Ranskan suuri vallankumous
Wikipedia
Ranskan suuri vallankumous oli Ranskan historian ajanjakso välillä 1789–1815, jolloin demokraatit ja tasavaltalaiset kumosivat absolutistisen monarkian ja katolinen kirkko koki radikaalin uudelleenjärjestelyn. Vaikka Ranska ajelehtikin tasavallan, monarkian ja muiden valtiomuotojen välillä vielä 75 vuotta Napoleonin vallankaappauksesta huolimatta, vallankumous tiesi kuitenkin loppua absoluuttiselle monarkialle ja jättää varjoonsa kaikki muut poliittiset käänteet Ranskan ja ehkä koko Euroopankin historiassa.
Ranskan vallankumouksesta johdetaan monia modernin demokratian keskeisimmistä arvoista, kuten kansanvalta, ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaate.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Syyt
Vallankumoukseen johtivat monet tekijät, joista suurimpana oli vanhan vallan jääminen kehityksen ja ajan virtojen jalkoihin, kireä verotus, porvariston noustessa vallankumoukseen liittolaisinaan tyytymättömät maaorjat ja palkkatyöläiset, ideologianaan valistusajan ihanteet ja nousevat ideat. Vallankumouksen edetessä ja vallan siirtyessä monarkialta lainsäädännöllisille elimille alun perin liittoutuneiden osapuolten intressit alkoivat asettua vastakkain ja liberaalimmat girondistit jäivät vähemmistöön jyrkkämielisemmän vuoripuolueen ottaessa vallan ja kääntäessä vallankumouksen totalitaristisempaan ja verisempään suuntaan sen kestettyä pari vuotta.
Syinä vallankumoukseen olivat ainakin:
- Kuninkaallisen absolutismin hylkiminen
- Maaorjien, palkkatyöläisten ja nousevan porvariston hylkivä asenne Ranskan säätyjärjestelmää kohtaan
- Valistusajan ihanteiden nousu
- Amerikan vallankumouksen esimerkki
- Käsistä riistäytynyt kansallinen velka, joka johtui epäoikeudenmukaisesta verotusjärjestelmästä
- Ruokapula vallankumousta edeltävinä vuosina
- Kansalaiset, jotka kuuluivat kolmanteen säätyyn, olivat tyytymättömiä.
Esivallankumouksellinen toiminta alkoi, kun Ranskan kuningas Ludvig XVI (vallassa 1774–1792) ajoi valtiontalouden kriisiin. Ranskan kruunu, joka taloudellisesti vastasi Ranskan valtiota, oli valtavissa veloissa. Ludvig XV:n (vallassa 1715–1774) ja Ludvig XVI:n aikana useat ministerit, kuten Turgot ja Jacques Necker yrittivät uudistaa verojärjestelmän koskemaan myös aatelisia, kuitenkaan onnistumatta siinä. Tällaiset reformit saivat huomattavaa vastustusta parlementeilta (tuomioistuin), joita aateliset hallitsivat.
Tilannetta seuraava taistelu parlementeissa ja yritykset uudistaa verojärjestelmää osoittivat ensimmäisiä hajoamisen merkkejä ancien régimessä. Seuraavassa taistelussa:
- Protestantit saivat oikeutensa takaisin
- Ludvig XVI lupasi julkistaa valtiontalouden luvut vuosittain
- Ludvig XVI lupasi jälleen kutsua koolle Ranskan valtiopäivät (États-Généraux) viiden vuoden kuluessa
Etienne Charles de Loménie de Briennen eron jälkeen 25. elokuuta 1788, Necker otti taas valtion raha-asiat haltuunsa. Kuningas suostui 8. elokuuta, 1788 kutsumaan valtionpäivät koolle maaliskuussa 1789 – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1614.
Ensimmäinen valistusajan ihanteiden mukainen vallankumous oli Amerikan vallankumous 1775–83, ja siihen osallistui moni innokas ranskalainen liberaalien ihanteiden vuoksi tai halusta näyttää briteille. Palatessaan kotiin ranskalaiset, joukossaan tuleva vallankumousten sankari, markiisi de Lafayette, toivat mukanaan ajatuksen samanlaisesta kumouksesta kotona. Sittemmin myös Amerikan itsenäisyysjulistuksen vapaus, tasa-arvo ja luovuttamattomat ihmisoikeudet otettiin myös Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistukseen.
