Pianosonaatti 15 (Beethoven)

Wikipedia

Pastoral eli Beethovenin pianosonaatti nro. 15 op. 28 on Beethovenin yksi rauhallisimmista ja kauneimman melodian sisältävistä sonaateista. Tämä sonaatti oli myös Beethovenin oma erityinen suosikki. Se on julkaistu vuonna 1801 ja omistettu kreivi Joseph von Sonnenfelsille. Nimi "Pastoral" viittaa Beethovenin ihailemaan maaseutuun ja maalaiselämään, tai sitten se on vain vertauskuva sonaatin rauhallisuudesta ja kirkkaudesta. Myös Beethovenin kuudennen sinfonian lisänimi on "Pastoraalisinfonia" ja siinäkin viitataan maalaisuuteen.

[muokkaa] Rakenne

• Sonaatissa on neljä osaa:
  • Allegro
  • Andante
  • Scherzo. Allegro assai
  • Rondo. Allegro ma non troppo

Ensimmäinen osa käynnistyy vasemman toistamalla hiljaisella D-nuotilla ja oikean soinnuilla. Tunnelma kasvaa molliosion kautta huipentumaan ennen ensimmäistä kertausta. Vasen soittaa yhden soinnun tahdin alussa ja oikea tekee nopeita juoksutuksia. Tämän jälkeen osa kertaantuu alusta alkaen. Eteenpäin mennessä alku toistuu, mutta vain G-duurissa. H-duuri-huikentelun jälkeen sonaatti pysähtyy ja alkaa kuin varkain alusta. Osa päättyy kauniisti ja rauhallisissa merkeissä.

Toinen osa on andante d-mollissa. Vasen käsi säestää Albertin bassolla oikean soittaessa sointua. Väliin tulee jännittävä A-duuri-odotus ennen teeman palaamista takaisin. Ennen kertausta sama aihe esiintyy uudelleen, mutta oikea soittaakin oktaaveja. Osa kertautuu alusta, kertauksen jälkeen vuorossa on hilpeä D-duuri-väliosa, jossa oikea irrottelee soittamalla murtosointua staccatona alaspäin. Väliosan jälkeen alkuteema kertautuu jälleen ja sen jälkeen vielä hieman oikeammalle kädelle monimutkaisemmaksi muunneltuna ennen osan loppua.

Kolmas osa on scherzo, jossa on aitoa maalaishuumoria. Sama nuotti toistuu neljä kertaa aina oktaavia alempaa, jonka jälkeen oikea ja vasen käsi esittävät humoristisen kuvion (kts. nuottiesimerkki). Väliosa on hieman vaikeampi, vasen käsi soittaa murrettuja oktaaveja oikean kehitellessä humoristista teemaansa mollissa. Scherzo on lyhyt, väliosan jälkeen alku kertaantuu ja osa päättyy kertauksen jälkeen.

Neljäs osa on hieno esimerkki Beethovenin hiljentyneestä rauhasta. Vasen käsi soittaa yksinkertaista kuviota oikean soinnuttaessa ja soittaessa melodiaa samaan aikaan. Alun jälkeen vuoroon tulee hieman monimutkaisempi kuvio, "molto legato", joka koostuu nopeista murtosoinnuista. Tämän jälkeen palataan alun tunnelmiin, mutta alku huipentuu oikean ja vasemman yhteissoittoon, jossa oikea soittaa samaa melodiaa kuin vasen mutta vain murrettuina oktaaveina. Tämän jälkeen ei tulekaan kertausmerkkejä kuten yleensä, vaan alku kyllä kertaantuu mutta hieman muunneltuna. Pitkän johdattelun tuloksena päästään d-molli huippukohtaan fortissimossa, jonka jälkeen alkaa raivoisa oktaavijuoksutus. sen jälkeen päästäänkin alkuun, joskin taas hieman muunneltuna. Yhtäkkiä alkuteema siirtyykin G-duuriin, josta jännitys kasvaa edelleen. Nopeat soinnut alaspäin päättyvät muutamaan murtosointukuvioon ylöspäin, josta fermaatti pysäyttää osan kokonaan. Sen jälkeen alkaa loppuhuipennus, "Piu Allegro, quasi Presto", joka on sonaatin ainoa virtuoosimainen säväys. Oikea soittaa alkumelodiaansa huippuunsa kehitettynä muunnelmana ja vasen soittaa samalla tavalla kuin alussa, tällä kertaa vaan oktaaveina. Osa ja koko sonaatti päättyy kahteen napakkaan sointuun.