Uskontojen synty
Wikipedia
Uskontojen alkuperästä on monia erilaisia teorioita. Uskontoa voidaan pitää hyvin monista syistä johtuvana ilmiönä. Ehdotettuja syitä on uskontotieteen historiassa tutkittu lähinnä historiallisen aineiston perusteella.
[muokkaa] Lucretius ja muut antiikin ajattelijat
Muinaisroomalainen runoilija Lucretius Carus kirjoittaa jumalauskon synnystä teoksessaan Maailmankaikkeudesta (De Rerum Natura) mm. seuraavaa:
- "...Luulivat onnessaan myös (jumalain) olevan vertoja vailla, niistä kun häirinnyt ketäkään ei kuoleman pelko, vielä kun nukkuissaan jumalain näki saattavan aikaan ponnistuksettaan monet kummastuttavat ihmeet.
- Toisekseen, nuo huomasivat oloseikkojen taivaan järjestyksessään sekä vuoden vaihtuvan aikain, vaan ei tienneetkään, mikä kaikkeen siihen on syynä. Siis pakopaikkana vain oli tuo: jumaloille on kaikki suotu ja vaikuttaa pyhä näiden sallima kaiken...
- Toisekseen, kenen ei jumalain voi kammous mieltä jähmettää, kenen ei jäsenet alas raueten vaivu, kärvenneen maan kun tärisyttää ukkosen vaaja hirveä iskullaan, jyry halkoo valtavan taivaan?"
Lucretius mainitsee ihmisten unissaan nähneen jumalia ja sillä perusteella uskoneen jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnonilmiöiden synnyttämän pelon. Ihmisten elämän janoa hän vertaa veden kantamiseen reikäiseen ruukkuun. Lopuksi Lucretius puhuu kuolemanjälkeisen rangaistuksen pelosta ja tarkastelee erikseen kuolemattomuususkon syntyä. Erityisesti hän pyrkii selittämään hengityksen lakkaamista kuolemassa.
Euhemeros (noin 300 eaa.) puolestaan opetti, että jumalat ovat alun perin olleet jumaloituja ihmisiä (euhemerismi). Monet hallitsijat ovat todellisuudessakin julistautuneet jumalaksi.
[muokkaa] David Hume
Ajatus uskonnosta kehittyvänä ilmiönä murtautui uudella ajalla läpi varsinaisesti 1700-luvulla. David Humen vuonna 1757 julkaisema teos The Natural History of Religion (Uskonnon luonnonhistoria) merkitsi uuden ajan ensimmäistä yritystä ratkaista historiallisesti ja psykologisesti ongelma uskonnon synnystä ja kehityksestä. Teoksessaan Hume esitti, että uskonto on alemmista korkeampiin muotoihin etenevän kehityksen tulosta. Humen mukaan monijumalisuus oli uskonnon alkumuoto, josta nykyiset uskonnon muodot ovat kehittyneet. Myöhemmät tutkimukset eivät tue Humen otaksumia. Hänen tutkimuksensa tärkein merkitys on siinä, että hän hylkäsi yliluonnollisen ilmestyksen käsitteen ja koetti osoittaa, että uskontojen historiassa oli tapahtunut luonnollista kehitystä.
[muokkaa] Charles de Brosses
Vuonna 1760 ranskalainen historioitsija ja parlamentin puheenjohtaja Charles de Brosses julkaisi teoksen Du Culte des dieux Fetiches (Fetissijumalien palvonnasta), jossa hän koetti osoittaa, että monijumalisuutta on edeltänyt eläinten, kasvien ja luonnonesineiden palvonta eli fetisismi. Hän osoitti, että Afrikan mustat ja monet muut alkukantaiset kansat välittömästi palvovat eläimiä, kasveja ja elottomia esineitä, joilla katsotaan olevan inhimillinen ymmärrys, tunne ja tahtoelämä, että tämä kultti olennaisesti eroaa tavallisesta monijumalisesta jumalanpalveluksesta sekä että sitä voi verrata siihen palvontaan, jota muinaisten kirjailijain mukaan oli egyptiläisillä, kreikkalaisilla, roomalaisilla ja muilla kansoilla niiden vastaavalla kulttuuritasolla. Itse nimitys ”fetissi” johtuu portugalin kielen ”amulettia”, ”pyhää esinettä” tai vastaavaa merkitsevästä sanasta feitico.
