Tykistö

Wikipedia

1700-luvun kenttätykki

Tykistö on raskaita pitkän kantaman aseita kuten tykkejä käyttävä merivoimien tai maavoimien osa.

Sisällysluettelo

1 Tykistön tyyppejä
2 Tykkityypit
3 Ammukset
4 Ammunnan valmistelu
5 Tulenjohto
6 Puolustusvoimien kenttätykistö
7 Katso myös
8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Tykistön tyyppejä

Tykistö jaetaan käyttötarkoituksensa ja -tapansa mukaan eri ryhmiin.

Kenttätykistö - liikkuvia tai liikutettavia aseita, jotka tukevat jalkaväkeä taistelussa. Suomessa kenttätykistön tehtävät ovat

tukea jalkaväen taistelua maa- ja meriammunnoin
taistella tarvittaessa jalkaväen tapaan
sissitoiminta

Laivatykistö - laivoihin asennettuja kanuunoita, joita käytetään laivoja, lentokoneita tai maajoukkojen vastaan.
Rannikkotykistö - yleensä kiinteästi rannikolle sijoitettuja tykkejä, jotka suojelevat tärkeitä satamia ja meriväyliä. Koska tykkejä ei liikuteta ne voivat olla paljon suurempia kuin vastaavat kenttätykistön osat. Toisen maailmansodan jälkeen ne ovat tulleet vanhanaikaisiksi ohjustekniikan ja rynnäköivien ilmavoimien kehittyessä. Suomessa rannikkotykistöön ennen sen sulauttamista merivoimiin kuului liikutettavaa tykistöä sekä ohjuskalustoa. Merivoimat puolustushaarana vastaa nykyään meripuolustuksen lisäksi myös rannikkopuolustuksesta.

Ilmatorjuntatykistö - yleensä liikkuvia aseita, joita käytetään lentokoneiden, helikoptereiden yms torjuntaan. Nykyään aselajista käytetään selkeyden ja lyhyyden vuoksi ilmatorjunnan nimitystä

Lisäksi jalkaväki on käyttänyt panssarintorjuntatykkejä panssarintorjuntaan sekä jalkaväkitykkejä bunkkereiden ja raskaiden aseiden lamauttamiseen suora-ammunnalla. Joissakin maissa pst-tykit on luettu kuuluvaksi kenttätykistöön. Rautatietykit olivat junan vaunuun asennettuja, yleensä laiva- ja/tai rannikkotykkejä, joita kuuluivat useimmiten rannikkotykistöön ja käytettiin kiinteän rannikkotykistön vahvistamiseen, mutta maavoimien tukeminenkin kuului rautatiepattereiden tehtäviin.

[muokkaa] Tykkityypit

Putkellisia aseita käyttävä tykistö jaetaan yleensä sen mukaan, miten korkeilla kulmilla ne ampuvat.

Kanuunat ovat tyypillisesti pitkäputkisia ja ampuvat matalilla kulmilla, usein suorasuuntaustulta. Tyypillisesti putken pituus on yli 25 kertaa suurempi kuin kaliiperi. Useimpien toisen maailmasodan jälkeen valmistettujen kanuunoiden putken pituus on yleensä vähintään 30, jopa yli 50 kertaa kaliiperi.

Haupitsin putki on perinteisesti lyhyempi ja paksumpi. Se pystyy ampumaan kanuunaa suuremalla korotuskulmalla. Niitä käytetään epäsuoran tulen ampumiseen. Haupitsin putken pituus on yleenä 14-25 kertaa kaliiperi. Hyvä esimerkki haupitsista on maailman suosituin kenttätykki, neuvostoliittolainen D-30 (suom. 122H63).

Kanuunahaupitsi on edellisten yhdistelmä. Termiä kanuunahaupitsi käytetään tosin yhä harvemmin, nykyään puhutaan useimmiten vain haupitseista ja kanuunoista. Kanuunahaupitsin putken pituus on yleensä 30 kertaa kaliiperi. Useimpien modernien tykkien (kanuunahaupitsien) kantama on perävirtausyksiköllä varustetuilla kranaateilla yli 40 kilometriä. Suomen kenttätykistön ylpeys, 155K98 on kanuunahaupitsi.

