Erik Heinrichs

Wikipedia

Erik Heinrichs

Axel Erik Heinrichs (s. 21. heinäkuuta 1890, Helsinki – k. 16. marraskuuta 1965, Helsinki) oli suomalainen jääkäri ja jalkaväenkenraali, josta jo sisällissodassa 1918 tuli ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin luottomies. Talvisodassa ylipäällikkö määräsi Heinrichsin johtamaan Karjalankannaksen puolustusta. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Heinrichs komensi Suomen kautta aikojen suurinta armeijaa, 100 000 miehen Karjalan Armeijaa.

[muokkaa] Lapsuus ja opinnot

Erik Heinrichs syntyi filosofian tohtori Axel Ossian Heinrichsin ja opettaja Johanna (Hanna) Matilda o.s. Rönnholmin esikoisena. Heinrichs on ruotsalainen, ei saksalainen, sukunimi. Erik Heinrichs lausui sukunimensä muodossa heinriks. Erik pääsi ylioppilaaksi Nya Svenska Samskolanista, Lönkanista, vuonna 1908. Lönkan on kasvattanut eniten jääkäreiden ydinjoukkoon kuuluvia Pfadfindereitä. Heinrichs kirjoittautui Helsingin yliopistoon ja otti vuoden 1910 syksyllä kotiopettajan paikan Kemin Karihaarassa. Vuonna 1912 hän kirjoittautui Polyteknisen korkeakoulun arkkitehtiosastolle, mutta siirtyi vuonna 1913 Dagens Tidningenin, myöhemmin Dagens Pressin toimittajaksi.

[muokkaa] Jääkäri

Heinrichs kuului niiden 55 miehen joukkoon, jotka vuonna 1915 ensimmäisinä ilmoittautuivat sotilaskoulutukseen Saksan Lockstedtissa. Joukossa oli myös Erikin nuorempi veli Gunnar. Samana vuonna joukkoon liittyi vielä kaksi muuta veljeä, Olof ja Bertil. Heinrichsit muodostivat yhden pataljoonan kolmesta nelimiehisestä veljessarjasta. Muut olivat Pehkosen ja Sihvon veljekset.

Erik Heinrichs ylennettiin 6. joulukuuta 1916 Zugführeriksi, joukkueenjohtajaksi jääkäripataljoona 27:ään. Vuoden 1918 helmikuussa hänet ylennettiin Suomen armeijan majuriksi. Virkaiässä Heinrichs oli silloisista jääkärimajureista 11. vanhin.

Heinrichs saapui jääkäreiden pääjoukon mukana Vaasaan 25. helmikuuta. Heinrichsin asevelvollinen jääkäripataljoona lähetettiin Tampereen kautta Karjalan Antreaan ja katkaisi Viipurista Käkisalmelle johtavan radan. Sisällissodan jälkeen Heinrichs määrättiin yleisesikuntaan. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi vuoden 1919 elokuussa.

Vuoden 1920 tammikuussa Heinrichs nimitettiin Kannaksen rajakomendantiksi Terijoelle. Heinrichsin hoidettavaksi tuli valtava sotavankien vaihto-operaatio. Venäjältä kuljetettiin Terijoen kautta Saksaan lähes 15 000 vankia ja venäläisiä saksalaisten vankeudesta lähes 45 000 henkeä. Heinrichs hoiti operaation yhteistyössä Suomen ja Amerikan punaisten ristien kanssa. Tilanne Kannaksella rauhoittui, kun Suomi ja Neuvosto-Venäjä allekirjoittivat Tarton rauhansopimuksen lokakuussa 1920. Kronstadtin matruusit tekivät kapinan vuoden 1921 maaliskuussa. Kapinallisia pakeni tuhansittain jään yli Suomeen. Heinrichs komensi heidät keskitysleiriin.

Keväällä 1921 Heinrichs nimitettiin yleisesikunnan osastopäälliköksi. Hän meni naimisiin Saksasta muuttaneen liikemiehen Gustaf Pauligin Maria-tyttären kanssa huhtikuussa. Yleisesikunnassa Heinrichs hoiti muun muassa toimisto IV:n toimintaa, armeijan vakoilua ja vastavakoilua. Heinrichs nimitettiin sotilasjäseneksi Moskovan kansainväliseen aseidenriisuntakonferenssiin vuonna 1922.

Vuonna 1923 Heinrichs sai komennuksen yleisesikunnan va. päälliköksi. Hän jatkoi opintojaan Ranskan Sotakorkeakoulussa, Ecole superieure de guerressa. Vuoden 1928 kesäkuussa Heinrichs ylennettiin everstiksi ja määrättiin Suomen sotakorkeakoulun johtajaksi.