[muokkaa] Auguste Comte
Positivismin perustaja Auguste Comte (1798–1857) erotti ihmiskunnan historiassa kolme päävaihetta: teologisen, metafyysisen ja positiivisen. Alimmassa, teologisessa, voidaan erottaa kolme vaihetta, fetisistinen, monijumalinen ja yksijumalinen.
[muokkaa] Alkumonoteismiteoria
1800-luvulla jotkut tutkijat väittivät, että joskus olisi vallinnut yksijumalisuus, mutta tämä olisi rappeutunut myöhemmin monijumalisuudeksi. Tälle väitteelle ei ole löytynyt mitään tieteellisiä perusteluja. Rappeutumisteorian alkuperää onkin haettava kristinuskon syntiinlankeemuskertomuksesta.
Vielä 1800-luvun puolivälissä oli yleistä, että uskontojen alkuperää etsittiin Raamatusta. Alkuaan ihmisillä oli jumalallisen ilmestyksen kautta saatu tieto yhdestä ainoasta jumalasta, ja yleissivistyksenkään suhteen he eivät olleet missään villeyden tilassa. Syntiinlankeemuksen jälkeen he kuitenkin menettivät tämän tietonsa jumalasta sekä kulttuurinsa. Lukuun ottamatta Israelin kansaa, jonka keskuudessa korkeampia käsityksiä jumalasta edelleen säilyi, ihmiset vaipuivat yhä enemmän pakanuuteen ja epäjumalainpalvelukseen. Ns. villit kansat olivat tämän teorian mukaan rappeutuneita jälkeläisiä esi-isistä, jotka uskonnollisessa ja sivistyksellisessä suhteessa ovat olleet paljon korkeammalla tasolla. Monoteismi eli yksijumalaisuus on ollut uskonnon alkuperäinen muoto, villikansojen uskonnot ovat rappeutumia.
Uskonnollismieliset tutkijat tekivät paljon töitä tämän teorian todistamiseksi. Kuitenkin puhdas monoteistinen jumalausko, josta on luultu löydettävän jälkiä muinaisten kansojen uskonnollisesta elämästä, osoittautui harhaluuloksi. Vanhojen kulttuurikansojen uskonnollisesta kehityksestä on päinvastoin löydetty jätteitä perin vanhasta animismista (luonnonolentojen sieluttamisesta), joka on pysynyt elossa myös korkeammalla kulttuurin asteilla.
Ensimmäiset historiallisesti varmat todisteet yksijumalisuuden esiintymisestä ovat vuodelta 1357 eaa., jolloin faarao Amenhotep IV (Ekhnaton eli Akhenaten) julisti auringonkehrän ainoaksi jumaluudeksi. Tämä yksijumalisuuden perustamisyritys epäonnistui papiston vastustuksen vuoksi.
Suomalaiset pitävät (muun muassa Mika Waltarin teoksen Sinuhe egyptiläinen perusteella) faarao Ekhnatonia suurena uskonnollisena uudistajana. Auringonpalvonta ei kuitenkaan ollut Ekhnatonin keksintö, vaan ns. vanhassa kuningaskunnassa auringonjumala samaistettiin faaraoon. Auringonjumalan valtakunta oli Egypti. Valtakunnan laajenemisen myötä kasvoi auringonjumalan mahti. J. H. Breasted sanoo teoksessaan The Dawn of Civilization, että yksijumalisuus ei ollut muuta kuin imperialismia uskonnossa.