[muokkaa] Historia
[muokkaa] Säätyvaltiopäivät 1789
Valtiopäivien kokous 1789 johti ristiriitoihin ensimmäisen ja toisen säädyn (papisto ja aateli) ja toisaalta kolmannen säädyn (kaikki muut, käytännössä keskiluokka eli porvarit ja talonpojat) välillä. Vuoden 1614 mallin mukaan valtiopäivillä kaikilla säädyillä oli sama määrä edustajia. Kolmas sääty vaati, ja lopulta sai kaksi kertaa tämän määrän edustajia, joka heillä oli jo paikalliskokouksissa. Valtiopäivien kokoontuessa Versailles'ssa 5. toukokuuta 1789, kävi kuitenkin ilmi, ettei edustajien määrä vastannut valtasuhteita: äänestys tapahtui säätyjen mukaan, ja kolmannen säädyn 578 edustajalla ei ollut enempää painoarvoa kuin muilla säädyillä.
Hovin pyrkimys keskittyä verotukseen epäonnistui täysin; valtiopäivät ajautui umpikujaan ja säädyt väittelivät keskenään ennemmin valtiopäivien muodollisuuksista kuin valtion taloudesta.
[muokkaa] Kansalliskokous
17. kesäkuuta kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi, edustaen, ei säätyjä, vaan koko ”kansaa”. Kansalliskokous kutsui muut säädyt liittymään siihen, mutta teki selväksi, ettei se odottaisi, vaan aikoi johtaa valtion asioita ilman joka tapauksessa.
Ludvig XVI sulki Salle des États'n jossa kansalliskokous kokoontui, jolloin se siirtyi kuninkaan tennishalliin, jossa vannottiin 20. kesäkuuta Pallohuoneen vala, jossa kansalliskokous vannoi, ettei se hajaantuisi ennen kuin Ranskalle olisi säädetty perustuslaki. Suuri osa pappissäädystä liittyi kansalliskokoukseen, kuten myös 47 aatelin jäsentä. 27. kesäkuuta mennessä rojalistipuolue oli antanut periksi, mutta suuri määrä kuninkaan sotaväkeä oli saapunut Pariisiin ja Versailles'iin. Pariisista ja muista Ranskan kaupungeista saapui kansalliskokousta tukevia viestejä. 9. heinäkuuta kansalliskokous muutettiin perustuslakia säätäväksi kokoukseksi. Pariisissa Palais Royalissa kokoukset jatkuivat taukoamatta. Osa sotaväestä alkoi kääntyä kansan puolelle.
[muokkaa] Bastiljin valtaus
11. heinäkuuta kuningas Ludvig erotti uudistusmielisen ministeri Neckerin konservatiivisten valtakunnanneuvoston jäsenten suositusten myötä, ja uudisti ministeriön täysin. Pariisilaiset pelkäsivät tämän johtavan kuninkaan vallankaappaukseen ja ryhtyivät avoimeen kapinaan. Osa sotajoukoista liittyi kapinallisiin ja loput pystyivät puolueettomina.
14. heinäkuuta neljän tunnin taistelun jälkeen väkijoukko valtasi Bastiljin vankilan, surmaten kuvernööri markiisi Bernard de Launayn ja osan hänen joukoistaan. Vankilasta vapautettiin vain seitsemän vankia: neljä väärentäjää, kaksi mielipuolta ja haureuteen syyllistynyt aatelinen.
Paluumatkalla väkijoukko syytti pormestari (prévôt des marchands) Jacques de Flessellesia petoksesta; hänet salamurhattiin matkalla näytösoikeudenkäyntiin.
Kuningas ja hänen sotajoukkonsa pysyivät taustalla, markiisi Lafayette otti hallintaansa Pariisin kansalliskaartin ja Jean Sylvain Bailly, kolmannen säädyn johtaja ja Pallohuoneen valan alkuunpanija, ryhtyi Pariisin uudeksi pormestariksi. Pariisin johto uudistettiin communeksi. Kuningas palasi Versailles'sta Pariisiin, jossa hän hyväksyi vallankumouksen trikolorin ja sai jälleen kansan kannatuksen.
