Kannaksen suurhyökkäys 1944

Wikipedia

Kannaksen suurhyökkäys oli Puna-armeijan kesällä 1944 Kannaksella suorittama massiivinen sotatoimi. Tällä oloissamme ennennäkemättömän voimakkaalla hyökkäyksellä Neuvostoliitto pyrki nopeaan ratkaisuun Suomen osalta.

Sisällysluettelo

1 Lähtötilanne
2 Hyökkäys
3 Hyökkäyksen menestyksekäs torjunta
4 Elokuva
5 Katso myös
6 Lähteet

[muokkaa] Lähtötilanne

Liittoutuneet olivat suorittaneet 6. kesäkuuta 1944 maihinnousun Normandian rannikolle Ranskassa (Operaatio Overlord). Stalin oli luvannut länsivalloille että maihinnousua tukisi Puna-armeijan samanaikainen hyökkäys idästä. Suomessa yleisesti uskottiin Neuvostoliiton pyrkivän Kilpajuoksussa Berliiniin mahdollisimman pitkälle ennen länsiliittoutuneita, siksi hyökkäystä ei odotettu suomen rintamalle lähiaikoina. Suomalainen tiedustelu oli antanut pitkin kevättä merkkejä jotka viittasivat kasvaneeseen aktiivisuuteen Leningradin alueella mutta näitä tietoja ei osattu ottaa huomioon tai ei haluttu tulkita oikein eri syistä. Niin sanottu Kannaksen paraatiovi oli auennut selälleen Leningradin piirityksen purkauduttua helmikuun aikana. Marsalkka Mannerheim toimi ja teki ratkaisunsa sen käsityksen mukaan että välitöntä hyökkäysuhkaa ei ollut odotettavissa. Myöhemmän ajan historiantutkijoiden mielestä Itä-Karjala tulevien rauhanneuvotteluiden panttina oli muodostunut päähänpinttymäksi Mannerheimille^[1].

Suomen sotavoimien pääosat olivat sijoitettu kauas Itä-Karjalaan Aunukseen ja Kannakselle sijoitettujen joukkojen määrä oli noin 75 000 miestä. Vertailun vuoksi talvisodassa Kannakselle sijoitettujen suomalaisjoukkojen määrä oli 200 000 miestä. Linnoitustöissä asemasotavaiheen aikana oli panostettu Aunuksessa Pisi - Saarimäki - Sammatus linjaan ja Maaselän kannaksella Karhumäki - Liistepohja linjaan. Sen sijaan työt Kannakselle suunnitelluilla linjoilla olivat vasta alussa. Taistelujen alkaessa suomalaisilla oli asemissa Kannaksella Laatokalta lukien 19. Prikaati, 5. divisioona, 2. divisioona ja 10. divisioona. Reservinä olivat 3. divisioona ja 18. divisioona sekä Ratsuväkiprikaati Vammelsuu-Taipale asemassa ja Panssaridivisioona lähellä Viipuria.

Stalin kuitenkin yllätti länsiliittoutuneet ja etenkin Suomen ratkaisullaan. Suurhyökkäystä oli valmisteltu pitkään ja huolella. Tarkoitusta varten Neuvostoliiton ylijohto oli osoittanut Leningradin rintaman käyttöön 450 000 miehen joukot, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä ja 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Joukkoja oli siis koottu runsaasti ja niitä oli harjoitettu tulevan taistelumaaston kaltaisilla alueilla etukäteen. Neuvostoliitolle oli Leningradin vapauttamisella suuri psykologinen merkitys. Murskaamalla Suomen armeija venäläiset saisivat yhteyden pohjoiseen, Suomenlahden laivastonsa käyttöön ja selustansa Itä-Karjalassa turvattua.

Päämajalle hyökkäys tuli yllätyksenä sillä se oli 3. kesäkuuta kotiuttanut eräitä ikäluokkia ja antanut lomien jatkua. Tykistön vetotraktoreita ja hevosia oli sijoitettu taaemmas linnoitus- ja maataloustöihin hyökkäyksen alkaessa. Sen alettua vetäytyviltä joukoilta jäi viholliselle mm. 50 uutta panssarintorjuntatykkiä.

[muokkaa] Hyökkäys

Venäläiset aloittivat 9. kesäkuuta 1944 tykistöllä ja ilmavoimilla suomalaisten asemien tuhoamisen Valkeasaaressa Kannaksella. Tämä tuli alueelle sijoitetulle suomalaiselle 10. divisioonalle järkytyksenä ja se joutui sitomaan reservinsäkin heti taisteluun. Päämaja ei edelleenkään olettanut suurhyökkäyksen alkaneen. Seuraavana päivänä, eli 10. kesäkuuta alkoi kello 5 aamulla 135 minuuttia kestänyt tulivalmistelu johon otti osaa 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Suomalaisten asemat murskaantuivat olemattomiin. Taistelun äänet olivat kuultavissa Päämajaan Mikkeliin asti. Hyökkäyksen voima oli niin raju että todennäköisesti mitkään ennakkovalmistautumiset eivät olisi suomalaisia auttaneet vaikka siitä olisi saatu tieto etukäteen. Sota-arkiston tietokannan mukaan Valkeasaaressa kaatui 9.6. - 14.6 välisenä aikana 163 suomalaista sotilasta^[2].