Jotkut ateistit menivät vielä pitemmälle ja väittivät, että jumalattomuus on korkein kehitysaste. Tätäkään arvoväritteistä kehitysteoriaa ei tiede tue. Kehitystä on tapahtunut molempiin suuntiin. Yksijumalaisuutta ei sinällään ole ainakaan moraalin näkökulmasta muita uskonnon muotoja kehittyneempää. Historiassa yksijumalaisuus on usein johtanut suvaitsemattomuuteen kun taas monijumalaiset uskonnot ovat olleet suvaitsevaisempia.
Alkuperäinen kristillinen käsitys kuuluu ns. degeneraatio- eli rappeutumisteorioihin. Vastakkaisen koulukunnan muodostavat ns. progressio- eli kehitysteoriat.
[muokkaa] Animistiset teoriat
Edward B. Tylor esitti kuuluisassa teoksessaan Primitive Culture vuonna 1871, että uskonnon alkumuoto on animismi (aima = sielu, henki). Animismin pääperiaate on, että kaikilla yksilöllisillä olioilla on toinen minä, sielu, joka jää henkiin kuoleman jälkeen. Termi animismi kuvastaa siis (alkukantaisten) ihmisten taipumusta sielullistaa ympäristönsä esineet.
Tällä teorialla on ollut huomattava vaikutus. Tylorin teoria saavutti laajan levikin ja se hyväksyttiin melko yleisesti. Muun muassa Rafael Karsten piti sitä vielä 1931 pääpiirteissään oikeana. Teoriaa vastaan on esitetty kahdenlaista arvostelua. Ns. preanimistinen koulukunta (mm. R. R. Marrettin The Treshold of Religion, 1909) väitti, että animismia on edeltänyt usko yliluonnolliseen mahtiin.
Myöhemmin marxilaiset väittivät, että animismi on niin laajalle levinnyt, niin monimuotoinen ja niin monista syistä johtuva ilmiö, ettei siitä voida johtaa jotakin erityistä uskontotyyppiä. Marxilaisten mukaan sielua ei aluksi käsitetty aineettomaksi, vaan esimerkiksi metsäneläimillä ajateltiin olevan aineelliset "isännät" joita hellyttelemällä saatiin hyvä saalis. Marxilaisten uskonnontutkijoiden mukaan myös ihmisen sielu kuviteltiin aluksi pieneksi madon, linnun tai muun sellaisen kaltaiseksi olennoksi, joka omistajansa nukkuessa saattoi livahtaa omille teilleen. Kun ”alkukantainen ajattelu” erottaa toisistaan olion ja sen ”isännän”, se kylläkin marxismin mukaan astui askeleen kohti idealismille tyypillistä todellisuuden kaksinaistumista. Mutta tämä ”kaksoisolento” ei vielä ole tuonpuoleinen, sitä ei vielä käsitetä joksikin, joka olisi periaatteessa ”eri perusolemusta” kuin esikuvansa.
[muokkaa] Totemistiset teoriat
Alkumonoteismiteorialle on sukua oppi, jonka mukaan uskonnon alkumuoto olisi totemismi. James Frazerin mukaan totemismi on läheinen suhde, jonka oletetaan vallitsevan ihmisryhmän ja jonkin luonnon lajin tai muun luonnonesineen välillä. Totemistinen yhteiskunta jakaantuu ns. klaaneihin. Jokaisella klaanilla on jonkin eläimen, kasvin tai satunnaisesti myös elottoman olion nimi. Toteemi ei ole jumala, mutta se sisältää aineksia, joista jumala voidaan tehdä.
Teoriaa vastaan on esitetty, että totemismi ei ole välttämätön välivaihe uskontojen kehityksessä.