Väkivallantekojen jälkeen aateli kuitenkin jäi epäluuloiseksi kuninkaan kansasuosion näennäisestä paluusta huolimatta, ja pakeni maasta (Émigrés). Eräät alkoivat suunnitella sisällissotaa ja kokosivat Ranskan vastaista liittoumaa Euroopassa.
Ministeri Necker palasi valtaan. Hän kuitenkin menetti kansansuosionsa kuvitelleessaan pystyvänsä yksin pelastamaan Ranskan talouden ja kieltäydyttyään yhteistyöstä Mirabeau'n ja Lafayetten kanssa. Hän kieltäytyi hyväksymästä kansalliskokouksen asettamia ministereitä ja pyysi kokoukselta vain lisää lainaa ja veroja talouden helpottamiseen.
Idea kansanvaltaisuudesta levisi Ranskan läpi. Monin paikoin maaseuduilla mentiin tätä pidemmälle; aatelia teloitettiin ja linnoja poltettiin.
4. elokuuta 1789 kansalliskokous lopetti feodalismin ja kumosi toisen säädyn etuoikeudet ja ensimmäisen säädyn kymmenykset.
[muokkaa] Kansalliskokouksen jakautuminen
Kansalliskokouksen jakautuminen eri ryhmiin alkoi tulla selväksi. Aristokraatit Jacques Antoine Marie Cazalès ja abbé Jean-Sifrein Maury johtivat oikeistoa, joka vastusti vallankumousta. Rojalistidemokraatit, jotka liittoutuivat Neckerin kanssa, pyrkivät järjestämään Ranskan Brittiläisen perustuslain mukaan. Heihin kuuluivat: Jean Joseph Mounier, Comte de Lally-Tollendal, Comte de Clermont-Tonnerre ja Pierre Victor Malouet, Comte de Virieu.
Kansallispuolue, joka edusti lähinnä keskiluokan etua, esitti radikaalimpia ideoita. Heihin kuuluivat: Honoré Mirabeau, Lafayette, Bailly, Adrien Duport, Barnave ja Alexander Lameth. Abbé Sieyès sai muodostettua yhteisymmärrystä keskustan ja vasemmiston välillä.
Pariisissa erilaiset komiteat, pormestari, edustajainkokous ja yksittäiset piirit julistautuivat vallanhaltijoiksi toisistaan huolimatta. Lafayetten kansalliskaartista muodostui myös oma keskiluokkainen voimansa.
Käyttäen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta mallina, kansalliskokous julkaisi 26. elokuuta 1789 ihmisoikeuksien julistuksen, jolla taattiin tasa-arvo ja henkilökohtainen vapaus. Kuten USA:n julistus, se oli periaatteiden julistus, eikä sillä ollut de jure vaikutusta.
Kansalliskokous ei toiminut ainoastaan lakiasäätävänä elimenä, mutta sillä oli myös uutta perustuslakia säätävä tehtävä. Necker, Mounier, Lally-Tollendal ja muut kannattivat senaattia, jonka jäsenet kuningas määräisi kansan ehdokkaista. Suurin osa aatelista vaati ylähuonetta, jonka jäsenet valitsisi aateli. Kansallispuolueen kanta voitti lopulta: Ranskalle tulisi yksikamarinen parlamentti, jossa kuninkaalla olisi lykkäävä veto-oikeus. Hän ei voisi estää lain voimaantuloa, vain lykätä sitä.
Pariisilaiset uhkasivat tehdä tyhjäksi rojalistien vaatimukset. 5. lokakuuta 1789 kansanjoukko marssi Versailles'iin ja palasivat mukanaan kuningas perheineen.
Kansalliskokous korvasi historialliset provinssit 83:lla département'lla, joilla oli yhtenäinen hallinto ja laajuus. Huolimatta siitä, että valtiopäivät oli koottu taloudellisen tilanteen parantamiseksi, vaje oli vain pahentunut. Mirabeaun johtamana kansalliskokous päätti korjata tilanteen antamalla Neckerille diktatuuriset oikeudet talousasioissa.