Mörssäri on vanhentunut tyyppi. Ne olivat yleensä hyvin suurikaliiperisia, erittäin lyhyellä, alle 14 kertaa kaliiperi, putkella varustettuja, suurella korolla ampuvia tykkejä. Eräässä mielessä kranaatinheitin vastaa entisiä mörssäreitä nykyisessä sodankäynnissä, vaikka onkin huomattavasti kevyempi ase. Englannin kielessä sana mortar tarkoittaa sekä mörssäriä että kranaatinheitintä.

Tykistön kalusto voidaan jakaa kolmeen osaan sen liikkumiskyvyn mukaan: kiinteään, vedettävään ja omalla alustallaan liikkuvaan tykistöön. Sotatekniikan kehitys on aiheuttanut sen, ettei kiinteää tykistöä juuri esiinny lukuun ottamatta rannikkotykkejä. Vedettävä tykistö jaetaan vetäjän tyypin mukaan tela-, kuorma-auto-, traktori- ja hevosvetoiseen tykistöön. Yleisin vetäjä on nykyään maastokuorma-auto. Traktori puolestaan tarjoaa halvan ja tavallista kuorma-autoa maastokelpoisemman vetäjän. Telatykit on taas pysyvästi kiinnitetty ajoneuvoon (usein kuljetuspanssarivaunun runko), jossa ne liikkuvat miehistön ja ampumatarvikkeiden kanssa ja voivat nopeasti vaihtaa sijaintiaan tuliasemasta toiseen. Myös kuorma-auton lavalle kiinnitettyjä, moderneita panssarihaupitseja halvempia tykkejä on kehitetty.

Lisäksi tykistöön voi kuulua muita epäsuoraan tuleen kykeneviä aseita kuten esimerkiksi:

Kranaatinheittimistö (joskus myös vain 120-milliset ja raskaammat)
Raketinheittimet
Ohjukset

Kiinan avaruusohjelma kuuluu ilmeisesti tykistöön.

[muokkaa] Ammukset

[muokkaa] Lentotapa

Kaikki tykistön ammukset tarvitsevat ajoainetta lentääkseen maaliinsa. Ampumiseen on kehitetty useita eri tekniikoita, joiden ominaisuudet vaihtelevat. Näihin kuuluvat:

Putkesta ammuttavat - ammuksessa oleva palava ajoaine, joka palaa putken sisällä, lähettää ammuksen ulos putken suusta.
- Kiertovakautetut - käyttää rihloja putken sisällä aiheuttamaan ammukselle pyörimisliikkeen, joka vakauttaa sitä lennon aikana.
- Siipivakautetut - käyttää siivekkeitä ammuksen takaosassa vakauttamaan lentoa.
Rekyylitön - putkesta ammuttava ase, joka päästää palokaasut pois putken toisesta päästä ja vähentää rekyyliä.
Rakettikäyttöinen - putkesta tai kiskoilta laukaistava - ammuksessa on kiinnitettynä työntövoimaa tuottava järjestelmä.
Rakettiavusteinen - yhdistelmä putkesta ammuttavan ja rakettikäyttöisen väliltä - käyttää rakettimoottoria pidentämään kantamaa noin 30%.

[muokkaa] Ammustyypit

Ammuksissa voi olla useita erilaisia vaikutuksia kohteeseen kuten esimerkiksi:

Sirpalekranaatti (elävää voimaa vastaan)
Kuorma-ammus (Elävää voimaa ja panssarivaunuja vastaan)
Ontelokranaatti (panssarivaunuja vastaan)
Polttotaisteluaine (esimerkiksi napalm tai valkoinen fosfori)
Kemiallinen tai biologinen ase.
Taktinen ydinase
Savuammus tai -kranaatti
Valoammus
Propaganda-ammus (lentolehtisiä)

Lisäksi on erikoistarkoituksiin valmistettuja ammuksia, joista tärkeimpiä ovat panssarintorjunta-ammukset, jotka löytävät kohteensa joko ohjatusti tai automaattisesti ja tuhoavat sen tämän jälkeen ontelolatauksella.