[muokkaa] Diffuusioteoriat
Alkumonoteismiteorian kanssa samaan ryhmään on laskettava myös ensimmäiset uskonnon diffuusioteoriat (diffuusio = leviäminen), jonka mukaan uskonto sai sattumalta alkunsa Egyptissä ja levinnyt sieltä ympäri maailmaa egyptiläisten matkustellessa. Tämän teorian mukaan jumalan idea on syntynyt kuolleen faaraon palvonnasta (tässä kohden diffuusioteoria on euhemerismia.). Vaikka kulttuurin diffuusioteoria selitti usein hyvin eri uskontojen yhtäläisyyksiä (ja mm. kristinuskon synnyn), uskonnon diffuusioteoriaa tässä muodossa oli siinä määrin äärimmäisyyksiin menevä vaihtoehtona, ettei sitä voitu hyväksyä.
[muokkaa] Herbert Spencer
Kuuluisa englantilainen ajattelija Herbert Spencer (1820–1903) kiinnitti teoksessaan Principles of Sociology erityistä huomiota uskonnon kehitykseen alemmilla kulttuuriasteilla. Spencer väitti muun muassa, että kaikki usko jumalallisiin olentoihin sekä niiden palvonta on kehittynyt vainajien henkien jumaloimisesta ja siitä palvonnasta, mitä niille omistetaan alemmissa kulttuureissa. Tietysti vainajain palvonnalla on tärkeä merkitys uskontojen kehityshistoriassa, mutta Spencerin yleistystä pidetään liian yksipuolisella.
[muokkaa] Émile Durkheim
1900-luvulle olivat ominaisia sosiologiset ja psykologiset teoriat uskonnon synnystä.
Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim julkaisi vuonna 1912 teoksen Les formes elementaires de la vie religieuse, jossa hän väitti, että jumala on yhteisöllisen ryhmän symboli (vertauskuva). Ihminen on kehittänyt jumalat tiedostamattomasti sosiaalisen kontrollin välineiksi. Uskonnon avulla yhteisö valvoo yksilön käyttäytymistä. Edelleen Durkheim väitti, että uskonto antaa yksilölle voimaa.
[muokkaa] Sigmund Freud
Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud väitti, että uskonnot ovat harhakuvitelmia, ihmiskunnan vanhimpien, vahvimpien ja sitkeimpien toiveiden toteutumia kuvitelmien avulla. Uskonto on henkinen puolustusjärjestelmä uhkaavia luonnonvoimia kuten maanjäristyksiä, tulvia, myrskyjä, sairauksia ja väistämätöntä kuolemaa vastaan.
Mitä tulee varsinaiseen jumalauskon syntyyn, Freud edusti totemistista teoriaa. Freud kehitti erikoislaatuisen teorian ihmiskunnan varhaisvaiheista. Hänen mielestään isä, vahvin uros, hallitsi laumaa, kunnes hänen jälkeläisensä murhasivat ja söivät hänet. Tämä aiheutti syyllisyyden tunteita. Toteemieläin, joka on isän sijainen, sekä sukupuolielämä äidin kanssa ovat siitä saakka olleet kiellettyjä eli tabuja. Kristillisen perisynnin freudilaiset selittivät kapinaksi isähahmoa vastaan ja uskonnoissa esiintyvän jumalan pojan kuoleman tämän isänmurhan sovitukseksi.
Freudin teorian loppuosa on niin mielikuvituksellinen, että hyvin harvat pitävät sitä nykyään totena. Lisäksi teorian käyttökelpoisuus muiden kuin juutalais-kristillisen uskontoperinteen selittämiseksi on kyseenalaistettu.
[muokkaa] Carl Jung
Carl Jungin teoria erosi Freudin teoriasta monissa kohdin. Jung piti ihmisen alitajuntaa avaimena uskonnon ymmärtämiseen. Teoksessaan Psychology of the Unconscious hän väitti, että uskonto syntyy taipumuksesta vajota lapsen tunteman. riippuvuuden tasolle. Me olemme perineet muinaisen symboliikan, ja tämä on uskonnon kieli. Jung oli taipuvainen ajattelemaan, että uskonto voi auttaa ihmisiä.