2. marraskuuta 1789 kansalliskokous päätti vastata talouskriisiin ottamalla kirkon omaisuuden valtioille. Tämä antoi valtiolle valtavan määrän omaisuutta, jota se hyödynsi laskemalla liikkeelle uuden paperirahan, assignats, jolle takavarikoidut kirkon maat olivat takeena. 12. heinäkuuta 1790 säädetty Constitution Civile du Clerge (kuninkaan hyväksymä vasta 26. joulukuuta) teki papistosta valtion työntekijöitä ja velvoitti heidät vannomaan uskollisuutta perustuslaille. Katolisesta kirkosta tuli maallisen valtion alainen.
Aixin arkkipiispa ja Clermontin piispa jättivät kansalliskokouksen tämän lain säätämisen jälkeen. Paavi ei ikinä hyväksynyt uutta järjestystä, ja se johti skismaan perustuslaillisen papiston ja uhmakkaiden pappien välillä.
[muokkaa] Kuninkaan pako
Ludvig XVI vastusti vallankumouksen kulkua, mutta hylkäsi muiden Euroopan monarkkien mahdollisesti petolliset avuntarjoukset. Hän kääntyi lopulta kenraali Bouillén puoleen, joka tuomitsi sekä emigrantit, että kansalliskokouksen ja tarjosi kuninkaalle turvaa tukikohdassaan Montmedyssa.
20. kesäkuuta 1791 yönä kuningas pakeni Tuileriesiin. Seuraavana päivänä itsevarma kuningas kuitenkin paljasti itsensä ja hänet tunnistettiin Varennes'ssa Meusen dèpartementissa ja palautettiin Pariisiin 21. kesäkuuta vartion alaisena. Kuninkaan saapuessa Pariisiin väkijoukosta ei kuulunut kannatusta ja kansalliskokous vangitsi kuninkaan väliaikaisesti. Hänet ja kuningatar Marie Antoinette pidettiin vangittuna.
[muokkaa] Perustuslakia säätävän kokouksen loppu
Vaikka suurin osa kansalliskokouksesta edelleen kannatti monarkiaa tasavallan sijaan, kompromississa Ludvig XVI jäi lähinnä maan keulakuvaksi: hänen piti vannoa uskollisuutta perustuslaille, tästä kieltäytyminen tai aseelliset toimet kansaa vastaan tulkittaisiin kruunusta luopumiseksi.
Jacques Pierre Brissot laati vetoomuksen jonka mukaan Ludvig XVI oli syrjäytettävä hänen yritettyään paeta. Valtava väkijoukko kokoontui Champ-de-Marsiin allekirjoittamaan vetoomusta. Georges Danton ja Camille Desmoulins pitivät yllytyspuheita. Kansalliskokous määräsi kunnan viranomaiset ”säilyttämään julkisen rauhan”. Lafayetten kansalliskaarti kohtasi väkijoukon. Sotilaat vastasivat kivien heittelyyn ampumalla ilmaan. Kun väkijoukko ei hajaantunut, Lafayette määräsi ampumaan kohti. Tulituksessa kuoli yli 50 ihmistä.
Verilöylyn jälkeen viranomaiset sulkivat patrioottien kokoontumistiloja ja radikaaleimpia sanomalehtiä, kuten Jean-Paul Marat'n L'Ami du Peuple. Danton pakeni Englantiin; Desmoulins ja Marat painuivat maan alle.
Tällä välin uusi uhka nousi: Pyhä Rooman keisari Leopold II, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II ja kuninkaan veli Charles-Phillipe, comte d'Artois antoivat Pilnitzin julistuksen, jossa he julistivat Ludvig XVI:n asian omakseen ja vaativat hänen vapauttamistaan ja kansalliskokouksen purkamista sodan uhalla.
Ulkovaltojen uhkaus ei toiminut Ludvig XVI:n eduksi, vaan raivostutti ranskalaiset ja raja-alueet mobilisoituivat.
