Jacques Hébert

Wikipedia

Jacques Hébert

Jacques René Hébert (15. marraskuuta 1757 – 24. maaliskuuta 1794) oli ranskalainen vallankumousmies ja lehtimies. Hébert julkaisi radikaalia lehteä nimeltä Le Peré Duchené, joka oli tuon ajan hurjimpia kiihotuslehtiä. Vasta natsijohtaja Julius Streicherin julkaisema Der Stürmer (joka inhotti useimpia saksalaisiakin) meni tässä kohdin pitemmälle.

Hébertin kannattajista käytettiin nimeä hébertistit.

Hébert otti osaa Ranskan vallankumoukseen vainohullulla innolla; hän oli eräs tärkeimpiä painostajia kuningas Ludvig XVI:n kuolemaan tuomitsemisen ja mestaamisen takana ja keksi myös inhottavan syytteen pederastiasta, jonka perusteella kuningatar Marie Antoinette toimitettiin giljotiiniin. Hébert oli myös merkittävin tekijä Ranskan uskonnosta riisumisen takana ja ns. Järjen palvonta-kultin kehittämisessä; seurauksena oli karmivia näytelmiä, kun kirkkojen kallisarvoisia esineitä tuhottiin tai riepoteltiin ympäriinsä naamiaiskulkueissa. Edes Venäjän Lokakuun vallankumous ei mennyt niin pitkälle; siellä tajuttiin - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - kirkollisten esineiden historiallinen arvo.

Ei siis suurikaan ihme, että historioitsijat käyttävät Hébertistä attribuutteja "hirviö" tai "hirveä Hébert" (Aubry).

Hébert johti ns. Syyskuun murhien aikana Pariisissa Forcen vankilassa riehunutta osastoa; vankilan merkittävin asukki oli Lamballen ruhtinatar Marie-Louise de Savoie-Carignan, joka oli Marie Antoinetten lähin ystävä.

Aubryn kuvaus ruhtinattaren kohtalosta on todella karmiva: kun ruhtinatarta vaadittiin vannomaan rakastavansa isänmaata ja vihaavansa kuningasta ja kunigatarta, hän vannoi viipymättä alkuosan, mutta ei voinut vannoa vihaavansa läheisiä ystäviään. Häntä varoitettiin kuiskaten, että kieltäytyminen merkisisi kuolemaa, mutta onneton nainen puhkesi itkuun, kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään; tällöin Hébert käänsi kivikovan katseensa häneen ja lausui kuolemantuomion Forcessa tuolloin käytetyin sanoin:

-"Päästäkää rouva menemään".

Ruhtinatar vietiin kadulle, ja kun hän näki ympäriinsä lojuvat surmatut, hän huokaisi viime sanoinaan:

-"Kuinka hirveätä!"

Lähin Hébertin kätyri iski nyt häntä sapelilla kaulaan ja useat keihäät lävistivät onnettoman naisen; ruumis riisuttiin ja jätettiin tuntikausiksi väkijoukon irstaan pilkan kohteeksi.

Lopulta Hébert käski katkaista ruhtinattaren kaulan; niin ikään hänen käskystään ruhtinattaren pää vietiin seipään kärjessä kuningattaren ikkunan alle.

Hébertin vallanhimo kasvoi kasvamistaan, ja lopulta se meni yli jopa Robespierren kärsivällisyyden; ns. Yleisen turvallisuuden valiokunta, jonka kärjessä Hébert oli, aloitti nimellä Moolokin jano (Aubry) kutsutun terrorikampanjan, jonka aikana kymmeniä tuhansia pääosin viattomia ihmisiä murhattiin pääasiassa tekosyillä. Menetelminä käytettiin kaikkea mahdollista giljotiinista hukuttamiseen. Tilanne oli jopa niin karmea, että monet kauppalaivojen varustajat lähtivät mieluummin merelle jollain orjalaivallaan harjoittamaan kaapparilaivatoimintaa, koska merellä oli - jopa voimakkaiden vihollislaivastojen keskelläkin - yleisesti ottaen vähemmän hengenvaarallista kuin siellä mihin Yleisen turvallisuuden valiokunnan ja siis Hébertin käsi ulottui.

Lopulta Maximilien Robespierre raivostui Hébertin omavaltaisuuksiin ja katkaisi kiihottajan kaulan. Hébert meni kuolemaan surkeasti ruikuttaen; häntä seurasivat käytännössä kaikki hänen kannattajansa. Erityisen katkeraa hänelle näytti olleen se että joku katsojista ilkkui hänelle viime hetkellä ennen mestauslavalle nousua:

"Kukas se sanoikaan: ´Mitä ilmiantaja Robespierrestä - siitä pikku rotasta?´ Kukas nyt katkaiseekaan kenen kaulan?"

Hébertistien mestauksesta katsotaan terrorin pahimman vaiheen lopun alkaneen. Lopullisesti terrori päättyi, kun Robespierre ja hänen lähimmät miehensä, erityisesti "Verenjuoja" -nimellä kutsuttu Georges Couthon kukistettiin ja joutuivat giljotiiniin.