[muokkaa] Bronislaw Malinowski
Bronislaw Malinowski katsoi, että uskontoja on olemassa, koska niistä on yhteiskunnalle hyötyä. Malinowskin teoriaa kutsutaan funktionalismiksi, koska tämän teorian mukaan uskonnolla on yhteiskunnassa tehtävä eli funktio.
[muokkaa] 1900-luvun funktionalismi
Porvarillisen uskontotieteen ituja on jo Durkheimin ja Jungin ajatuksissa, mutta vasta Bronislaw Malinowskin funktionalismi johti porvarillisen uskontotieteen siihen tilanteeseen, jossa marxilaiset uskontotieteilijät (jotka olivat paljolti hyödyntäneet 1800-luvun ja 1900-luvun alun teorioita) asettuivat jyrkästi vastakkaiseen asemaan. Funktionalismin mukaan uskontoja on olemassa, koska niistä on yhteiskunnalle hyötyä. Monet tutkijat jopa pitivät uskontoa yhteiskunnan pystyssä pysymisen ehtona. Kun kuitenkin sosialistiset valtiot pysyivät massa-ateismistaan huolimatta pitkään pystyssä, porvarillinen uskontotiede pyrittiin valjastamaan todistamaan, että marxismi on uskonto. Tämän vuoksi uskontotieteilijät korjailivat uskonnon määritelmää. J. Milton Yinger esitti kirjassaan The Scientific Study of Religion, että uskontona olisi pidettävä mitä tahansa aatetta, joka yrittää vastata ns. perimmäisiin kysymyksiin.
[muokkaa] Petosteoria
Erityisesti valistusajattelulle ja varhaiselle sosialistiselle liikkeelle oli ominaista uskonnon moraalinen arvostelu. Ranskalainen Jean Meslier aloitti tämän kritiikin kuuluisassa testamentissaan, ja sosialistisen liikkeen piirissä tätä kritiikkiä säilyi 1900-luvun loppuvuosikymmenille asti. Jyrkimmässä muodossa kritiikki sai muodon: kolme pettäjää, Mooses, Jeesus ja Muhammad.
[muokkaa] Marxilainen teoria
Ludwig Feuerbach ja Karl Marx eivät hyväksyneet niin sanottua petosteoriaa uskonnon synnystä. Feuerbach katsoi, että ihminen palvoo Jumalassa omaa itseään eli kuten eräät antiikin ajattelijat asian ilmaisivat: ihminen loi jumalat omiksi kuvikseen (kristinuskon mukaan jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen).
Karl Marx kehitti Feuerbachin ajatuksia, jotka pohjautuivat paljolti käsitykseen yksilön virheellisestä tajunnasta. Marxin mukaan uskonnossa on kyse yhteisön virheellisestä tajunnasta. Vuodenvaihteessa 1843–1844 Karl Marx arvioi uskontoa seuraavasti:
- "Epäuskonnollisen kritiikin perusta on: ihminen tekee uskonnon, uskonto ei tee ihmistä. Ja uskonto on juuri sellaisen ihmisen itsetajuntaa ja itsetuntoa, joka ei ole vielä saavuttanut itseään tai sitten on uudestaan kadottanut itsensä. Mutta ihminen ei ole mikään käsitteellinen, maailman ulkopuolella kyyhöttävä olento. Ihminen, se on: ihmisen maailma, valtio, yhteisö. Tämä valtio ja yhteisö tuottavat uskonnon, nurinkurisen elämänkatsomuksen, koska ne muodostavat nurinkurisen maailman. Uskonto on tämän maailman yleistä teoriaa, sen tietosanakirjamainen yleiskatsaus, sen logiikka kansantajuisessa muodossa, sen henkinen huipentuma, sen innoitus, sen moraalinen palkkio tai rangaistus, sen juhlallinen täydennys. sen yleinen lohdutus ja oikeusperusta. Se on inhimillisen olemuksen mielikuvitustoteutuma. koska inhimilliseltä olemuksella ei ole mitään tosi todellisuutta. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä maustetta uskonto on.
- Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.