Vähitellen Päämajalle kävi selväksi että kyseessä on suurhyökkäys. Menetettyjen asemien takaisin saamisesta ei ollut toivoakaan. Suomalaisilla joukoilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä Vammelsuu - Taipale linjalle. Suomalaisten pääjoukot olivat Kivennavan suunnalla joten vihollinen suuntasi hyökkäyksen toisaalle, heikommin miehitetyyn Kuuterselkään. Siellä Suomella oli ainoastaan käytettävissään 3. divisioona 30 kilometriä leveällä alueella.

VT-linja murtui jo ensiyrittämällä 14. kesäkuuta Kuuterselässä. Suomalaiset tekivät siellä vastahyökkäyksen raskain tappioin. Mannerheim määräsi kenraaliluutnatti Oeschn 15. kesäkuuta Kannaksen puolustuksen johtoon ja samalla määräsi joukot viivyttäen vetäytymään Viipuri - Kuparsaari - Taipale linjalle. Pääosa joukoista onnistuttiinkin vetämään tälle linjalle ja venäläisten aikeet tuhota kokonaan suomalaisten joukot Kannaksella ei onnistunut alkumenestyksestä huolimatta.

Vetäytymällä VKT-linjalle suomalaiset voittivat aikaa apuvoimien saamiseksi. Mannerheim määräsi neljä divisioonaa ja yhden prikaatin siirrettäväksi Itä-Karjalasta Kannakselle. Samalla tämä merkitsi luopumista taisteluitta Itä-Karjalasta. Aunuksessa olleet suomalaisjoukot saivat käskyn vetäytyä 16. heinäkuuta kun venäläiset aloittivat sillä suunnalla hyökkäyksensä. Lähestyttäessä VKT-linjaa venäläisten hyökkäys alkoi hidastua, maasto ei mahdollistanut panssarivaunujen yhtä tehokasta käyttöä kuin hyökkäyksen alussa. Vaikka joukot oli saatu ryhmitettyä 20. kesäkuuta mennessä VKT-linjalle alku ei ollut lupaava. Viipuri menetettiin heti venäläisten ensimmäisellä yrityksellä kun kaupunkia puolustaneen prikaatin miesten hermot pettivät ja pakokauhu otti joukoista vallan. Sotilaallisesti Viipuri ei ollut merkittävä mutta symbolisesti sen menettäminen oli raskas isku, toisaalta venäläisille se oli merkittävä voitto, tämän johdosta Moskovassa ammuttiin kunnialaukauksia.

[muokkaa] Hyökkäyksen menestyksekäs torjunta

Puna-armeija sai 21. kesäkuuta käskyn ylijohdolta hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena Lappeenrannan - Imatran tasa. Tämän jälkeen olisi saavutettava Kotkan - Kouvolan tasa. Hyökkäys alkoi 22. päivä neljän armeijakunnan voimin Viipurin itäpuolelta. Täällä käytiin Talin-Ihantalan taistelut jotka kääntyivät suomalaisten torjuntavoitoksi, josta puhtaan Ihantalan ihmeenä. Venäläiset rintamakomentajat pyysivät tässä vaiheessa vahvistuksia mutta ylijohto katsoi joukkojen riittävän viitaten alkuvaiheen menestykseen. Samaan aikaan virtasi suomalaisille vahvistuksia Itä-Karjalasta. Kolmen päivän taisteluissa suomalaiset saivat asemansa pidettyä 11:sta suomalaisen ja yhden saksalaisen divisioonan, neljän prikaatin ja rynnäkkötykkiprikaatin voimin. Käytössä oli myös yhteensä 57:n patteriston tulivoima, mikä on oloissamme ennenkokematonta. Tykistön käyttö olikin suurta, Ihantalan alueella suomalainen tykistö ampui viikon aikana yhteensä 56 000 laukausta, toisaalta venäläiset käyttivät arviolta 87 000 laukausta. Venäläisten läpimurtoyritys ei onnistunut.

Venäläisten hyökkäyksen päätavoitteen jäätyä suomalaisten joukkojen kovan vastuksen vuoksi saavuttamatta sen toiminta muuttui haparoivaksi. Hyökkäyksen jatkamiseen olisi tarvittu runsaasti lisävoimia ja aikaa. Tähän ei venäläisillä enää ollut mahdollisuuksia sillä se oli aloittanut suurhyökkäyksen 22. kesäkuuta Valko-Venäjällä. Viron rintamalla hyökkäys käynnistyi 24. heinäkuuta. Heinäkuussa 1944 venäläiset alkoivat siirtää joukkojaan itärintamalle ja hyökkäys Kannaksella keskeytettiin.