Jopa ennen kuninkaan pakoa kansalliskokouksen jäsenet olivat päättäneet kieltää itseään osallistumasta peruslain jälkeiseen lakiasäätävään kokoukseen. Nyt erilaiset läpi menneet lait koottiin yhdeksi perustuslaiksi ja se annettiin Ludvig XVI:n hyväksyttäväksi. Hän vannoi pitävänsä sitä yllä, puolustavansa sitä ulkovaltojen hyökkäyksiltä ja toimivansa sen toimeenpanemiseksi kaikin mahdollisin keinoin. Kuningas puhutteli kansalliskokousta ja sai innostuneet suosionosoitukset. Kansalliskokous päätti kautensa 29. syyskuuta 1791.
[muokkaa] Lakia säätävä kokous
Vuoden 1791 perustuslain mukaan Ranskasta tuli perustuslaillinen monarkia. Kuningas jakoi vallan vaaleilla valitun lakia säätävän kokouksen (assemblée législative) kanssa, mutta hänellä oli silti oikeus valita ministerit ja kuninkaallinen veto.
Lakia säätävä kokous kokoontui ensimmäisen kerran 1. lokakuuta 1791 ja ajautui kaaokseen alle vuodessa. Yrityksessään hallita kokous epäonnistui täydellisesti. Sen jälkeen jäi tyhjä valtion kassa ja kuriton armeija ja laivasto.
Kokous koostui 165 feuillantista (tasavaltalaisia monarkisteja), jotka istuivat oikealla; 330 girondistista (liberaalidemokraatteja) ja jakobiinista, jotka istuivat vasemmalla ja 250 edustajasta, jotka eivät kuuluneet kumpaakaan ryhmään.
Kuningas käytti veto-oikeuttaan estääkseen lain, joka uhkasi emigrantteja kuolemantuomiolla ja toisen joka määräsi perustuslakia vastustavat papit vannomaan kahdeksan päivän sisään lain vaatiman valan. Vuodessa nämä erimielisyydet johtivat perustuslailliseen kriisiin.
Politiikka johti kohti sotaa Itävallan ja sen liittolaisten kanssa. Kuningas, feuillantit ja girondistit halusivat sotaa: kuningas ja monet feuillantit kuninkaan suosion kasvattamiseksi. Jopa tappio olisi tehnyt hänet suositummaksi. Girondistit puolestaan halusivat levittää vallankumousta koko Eurooppaan. Vain jotkut jakobiinit vastustivat sotaa. Keisari Leopold II, Marie Antoinetten veli, olisi ehkä halunnut välttää sotaa, mutta hän kuoli 1. maaliskuuta 1792.
Ranska julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta ja Preussi liittyi Itävallan puolelle muutamia viikkoja myöhemmin. Ensimmäiset taistelut Ranskan vallankumoussodissa koituivat Ranskan tappioksi. Ensimmäinen merkittävä taistelu oli Valmyssa 20. syyskuuta. Vaikkakin kova sade esti taistelun viemisen ratkaisuun, Ranskan tykistö näytti ylivoimansa. Tähän mennessä Ranska oli kuitenkin jo sekasorrossa ja kuningas syrjäytetty.
[muokkaa] Perustuslaillinen kriisi
Lakia säätävän kokouksen rinnalle nousi Pariisin kunnallishallitus, kommuuni. Elokuun 10. yönä 1792 kumoukselliset marssivat Tuileries'iin. Kuningas ja kuningatar jäivät vangeiksi ja lakia säätävän kokouksen tynkäistunto poisti kuninkaan asemastaan; vain kolmannes edustajista oli läsnä, ja lähes kaikki heistä jakobiineja.
Kansallisen hallituksen jäänteiden valta riippui nyt kumouksellisesta kommuunista. Kommuuni lähetti salamurhaajia vankiloihin surmaten 1400 uhria ja lähetti kiertokirjeen muihin kaupunkeihin käskien niitä seuraamaan esimerkkiä. Lakiasäätävä kokous pystyi vain vähäiseen vastarintaan.
20. syyskuuta kokoontui kansalliskonventti, joka oli valittu ensimmäistä kertaa yleisellä äänioikeudella. Äänioikeutettuja olivat yli 25-vuotiaat, omalla työllään toimeentulevat miehet. 21. syyskuuta konventti lopetti virallisesti kuningasvallan ja julisti Ranskan tasavallaksi. Päivä otettiin Ranskan vallankumouskalenterin aloituspäiväksi.