- Uskonnon kumoaminen kansan kuvitteellisella onnena on sen todellisen onnen vaatimusta. Vaatimus luopua tilaansa koskevista harhaluuloista on vaatimus luopua tilasta, joka tarvitsee harhaluuloja. Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.
- Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, jumaluusopin kritiikki politiikan kritiikiksi."
Marxilaiset uskontotieteilijät asettuivat vastakkaiselle kannalle kapitalististen maiden funktionalistista koulukuntaa edustaneiden uskontotieteilijöiden kanssa. Marxilaiset sanoivat, että uskonnoista on aina ollut hyötyä hallitseville, riistäville yhteiskuntaluokille kuten papistolle, aatelistolle ja kapitalisteille. Muille yhteiskuntaluokille uskonnoista on ollut pelkkää vahinkoa. Uskonnon tehtävä luokkayhteiskunnassa on selittää hallitsevan luokan vaatimukset jumalan tahdoksi. Marx sanoi teoksessaan Pääoma I mm.:
- "Todellisen maailman uskonnollinen heijastuskuva voi kadota yleensä vasta silloin, kun jokapäiväisen elämän käytännölliset olot esittävät ihmisille joka päivä ilmeisen järjellistä suhteita toisiin ihmisiin ja luontoon. Yhteiskunnallisen elämänkulun s.o. aineellisen tuotantoprosessin muoto heittää päältään salaperäisen sumuhuntunsa vasta silloin, kun se joutuu vapaasti yhteiskunnallistuneiden ihmisten tuotteena heidän tietoisen suunnitelmanmukaisen valvontansa alaiseksi."
Marxilaiset uskontotieteilijät olivat sitä mieltä, että uskonto on eräs väline, jonka avulla kapitalististen maiden oikeistolaiset propagandakoneistot toimivat sosialistisia aatteita ja sosialistisia valtioita vastaan. Sosialististen aatteiden eteneminen edellytti heidän mukaansa uskonnollisen vieraantumisen vähentämistä valistustoiminnan avulla.
Marxilaiset sanoivat animismin johtuvan samoista syistä kuin muidenkin uskonnollisten ilmiöiden kuten luonnonvoimien pelosta; voimattomuudesta luokkayhteiskunnan mahdin edessä; näyistä, ekstaaseista, kuolleiden ilmestymisestä unessa, ilmestyksistä unissa jne. Erityisesti animismi johtuu ihmisen taipumuksesta nähdä inhimillisiä ominaisuuksia luonnossa. Marxilaiset sanoivat, että eräät jumalatodistuksista ovat lähellä animismia.
Marxilaiset teoreetikot kiinnittivät huomiota uskonnon merkitykselle vallan perustelemiselle yhteiskuntien kehittyessä siirryttäessä maanviljelijäyhteisöihin. Alkukantaisessa yhteiskunnassa, jossa työnjakoa ei ole juuri kehittynyt, myös erilaiset henget ovat jokseenkin tasa-arvoisia. Kun tuotantosuhteet alkoivat kehittyä ja alkoi esiintyä yksityisomistusta, joka teki ihmisistä eriarvoisia, myös henkimaailmaan ilmaantui eriarvoisuutta. Uskonnot ovat marxilaisten mukaan siis myös yhteisöllisten suhteiden mielikuvituksellisia heijastumia. Esimerkiksi maallista diktaattoria vastaa taivaallinen diktaattori.
Kun alkuyhteisöstä siirryttiin feodaaliyhteiskuntaan, myös uskonnon luonne muuttui. Kun uskonto aikaisemmin heijasti pikemmin ihmisen voimattomuutta luonnonvoimien edessä, feodaaliyhteiskuntien uskonto alkoi heijastaa ihmisen voimattomuutta yhteiskunnallisten voimien edessä.