Putkien halkaisija on pyritty eri maissa standardoimaan. Länsimaissa tyypilliset koot ovat 105 ja 155 mm, venäläisissä aseissa 122 ja 152 mm. Lisäksi venäläisissä tykeissä on käytetty 76 mm ja 130 mm tykkejä. Suomessa pyritään ilmeisesti tällä hetkellä järjestelmään, jossa kevyet tykit olisivat 122-millisiä ja raskaat 155-millisiä. Järeistä, yli 160 mm tykeistä on luovuttu kaikkialla. Näiden tykkien kaliipereita olivat muun muassa 230 mm, 280 mm ja 320 mm.

[muokkaa] Sytyttimet

Ammuksen sytyttimen valinta riippuu kohteen tyypistä. Ammuttaessa suojaamatonta elävää voimaa pyritään räjäyttämään kranaatti jo ilmassa, jolloin sirpaleet tippuvat myös avoimissa poteroissa tai muissa kuopissa olevien taistelijoiden päälle. Linnottautunutta vihollista pyritään ampumaan kranaateilla, jotka räjähtävät vasta maahan jonkin verran kaivauduttuaan. Tällöin niiden vaikutus linnotteisiin on suurin. Räjähdyshetki määritetään sytyttimen valinnalla. Ammuksessa voidaan käyttää isku-, aika- tai herätesytytintä. Aikasytytin on nykyään melko harvinainen, koska se vaatii tarkkaa ammunnan valmistelua. Herätesytyttimet perustuvat yleensä tutkaan, joka mittaa kranaatille oikean räjähdyskorkeuden. Ne ovat kalliita, mutta tyypillisiä suurvalta-armeijoissa. Elävää voimaa vastaan käytettynä herätesytyttimellinen kranaatti on erittäin tehokas.

Iskusytyttimellä varustettu kranaatti voidaan ampua joko herkkänä tai jäykkänä. Jäykkä sytytin räjähtää vasta n. metrin syvyydessä maan sisällä. Herkkä sytytin räjähtää osuessaan mihin hyvänsä esteeseen. Metsässä herkkä sytytin räjäyttää kranaatin jo latvustossa, mitä voidaan hyödyntää tulenjohdossa suuntaamalla kranaattien (ja siis myös sirpaleiden) lentorata sopivassa kulmassa viholliseen nähden. Herkkiä sytyttimiä ei kuitenkaan voida käyttää pilvisellä tai sumuisella säällä, koska esimerkiksi rae saattaisi laukaista sytyttimen.

Kaikki nykyaikaiset kranaatit on varustettu suojamekanismilla, joka estää kranaatin räjähtämisen ennenaikaisesti. Yleensä kranaatin varmistus poistuu vasta, kun kranaatti on kokenut riittävän kiihtyvyyden ja kääntynyt lentoradallaan alaspäin.

Laukaus voi olla tyypiltään patruunalaukaus, kartussilaukaus, kartussipatruunalaukaus tai irtopanoslaukaus. Patruunalaukauksessa, joita käytetään yleensä pienissä, nopeaa tulta ampuvissa aseissa, kranaatti on liitetty kiinteästi samaan pakkaukseen ruudin kanssa. Kartussilaukauksessa ruuti on sijoitettu pusseihin, joita sijoitetaan metalliseen kartussiin kulloinkin tarvittava määrä. Venäläisissä tykeissä määrä ilmaistaan täydestä kartussista poistettavien pussien määränä ja länsimaisessa käytettävien kartussien määränä. Kartussipatruunalaukauksessa kranaatti ja täytetty kartussi ovat yhtenä kokonaisuutena. Kaikissa kolmessa tyypissä nalli on kartussin tai patruunan alapäässä. Irtopanoslaukauksessa ruuti heitetään putkeen kranaatin perään irtonaisissa pusseissa, joista viimeisen taakse sijoitetaan nalli. Verrattuna patruunalaukaukseen kartussi- ja irtopanoslaukausten etuna on mahdollisuus valita kranaatin kantama. Vajaalla panoksella voidaan ampua lyhyelle etäisyydelle melko suurella korolla, mikä vähentää tykin edestä raivattavien esteiden määrää ja parantaa kranaatin sirpalevaikutusta kohteessa.