Kesäkuussa vuonna 1930 Lapuan liike oli voimissaan Etelä-Pohjanmaalla. Presidentti Lauri Relander oli vapauttanut Vaasan läänin maaherran Bruno Sarlinin tehtävästään ja nimitti tehtävään Heinrichsin. Maaherra Heinrichsille ilmoitettiin, että sosialidemokraattien johtomiehen Väinö Tannerin puhe Seinäjoella piti estää. Heinrichs puolestaan ilmoitti Lapuan liikkeen johtomiehille, että hän eroaa välittömästi, jollei Tanner saa rauhassa puhua. Tannerin vierailu sujui ilman välikohtauksia. Väkivaltaisuuksia Heinrichs ei kyennyt estämään. Kolmen kesäkuun viikon aikana tehtiin Vaasan läänissä yhteensä 42 muilutusta tai muilutusyritystä. Sosialidemokraattien kansanedustaja Väinö Hakkila kyyditettiin heinäkuussa ja Heinrichs pyysi eroa, koska hänen mielestään ryöstöä ei tutkittu tarpeeksi tehokkaasti. Presidentti hyväksyi Heinrichsin eronpyynnön elokuussa.

Eversti palasi takaisin sotakorkeakoulun johtajaksi. Vuoden 1930 lopulla hänet siirrettiin 1. divisioonan komentajaksi ja 1933 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Liikekannallepanossa sodanaikainen ylipäällikkö Mannerheim määräsi Heinrichsin III armeijakunnan komentajaksi.

[muokkaa] Talvisota

Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Itä-Kannaksen torjuntataistelujen jälkeen Mannerheim nimitti helmikuussa 1940 Heinrichsin Kannaksen armeijan komentajaksi. Heinrichs ylennettiin salaisella päiväkäskyllä kenraaliluutnantiksi.

Maaliskuun alussa ylipäällikkö pyysi Heinrichsiltä lausuntoa rintamatilanteesta Kannaksella. Päivittäiset tappiot nousivat tuhanteen mieheen. Kenraalimajuri Harald Öhquist arvioi silloisen rintaman kestävän viikon, mutta ei kauemmin, johtuen elävän voiman ja erityisesti upseeriaineksen kulumisesta. Kenraalimajuri Paavo Talvelan mukaan kaikki oli hiuskarvan varassa.

Heinrichsin "pessimistinen raportti" lähetettiin Moskovan rauhanneuvottelijoille. 13. maaliskuuta kello 3.45 eversti Aksel Airo soitti Mikkelistä Kannaksen armeijan esikuntaan Imatralle ja ilmoitti, että vihollisuudet lopetetaan samana päivänä kello 11.

Aseet vaikenivat. Vuoden 1940 kesäkuussa Mannerheim nimitti Heinrichsin yleisesikunnan päälliköksi. Marskin suhteita Saksaan oli vuonna 1940 hoitanut Paavo Talvela. Nyt oli Heinrichsin vuoro. Ensimmäisen matkansa Heinrichs teki vuoden 1941 tammikuussa "luennoimaan Suomen talvisodasta". Matkalla hoidettiin Suomen poliittisia suhteita Saksaan. Toisen matkan Saksaan Heinrichs teki toukokuun 25.-26. päivinä Salzburgiin ja Berliiniin. Tällä matkalla käsiteltiin liikekannallepanoa, hyökkäyssuuntia ja muuta sotilaallista yhteistyötä.

[muokkaa] Jatkosota

22. kesäkuuta 1941 käynnistyi operaatio Barbarossa, Saksan hyökkäys itään, ja sen myötä jatkosota. Viikkoa myöhemmin Mannerheim käski perustaa Karjalan armeijan, jonka "tehtävänä on lyödä vastassa olevat viholliset sekä saavuttaa Syvärinjoki ja Äänisjärvi". Sadantuhannen taistelijan armeijan komentajaksi tuli Erik Heinrichs. Karjalan armeija hyökkäsi 10. heinäkuuta. Karjalan armeija valtasi elokuun loppuun mennessä koko Laatokan Karjalan. Syväri saavutettiin syyskuussa ja Petroskoi vallattiin 1.10, jonka kunniaksi Heinrichs ylennettiin jalkaväenkenraaliksi. Tehtävä oli täytetty ja Karjalan armeija lakkautettiin.

Heinrichs siirrettiin takaisin yleisesikunnan päälliköksi vuoden 1942 tammikuussa ja nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Perusteluissa todetaan, että hän "erikoisen suurella taidolla ja herpaantumattomalla tarmolla on johtanut sotatoimia Laatokan Karjalassa ja Aunuksessa".