[muokkaa] Eräs mahdollinen näkemys uskonnon synnystä
Yhteiskunnallinen tilanne oli kehittynyt vasta 40 000–50 000 vuotta sitten niin pitkälle, että jonkinlaisia uskonnon alkumuotoja saattoi syntyä. Uskontoja ei ole esiintynyt kaikilla eristetyillä pienryhmillä, vaan uskontojen olemassaolo edellyttää laajempaa yhteisöllistä toimintaa ja yhteisöjen vuorovaikutustakin.
Yhteisöllinen toiminta tuotti tietyn alkeellisen tekniikan ja tarpeen perustella yksilöä ympäröivässä maailmassa (yhteisössä ja luonnossa) vallitsevia suhteita. Kun tieteellinen ajattelutapa oli tuntematon, ilmiöitä ja suhteita yritettiin tehdä ymmärrettäviksi mielikuvituksen luomien myyttien avulla.
Erityisen ongelmakentän muodostivat ihmisyhteisön ja luonnonvoimien väliset suhteet. Varhaisia uskonnon alkumuotoja olivat mm. metsästystaiat, vahinkoa tuottava magia (esim. vihollisten päänmenoksi) ja totemismi.
Alkukantaiset ihmiset eivät pystyneet erottamaan ihmisten ja ihmisyhteisöjen välisten suhteiden eroavuutta luonnossa vallitsevista suhteista. Myös luonnonesineillä ja ilmiöillä kuviteltiin olevan inhimillisiä motiiveja. Vähitellen luonnonilmiöitä alettiin pitää henkinä, joilla oli inhimillinen tietoisuus ja tahto.
Kuolleet ihmiset esiintyivät elossa oleville unissa, ja näin syntyi käsitys, jonka mukaan sielu eroaa ruumiista kuoleman yhteydessä. Sielu sai näin itsenäisen olemassaolon.
Työnjaon kehittyessä ja äitivaltaisen kulttuurin muuttuessa isävaltaiseksi tuli mahdolliseksi myös yksilöllinen uskonnollisuus.
Maanviljelyksen synty kiinnitti huomion luonnon kiertokulkuun (kevät, kesä, syksy, talvi), ja näin syntyi käsitys kuolevasta ja ylösnousevasta Jumalasta. Papiston vallan kasvu johti (mm. J. M. Robertsonin käsityksen mukaan) uhrilaitoksen paisumiseen. Ihmisuhrit ovat yhteydessä uskonnon vaikutusvaltaan.
Aluksi syntyivät legendat hallitsijain jumalallisesta alkuperästä ja kuninkaiden jumaluudesta. Kun hyvitystä kärsitystä vääryydestä ei voinut saada maallisessa elämässä, syntyi myytti kuoleman jälkeisestä sovituksesta. Tämä myytti oli levinnyt koko Lähi-itään, ja juutalaiset omaksuivat sen Babyloniasta.
Käsitys kuolevasta ja ylösnousevasta jumalasta liittyi kasvillisuuden kuolemaan syksyllä ja heräämiseen keväällä. Kevätpäiväntasauksen aikaan nautittiin uhriateriaa, jonka tarkoituksena oli herättää taas luonto uuteen kukoistukseen. Oli luonnollista, että tämän rituaalin avulla alettiin kuvitella saavutettavan henkilökohtainen kuolemattomuus. Syntyivät suuret vapahtajauskonnot. Vielä nykyään kristityt syövät vertauskuvallisesti jumalansa ruumiin (ehtoollisessa) saavuttaakseen iankaikkisen autuuden.
Vaikka uskonnot ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, yksilöitä, jotka muodostavat yhteiskunnan, ei voida jättää huomiotta tarkasteltaessa uskontojen syntyä ja kehitystä. Inhimillisten tunteiden kuten pelon, voimattomuuden, riippuvuuden, kiitollisuuden jne. osuuden tunnustivat jopa marxilaiset uskontotieteilijät.
[muokkaa] 1900-luvun modernit teoriat
Edellä olevista teorioista voidaan havaita, että uskonnon syinä on pidetty sekä yhteisön tajuntaa (sosiologiset teoriat) että yksilön tajuntaa (psykologiset teoriat).