[muokkaa] Ammunnan valmistelu

Tykistö muodostaa monimutkaisen asejärjestelmän, jonka käyttö edellyttää huolellista valmistelua. Valmistelu voidaan jakaa ballistiseen ja muuhun valmisteluun. Ballistisessa valmistelussa suuritöisin osa on asemien valmistelu. Aseiden (tykkien tai kranaatinheitinten) tuliasemien paikat ja suunnat on välttämätöntä mitata tarkasti. (Suomessa toleranssi on tykeillä luokkaa 2 m ja 2 piirua.) Myös tulenjohtopaikat on mitattava, vaikkei tarkkuusvaatimus olekaan yhtä suuri. (Suomessa 30 m, 10 piirua.) Telatykistö on varustettu automaattisin inertiapaikannusjärjestelmin, mutta perinteisessä vedettävässä tykistössä mittaukset suoritetaan suuntakehien ja mittavaijereiden avulla. Suomalaisessa maastossa on myös yleensä toteutettava raivauksia, jotta tykkien eteen saataisiin esteetön ampuma-ala. Raivausten laajuus määrätään käskemällä tykeille lyhyin ampumaetäisyys. Lisäksi muutama tykki pyritään aina sijoittamaan siten, että ne voisivat ampua mahdollisesti murtoon päässeitä panssarivaunuja suora-ammunnalla.

Ballistiseen valmisteluun kuuluu myös tykkien yksilöllisten lähtönopeuksien mittaaminen, joka tulisi tehdä säännöllisin väliajoin. Samaan patteriin olisi sijoitettava mahdollisimman samankaltaisia tykkejä. Tykistöllä on oma sääpalvelu, joka toimittaa muutaman tunnin välein sääsanoman, jossa on tiedot ilmakehän olosuhteista 20 km korkeuteen saakka. Säätila vaikuttaa myös ruudin lämpötilaan, joka on mitattava useita kertoja päivässä.

Tuliyksikön (Suomessa yleensä patteristo, 18 tykkiä) johtaminen edellyttää viestiyhteyksien rakentamista, jota varten tykistöllä on omat viestiosansa. Yhteydet ovat joko radio- tai lankapohjaisia. Pitkäkestoinen taistelu kuluttaa valtavasti ampumatarvikkeita, joiden toimittaminen tykeille edellyttää suurehkoa huolto-organisaatiota. Suomessa kenttätykistö on ainoa aselaji, joka huolehtii omasta ampumatarvikehuollostaan. Näin varmistetaan, että ylempi johtoporras ei vahingossa jätä alistamatta tarvittavia huolto-osia.

[muokkaa] Tulenjohto

Tyypillisesti jalkaväkiyksiköllä on alistettuna tai orgaanisesti osanaan tulenjohtovoimaa. Suurvalta-armeijoissa tulenjohto on melko korkealla organisaatiotasolla, mutta Suomessa se on alistettu joukkuetasolle. Tulenjohtaja on joukkueenjohtajan taistelijapari ja lähin yhteistyökumppani. Apunaan tulenjohtajalla on tulenjohtoryhmä tai -partio. Korkeammilla organisaatiotasoilla on myös tulenjohto-osansa: komppaniassa on tulenjohtopäällikkö ja pataljoonassa tulenjohtokomentaja. Nämä vastaavat epäsuoran tulen käytöstä omassa joukossaan.