Yleisesikunnan päällikön tärkeimpiä tehtäviä oli pitää yhteyttä Saksan Wehrmachtin edustajaan päämajassa, kenraali Waldemar Erfurthiin. Vuoden 1942 tammikuussa Heinrichs matkusti Saksaan selvittämään saksalaisten "talvikriisin" syitä. Tilanne oli kiristynyt huomattavasti saksalaisten rintamaosuudella Leningradin ympärillä. Saksalaiset esittivät suomalaisille hyökkäyksen jatkamista Itä-Karjalan Sorokkaan, nykyiseen Belomorskiin, ja Muurmannin radan katkaisemista. Heinrichs piti hyökkäystä ylivoimaisena suomalaisten voimavaroihin nähden. Sorokkaan ei hyökätty vuoden 1942 kesällä eikä myöhemminkään. Heinrichs tapasi kolmannen matkansa aikana myös valtakunnankansleri Adolf Hitlerin.

Vuoden 1944 tammikuun lopulla Yhdysvallat kehotti Suomea pyrkimään "yhteisymmärrykseen" Neuvostoliiton kanssa. Suomalaisvaltuuskunta matkusti Moskovaan. Rauhanneuvottelut kuitenkin katkesivat ja Heinrichs joutui lähtemään Saksaan selittämään epämiellyttävää tilannetta. Saksan asetoimitukset Suomeen katkesivat.

Neuvostoliitto aloitti 10. kesäkuuta suurhyökkäyksen Suomeen. Sosialidemokraattien Karl-August Fagerholm pyysi 27. heinäkuuta Heinrichsiä esittämään ns. lojaalin opposition laatiman ohjelmaehdotuksen marsalkalle. Fagerholm totesi, että sodan lopettaminen Neuvostoliiton kanssa oli saatava mitä pikimmin aikaan. Valtion päämiestä piti vaihtaa. Eduskunta valitsi 4. elokuuta. Mannerheimin Rytin tilalle ja sotatoimet lopetettiin 4.-5.9. Suomen valtuuskunta lähti Moskovaan. Mukana oli myös yleisesikunnan päällikkö Heinrichs. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta Moskovassa.

[muokkaa] Vaiheet sodan jälkeen

Heinrichsille myönnettiin 1. luokan Mannerheim-risti 31. joulukuuta 1944 "sodanaikaisista ansioistaan yleisesikunnan päällikkönä ja Karjalan sotaretken etevänä johtajana". Hänen lisäkseen 1. luokan risti on myönnetty ainoastaan Mannerheimille.

Presidentti Mannerheim nimitti Heinrichsin puolustusvoimain komentajaksi 12. tammikuuta 1945. Uudella komentajalla oli edessään nippu ongelmia: Lapin sota, armeijan kotiuttaminen, miinanraivaukset, rajojen sotilaalliset järjestelyt. Lisäksi tuli asekätkentäjuttu. Asia paljastui kevään 1945 aikana ja se johti Heinrichsin sotilasuran päättymiseen kesällä. Sekä pääministeri Juho Kusti Paasikivi (kok.) että ministerit Mauno Pekkala (kd.) ja Yrjö Leino (kd./komm.) olivat sitä mieltä, että Heinrichsin on erottava.

Heinrichs lähetti Mannerheimille kirjeen, jossa hän pyysi eroa. Hän oli 55-vuotias.

Vuoden 1948 huhtikuussa Heinrichs oli mukana YYA-sopimusta valmistelevassa valtuuskunnassa Moskovassa. Syksyllä Heinrichs avusti tiedustelupäällikkö Aladár Paasosen kanssa Mannerheimiä marsalkan muistelmien kirjoittamisessa Val-Montissa Sveitsissä.

Vuosina 1957 ja 1959 ilmestyi Heinrichsin kirjoittama kaksiosainen Suomen marsalkan elämäkerta Mannerheim Suomen kohtaloissa. Keväällä 1957 Heinrichs vihittiin Helsingin yliopiston filosofian kunnia-tohtoriksi. Jalkaväenkenraali Erik Heinrichs kuoli 16.11.1965 Kivelän sairaalassa Helsingissä. Hänet on haudattu Helsingin Kulosaaren vanhalle hautausmaalle.

Kenraalin vanhin poika, vuonna 1923 syntynyt Martin Heinrichs oli mukana vapaaehtoisena jatkosodassa. Hän kävi Reserviupseerikoulun ja valmistui panssarintorjuntavänrikiksi. Maaliskuussa 1943 vänrikki Heinrichs kaatui vihollisen tarkka-ampujan luotiin.