Eräässä mielessä selitysten ympyrä on sulkeutunut ja 2000-luvulla ollaan selittämässä jumalauskon syntyä samaan tapaan kuin Epikuroksen ihailija Lucretius Carus. Sosiologiaa, psykologiaa ja evoluutiobiologiaa pyrkii nykyisin yhdistelemään evoluutiopsykologia ja sosiobiologia.
Evoluutiopsykologiaa esitellyt Reijo Rasinkangas kirjoittaa verkkoaineistossaan Tieteen ja ajattelun historiaa seuraavasti:
- "Konkreettisemmin uskonnon taustalla voidaan nähdä kaksi tekijää: (1) Koska vanhojen, elämää nähneiden ihmisten mielipiteiden arvostamisella on positiivinen vaikutus eloonjäämiseen, taipumus sisäisiin kunnioituksen tunteisiin on luonnollinen biologinen adaptaatio. Kuoleman 'mysteerin' kautta tästä seuraa myös esi-isien palvontakultti. (2) Voimattomuus luonnonilmiöiden, esim. ukkosmyrskyjen, kuivuuden, tautien — ja tietenkin em. kuoleman — edessä johtaa niiden selittämiseen näkymättömien toimijoiden intentionaalisina tuotteina. Kaatumatautisten ym. neurologisista ongelmista kärsivien yksilöiden kokemukset näyttivät viittaavan mahdollisuuteen olla myös yhteydessä henkimaailman kanssa. Varhaiset pappisluokan edustajat pyrkivät simuloimaan näitä kokemuksia mm. paastoamisella ja hallusinaatioita aiheuttavien aineiden käytöllä. Järjestäytyneemmät uskonnot kehittyivät hitaasti ja pääasiassa historiallisena aikana."
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot: Australialainen toteemijärjestelmä. Helsinki: Tammi, 1980.
- Engels, Friedrich: Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu. Helsinki: Kansankulttuuri, 1976.
- Feuerbach, Ludwig: The Essence of Christianity. New York: Prometheus Books, 1989.
- Freud, Sigmund: The Future of an Illusion. London, Hogarth Press, 1928.
- Freud, Sigmund: Toteemi ja tabu: Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä. Helsinki: Love kirjat, 1989.
- Guthrie, Stewart: Faces in the Clouds: A New Theory of Religion. New York: Oxford University Press, 1995.
- Hume, David: Dialogues and Natural History of Religion. New York: Oxford University Press, 1998.
- Hume, David: Writings on Religion. Edited by Anthony Flew. La Salle, Illinois: Open Court, 1992.
- Karsten, Rafael: Luonnonkansojen uskonto. Porvoo: WSOY, 1931.
- Karsten, Rafael: Luonnonkansojen yhteiskuntaelämä. Porvoo: WSOY, 1930.
- Karsten, Rafael: Uskontotieteen perusteet. Porvoo: WSOY, 1931.
- Lucretius, Titus Carus: Maailmankaikkeudesta. Porvoo: WSOY, 1965.
- Malinowski, Bronislaw: Magia, tiede ja uskonto sekä muita esseitä. Porvoo: WSOY, 1960.
- Meslier, Jean: Superstition in All Ages: Last Will and Testament: Common Sense. Kila, Montana: Kessinger Publishing Company, 1997.
- Oittinen, Vesa: Marxilainen uskontokritiikki: Tieteellisen ateismin lähtökohtia. Pori: Kansankulttuuri, 1979.
- Pyysiäinen, Ilkka: Jumalan selitys: 'Jumala' kognitiivisena kategoriana. Helsinki: Otava, 1997.
- Schumaker, John: The Corruption of Reality: A Unified Theory of Religion, Hypnosis, and Psychopathology. Amherst, New York: Prometheus Books, 1995.
- Schumaker, John: Wings of Illusion: The Origin, Nature, and Future of Paranormal Belief. Buffalo, New York: Prometheus Books, 1990.
