuus mahdollisti niiden taistelun useilla rintamilla samanaikaisesti. Toisin kuin useat muut liikkuvat soturit, kuten hunnit tai viikingit, mongolit tunsivat myös piiritystekniikat. Mongolit etsivät tarkasti valloitettujen kansojen piirityslaitteiden rakentamiseen kykenevät käsityöläiset ja olivat värväämiensä kiinalaisten insinöörien avulla erilaisten heitinlaitteiden rakentamisen eksperttejä.
Mongolien etuna oli myös kyky matkata pitkiä etäisyyksiä jopa poikkeuksellisen kylminä talvina; esimerkiksi jäätyneet joet toimivat mongoleille kuin maanteinä. He olivat myös taitavia jokien ylittämisen tekniikoissa: Ennen Mohin taistelua mongolien 30.000:n armeija ylitti tulvivan Sajo-joen yhdessä yössä, lyöden sitten Unkarin kuninkaan Bela IV:n joukot.
[muokkaa] Uskonto
Mongolien alkuperäistä uskontoa ei kovin tarkasti tunneta, mutta sitä voi luonnehtia shamanismin muodoksi ja se jakoi monia piirteitä muiden Euraasian paimentolaisheimojen uskontojen kanssa. Siinä olivat tärkeitä erilaiset puhdistautumisriitit. Taivas ja maa edustivat jumaluuksia.
Mongolit olivat varsin suvaitsevaisia uskonnollisissa kysymyksissä.
[muokkaa] Kulttuuri
Ennen Tšingis-kaanin nousua valtaan ei mongoleilla ollut kirjakieltä. Tsingis-kaani ymmärsi kuitenkin, että valtakunnan hallinto vaati myös kirjoitettua kieltä. Hänen ratkaisunsa pulmaan oli ottaa uiguurien käyttämä kirjaimisto mongolien käyttöön. Tällä kirjaimistolla kirjoitettiin myös mongolien historiankirjoituksen perusteos Salainen historia.
Kublain hallituskaudella tiibetiläinen munkki 'Phags Pa loi osin tiibetin kirjoitusjärjestelmän pohjalta uuden, hänen nimeään kantavan kirjoitusjärjestelmän, jolla piti voida kirjoittaa mitä tahansa kieltä. Sitä käytettiin melko pitkään mongolin kirjoittamiseen ja väliaikaisesti sillä kirjoitettiin joitakin muitakin kieliä. Vuonna 1236 alettiin kääntää Kiinan kirjallisuuden klassikoita mongoliksi.
[muokkaa] Mongolit Kiinassa
Valtakunnan pääkaupungin siirto Karakorumista Pekingiin (nimellä Khanbalik) aloitettiin 1267. Vuonna 1271 mongolit myös omaksuivat kiinalaisen dynastianimen Yuann, keisarina Tsingis-kaanin pojanpoika Kublai-kaani. Kiinalaisen hallintomallin omaksumisesta huolimatta mongolit kuitenkin pitivät johtavat virat itsellään tai nimittivät niihin Keski-Aasian muslimeita. Muslimit hallitsivatkin suurta osaa kaupankäynnistä Kiinassa Yuan-dynastian aikana. Muutoinkin mongolien hallintorakenne oli varsin epätasa-arvoinen sen mukaan, kuinka varhain kyseinen kansa oli tullut mongolien alistamaksi.
Islam saapui voimakkaasti Kiinaan mongolivallan aikana, mutta toisaalta mongolit osoittivat suurta kiinnostusta myös taolaisuutta, buddhalaisuutta ja nestoriolaista kristinuskoa kohtaan. Vallattuaan Tiibetin (1252 lähtien) mongolit keskittyivät tiibetiläiseen buddhalaisuuteen, sillä se oli "taianomaisempaa" kuin kiinalainen chan-buddhalaisuus.
[muokkaa] Eurooppalaisten ja mongolien suhteet
1200-luvulle tultaessa olivat ristiretket kääntyneet tappiolliseksi, ja kun eurooppalaiset kuulivat muslimeja vastaan taistelevien itäisten valloittajien ilmaantumisesta, olivat he aluksi hyvin toivorikkaita. Mongolivaltion uskottiin jopa olevan tarunhohtoinen pappiskuningas Johanneksen valtakunta. Kyseessä oli noin vuosisata aiemmin syntynyt legenda kaukaisesta itäisestä kristitystä kuninkaasta. Mongolien tehtyä ensimmäisen nopean iskun Venäjälle 1220-luvulla, ei luotettava tieto heistä vielä levinnyt Eurooppaan, vaan Unkarin kuningas Andreas II levitti sanomaa, jonka mukaan Johannes (David) oli hyökännyt Venäjälle kuljettaen edellään apostoli Tuomaan ruumista. Paavi uskoi miellyttävämpiä unkarilaistietoja, vaikka Georgian kuningatar Rusudani yritti tuoda todenmukaisempaa informaatiota.