Kansalliskonventin lainsäädäntövallan lisäksi toimeenpanovalta siirtyi yleisen turvallisuuden komitealle (Comité de Salut Public), jonka kansalliskonventti asetti toimeensa 6. huhtikuuta. Girondisteistä tuli konventin ja komitean vaikutusvaltaisin puolue ja komitean johtoon nousi Danton.
Brunswickin manifestissa 25. heinäkuuta keisarillinen ja Preussin armeija uhkasivat kansaa pikaisella kostolla jos se vastustaisi kuningasvallan palauttamista tai armeijoiden etenemistä. Tämän seurauksena Ludvig XVI tuomittiin kuolemaan 17. tammikuuta 1793 vehkeilystä vihollisvaltojen kanssa ja teloitettiin giljotiinilla 21. tammikuuta. Teloitus johti monien muiden Euroopan maiden sodanjulistuksiin. Marie Antoinette seurasi miestään giljotiinilla 16. lokakuuta.
Sodan kääntyessä huonompaan, hinnat nousivat ja sans-culottes, köyhät työläiset ja jakobiinit mellakoivat. Vastavallankumouksellinen liikehdintä alkoi monilla alueilla. Tämä kannusti jakobiineja parlamentaariseen vallankaappaukseen girondistiryhmää vastaan sans-culottesin tuella. Maaliskuussa kansalliskonventti perusti valtansa tueksi vallankumoustuomioistuimen, jonka päätöksistä ei voinut valittaa. Heinäkuussa kansallisen turvallisuuden komitean johtajaksi nousi Maximilien Robespierre.
[muokkaa] Terrori
Mestaukset ja terrori muuttuivat jokapäiväisiksi. Vallankumouksen ajanjakso kesäkuusta 1793 heinäkuuhun 1794 tunnetaankin hirmuvallan aikana, jolloin Maximilien Robespierren johdolla vallankumoukselliset palauttivat totalitaristisen hallintotavan maahan, vaiensivat poliittisen vastarinnan ja teloittivat vastustajiaan. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat 18 000–40 000 välillä.
Syksyllä 1793 teloitettiin lähes kaikki girondistijohtajat. Keväällä 1794 Robespierre kukisti Dantonin maltillisemman siiven ja voimakkaampaa terroria vaatineen Hébertin, jotka molemmat teloitettiin. Tästä huolimatta hänen oma suosionsa ei juurikaan laskenut.
Hirmuvallan ajan seurauksena syntyi Ranskassa vallankumousta vastustava vastavallankumouksellinen liike, jonka merkittävimpiä hahmoja oli Joseph de Maistre. 27. heinäkuuta 1794 ranskalaiset kapinoivat terroria vastaan. Maltillisimmat konventin jäsenet erottivat ja teloittivat tämän jälkeen Robespierren muutamien muiden komitean jäsenten ohella. Konventti hyväksyi vuoden kolme perustuslain 17. elokuuta 1795, kansanäänestyksen jälkeen se tuli voimaan 26. syyskuuta 1795.
Uusi perustuslaki nosti valtaan direktion (Directoire) ja loi ensimmäisen kaksikamarisen parlamentin. Parlamentissa oli 500 edustajan viidensadan neuvosto (Conseil des Cinq-Cent) ja 250 jäsenen vanhojen neuvosto (Conseil des Anciens). Direktiohallitukseen kuului viisi direktoria, jotka valitsi vanhojen neuvosto viidensadan neuvoston listasta.
Uutta hallitusta vastustivat jäljelle jääneet jakobiinit ja rojalistit. Armeija kukisti mellakoinnin ja vastavallankumoukselliset toimet. Näin armeija ja sen menestyksekäs kenraali Napoléon Bonaparte sai paljon valtaa.
9. marraskuuta 1799 (18. Brumairen vuonna VIII) Napoleon järjesti kaappauksen, jossa hän asetti valtaan konsulaatin. Tämä johti käytännössä diktatuuriin ja 1804 Napoleon kruunasi itsensä keisariksi, mikä päätti vallankumouksen tasavaltalaisen vaiheen.