Tykistön tulta voidaan johtaa suoraan käskemällä kohde, ampuvat tuliyksiköt ja haluttu määrä tulta. On kuitenkin tehokkaampaa, mikäli ammunta on etukäteen valmisteltua. Ylemmät johtoportaat antavat kullekin jalkaväkijoukolle tietyn määrän tulenkäyttöoikeutta, jonka ne saavat käyttää harkintansa mukaan. Yleensä näiden oikeuksien perusteella määritellään omalta puolustusalueelta joukko erityyppisiä maaleja, joiden koordinaatit tiedotetaan tuliyksiköille. Hätätilanteessa kuka hyvänsä osaa pyytää tulta tällaiseen maaliin. Puolustuksessa ja viivytyksessä maalit ovat yleensä määriteltyjä alueita. Varoetäisyyden vuoksi tykistön maalit ovat kauimpana, kranaatinheittimistön maalit lähimpänä omia asemia. Hyökkäyksessä tulisuuunnitelma käsittää tiedustelun perusteella valittuja maastonkohtia, joihin tilataan tulta hyökkäyksen niin vaatiessa. Jos vihollisen asemat ovat tiedossa, suunnitellaan murtokohtaan valmistelu, joka ammutaan aikataulutetusti. Tavoitteena on estää vihollisen toiminta jalkaväen lähestyessä murtokohtaa. Valmistelun kesto on n. 5 minuuttia ja se alkaa tykistöllä, jatkuu raskaalla kranaatinheittimistöllä ja päättyy mahdollisesti kevyeen kranaatinheittimistöön. Koska kevyen kranaatinheittimistön varoetäisyys on vain 100 m, sen turvin päästään rynnäkköetäisyydelle.

Kaikkea tulenkäyttöä tulisi edeltää tarkistusammuntojen, joilla varmistetaan ballistisen valmistelun onnistuminen. Tarkistusammunnat käsittävät yhden tai kaksi vaarattomaan paikkaan ammuttua tuliyksikön kertaa (kaikkien putkien yhteislaukausta), joiden osumisen perusteella tehdään tarvittavat korjaukset ampuma-arvoihin. Tällaisia korjauksia voidaan tehdä myös koska tahansa taistelun aikana. Koska tulenjohdolla on lanka- tai radioyhteys tuliyksikköön, sen mahdollisuudet eivät ole sidottuja valmiiksi määriteltyihin maaleihin. Tarvittaessa tulta voidaan joustavasti siirtää haluttuun paikkaan taistelun kulun mukaisesti. Raketinheittimistöllä, jota käytetään laajoja pehmeitä aluemaaleja, esimerkiksi huoltokeskuksia, vastaan, tällainen tulenkäyttö on sääntönä. Tulenkäytön valmistelu tarkastetaan yhdellä kerralla, minkä jälkeen ammutaan välittömästi vaikutusammuntana raketinheitin (40 putkea) tyhjäksi. Tämän jälkeen asemista lähdetään välittömästi, jotta vihollisen vastatykistötoiminta ei tuhoa tuliyksikköä.

Tulta voidaan edellä kuvatun perinteisen menetelmän lisäksi johtaa myös ilma-aluksista, esimerkiksi lennokeista tai helikoptereista. Myös tykistötutkia tai elektronista tiedustelua voidaan käyttää maalien havaitsemiseen. Erityisesti vastatykistötoiminnassa tutkat ovat tärkeitä. Tällöin ongelmana on kuitenkin tulen korjaaminen ja vaikutuksen havaitseminen, jotka edellyttäisivät joko hyviä sensoreita tai paikan päällä olevaa tulenjohtajaa. Tiedustelutulenjohtajia käytetäänkin vihollisen kärjen takana olevien kohteiden havaitsemiseen ja tuhoamiseen.

[muokkaa] Puolustusvoimien kenttätykistö

Puolustusvoimien telakanuuna 2S5 152 mm

Puolustusvoimissa kenttätykistökoulutusta antavat Tykistöprikaatiin kuuluvat Satakunnan Tykistörykmentti ja Tiedustelupatteristo Niinisalossa, Karjalan Tykistörykmentti Vekaranjärvellä, Kainuun Tykistörykmentti Kajaanissa sekä Jääkäritykistörykmentti Parolassa. Lisäksi kenttätykistön reserviupseereja koulutetaan Reserviupseerikoulussa Haminassa (Tuliasema- ja Tulenjohtopatterit, Viestikomppania) ja Panssarikoulussa Parolassa. Upseerien kenttätykistökoulutus järjestetään Tykistökoulussa Niinisalossa.