Mongolien aloitettua suuremman hyökkäyksen Venäjälle 1235 todenmukainen tieto alkoi saapua, ja heidän hyökättyään 1242 Puolaan ja Unkariin, toiveet idän kristityistä häipyivät lopullisesti ja niiden tilalle tuli ihmettely ja huolestuneisuus. Paavi Innocentius IV asetti Lyonin konsiilin pohtimaan ensisijaisesti mongolivaaraa. Ennen kaikkea tavoitteena oli kerätä tietoja, mikä tehtävä lankesi dominikaaneille ja fransiskaaneille, joilla katsottiin olleen sekä ristiretkivaltioista että Venäjältä kokemusta idän oloista. Matkan epävarmuuden takia lähetystöjä perustettiin useita, ja jokainen sai mukaansa diplomaattisen kirjeen ja toisen, jossa kaania kehotettiin kääntymään kristinuskoon. Dominikaanit Ascelinus Lombardialainen, Andre de Longjumenau ja fransiskaani Laurentius Portugalilainen lähtivät matkaan Lähi-idän kautta, kun taas fransiskaani Giovanni da Pian del Carpini lähti Venäjän kautta tarkoituksenaan matkustaa mongolihoviin saakka, muille riitti kirjeiden luovuttaminen mongoliviranomaisille.
Tärkein näistä oli Giovanni da Pian del Carpinin matka, joka alkoi Lyonista keväällä 1245. Carpini oli jo 60-vuotias ja matka tuotti aluksi vaikeuksia. Saattueen tavattua ensimmäiset mongolit Kiovan lähistöllä, matka jatkui nopeasti mongolisaattueessa ensin Batun leiriin, jossa kirjeet käännettiin mongoliksi ja sitten Güyükin leiriin Karakorumin lähelle jonne saavuttiin loppukesästä 1246. Güyükia oltiin kruunaamassa suurkaaniksi ja paikalla oli lukuisten eri kansojen edustajia. Retki ei ollut diplomaattisesti järin onnistunut, sillä kaani vaati vastauskirjeessään paavia alistumaan mongolivaltaan. Lyoniin loppuvuodesta 1247 palannut Carpini sai sen sijaan kerättyä paljon arvokasta tietoa mongolien kulttuurista ja tavoista.
Huomattavimman lähetystön mongoleiden luokse varusti yksityistaho, flanderilainen fransiskaani Vilhelm Rubruk tarkoituksenaan käännyttää mongolit ja viedä lohtua idän kristityille. Matka alkoi talvella 1253 Akkon ristiretkitukikohdasta Konstantinopolin kautta Krimille, josta mongolit saattoivat Vilhelmin Batun ja edelleen suurkaani Möngken luo. Vilhelm seurueineen vietti mongolien luona kuusi kuukautta. Vaikka Möngke ei ollut valmis luopumaan shamanismistaan, suhtautui hän kristinoppiin suopeasti - hänen hovissaan oli paljon nestoriolaisia kristittyjä ja mongolit olivat yleensäkin uskonnollisesti suvaitsevia. Vilhelm kuitenkin saarnasi isännilleen ankarasti näiden harhaoppisuudesta ja tuomitsi muut uskonnot vielä kovemmin sanoin, saaden Möngken lopulta kyllästymään. Ennen lähtöään Vilhelm sai vielä puolustaa näkemyksiään Möngken järjestämässä väittelyssä, jossa hän ja nestoriolaiset väittelivät muslimeita ja buddhalaisia vastaan.
Suurkaanin Pekingiin asettumisen jälkeiset eurooppalaislähetystöt tunnetaan huonommin, lukuun ottamatta Marco Polon matkaa Kublain hoviin. Paavin ja Persian mongoleiden välillä kulki useita lähetystöjä. Mongolivaltakunnasta Eurooppaan matkaavat lähettiläät olivat enimmäkseen nestoriolaisia eikä heistä juuri tiedetä, lukuun ottamatta Rabban Saumaa, Pekingissä asunutta turkinsukuista nestoriolaista, joka vieraili 1287 Roomassa ja Pariisissa. [1]
[muokkaa] Mongolien suurkaanit
- Tšingis-kaani (1206-1227)
- Tolui-kaani (sijaishallitsija) (1227-1229)
- Ögödei-kaani (1229-1241)
- Töregene-kaanitar (sijaishallitsija) (1241-1246)
- Güyük-kaani (1246-1248)
- Oghul Ghaymish-kaanitar (sijaishallitsija) (1248-1251)
- Möngke-kaani (1251-1259)
- Kublai-kaani (1260-1294)
[muokkaa] Lähteitä
- ^ Karttunen, Klaus (1992): Itää etsimässä. Eurooppalaisen Aasian-tutkimuksen vaiheita. Yliopistopaino, Helsinki.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Johannes de Plano Carpini, Mongolien historia. Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247. Suom. Sami Jansson, johdanto, viitteet ja kirjeiden suomennos Antti Ruotsala. Gaudeamus 2003, Helsinki.
Katso myös: Yuan-dynastia, Marco Polo
