Pianosonaatti 4 (Beethoven)

Wikipedia

Beethovenin sonaatin no. 4 op. 7 Es-duuri sävellysajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta se julkaistiin v. 1797 lokakuussa. Sonaatti oli Beethovenin pisin aina "Hammerklavierin" ilmestymiseen asti, ja nautti suurta arvostusta jo aikalaistenkin keskuudessa. Sonaatti on omistettu Beethovenin oppilaalle, kreivitär Babette Keglevicsille. Keglevics asui Beethovenia vastapäätä, ja Beethoven saattoi tulla hänen luokseen opettamaan aamutakki päällä ja tohvelit jalassa. Sonaatista on myös käytetty nimeä "Die Verliebte" (suom. rakastunut nainen), johtuen siitä, että Beethoven olisi ollut ihastunut oppilaaseensa, mutta nimi ei ole enää kovin hyvin tunnettu.

[muokkaa] Rakenne

• Sonaatissa on neljä osaa:
  • Allegro molto e con brio
  • Largo, con gran espressione
  • Allegro
  • Rondo. Poco allegretto e grazioso

Ensimmäistä osaa kantavat eteenpäin kahdeksasosat vuoroin oikeassa, vuoroin vasemmassa kädessä. Tahtilaji on keinuva 6/8. Koraalimainen sivuteema rauhoittaa tunnelman hetkeksi, mutta energiset kahdeksasosat jatkavat eteenpäin. Tunnelma huipentuu loisteliasiin Es-duuri-oktaavihyppelyihin heti B-duuri-urkupisteessä kiertelyn jälkeen. Sivuteema liikkuu c-mollissa, samalla idealla kuin pääteemakin, kunnes muutamat hiljaiset soinnut hivuttavat pääteeman jälleen alkuun. Tällä kertaa urkupisteessä ollaankin Es-duurin turvin, jonka jälkeen As-duuri astuu kuvaan. Osan Coda on myös yksi Beethovenin pisimpiä.

Toinen osa on hieno Largo hieman asiaankuulumattomassa sävellajissa, C-duurissa. Tämä ilmiö ei todellakaan ole varhais-Beethovenia, pikemminkin päinvastoin. Alku koostuu rauhallisista soinnuista, jotka kasvavat hieman osan edetessä. Muutamat fortissimo-soinnut ovat alku tulevalle As-duuri-osiolle, joka kasvaa kasvamistaan aina forte-osioon asti. Siinä on perustana voimakkaat oktaavit, joita rauhoittaa korukuvio ylärekisterissä. Osa kertautuu alusta lähes samanlaisena, kunnes melodian ottaa vastuulleen vasen käsi oikean soittaessa murrettuja oktaaveja. Lopulta tunnelma rauhoittuu, ja osa saadaan päätökseen C-duurissa.

Kolmas osa on allegro, joka alkaa miellyttävällä ja ehkä tarttuvallakin teemalla. Alkuteeman kertauksen jälkeen vuorossa on minore, eli molliosio. Se koostuu trioleista es-mollissa. Jännityksen purkauduttua alkuteema palaa takaisin, ja osa päättyy niin kuin se on alkanutkin.

Viimeinen osa, rondo, on lähinnä vuorottelua Es-duurin ja c-mollin välillä. Alussa oikea käsi vie melodiaa eteenpäin, vasen soittaa ensimmäisestä osasta kopioitua säestyskuviota. Teoksen keskiosassa on myös molliväliosa, jossa oikea käsi soittaa sointuja vasemman säestäessä c-mollissa. Teoksen coda alkaa E-duurissa, josta se kuitenkin pääsee livahtamaan takaisin alkuperäiseen Es-duuriin. Vasemman käden soittaessa nopeita murtosointuja ja oikean korukuviollisia yksittäisiä nuotteja, osa ja samalla koko sonaatti päättyy hienosti.

Ludvig van Beethovenin pianosonaatit

Op. 2 nro 1 | Op. 2 nro 2 | Op. 2 nro 3 | Op. 7 | Op. 10 nro 1 | Op. 10 nro 2 | Op. 10 nro 3 | Op. 13 (Pathétique) | Op. 14 nro 1 | Op. 14 nro 2 | Op. 22 | Op. 26 (Marcia Funebre) | Op. 27 nro 1 (Quasi una fantasia) | Op. 27 nro 2 (Kuutamosonaatti) | Op. 28 (Pastoral) | Op. 31 nro 1 | Op. 31 nro 2 (Tempest) | Op. 31 nro 3 (Die Jagd) | Op. 49 nro 1 | Op. 49 nro 2 | Op. 53 (Waldstein) | Op. 54 | Op. 57 (Appassionata) | Op. 78 | Op. 79 | Op. 81a (Jäähyväissonaatti) | Op. 90 | Op. 101 | Op. 106 (Hammerklavier) | Op. 109 | Op. 110 | Op. 111