Supermarine Spitfire
Wikipedia
Supermarine Spitfire oli Britannian RAF:in ja monien muiden liittoutuneiden ilmavoimien käyttämä toisen maailmansodan aikainen yksimoottorinen ja yksipaikkainen hävittäjä. Historiankirjoituksen ja viihdeteollisuuden ansiosta konetyyppi on yksi parhaiten tunnettuja toisen maailmansodan aikaisia ilma-aluksia. Koneita rakennettiin yli 20 300 kappaletta ja ne palvelivat ympäri maailmaa aina 1950-luvulle asti.
Spitfirelle tunnusomaista olivat sen ellipsin muotoiset siivet. Spitfire oli käytössä koko toisen maailmansodan ajan. Se oli päävastustajaansa Saksan Luftwaffen Messerschmitt Bf 109:n verrattuna nopeammin kääntyvä ja se oli helpompi käsitellä, minkä vuoksi lentäjät pitivät siitä. Spitfire oli mukaelma Supermarinen pääsuunnittelijan Reginald Joseph Mitchellin (s. 20. toukokuuta 1895 - k.11 kesäkuuta 1937) aikaisemmin suunnittelemasta F.7/30:stä.
Spitfirestä tehtiin nelisenkymmentä erilaista versiota sodan aikana. Yksi niistä oli laivaston käyttöön suunnattu Seafire.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Suunnittelu
R. J. Mitchell oli voittanut kolme kertaa Schneider Trophyn vesitasoillaan käyttämänsä voimakkaan Napierin tai Rolls Roycen moottorin ja virtaviivaisen suunnittelun asiosta. Nämä ominaisuudet olivat hyödyksi myös 1930, kun ilmailuministeriö haki uutta modernia yksitasohävittäjää. Ensimmäinen versio, Supermarine Type 224, oli avo-ohjaamoinen ja kiinteällä muotopellitetyllä laskutelineellä varustettu. Tarjouskilpailusta ei hyväksytty jatkoon yhtään konetta. Mitchell jatkoi kehittelyä omaan laskuunsa Vickersin tuella. Uusi suunnitelma sisälsi sisäänvedettävän laskutelineen, umpiohjaamon ja happilaitteet ja voimakkaamman, myöhemmin Merliniksi nimetyn Rolls Royce PV-12-moottorin.
Vuonna 1935 ilmailuministeriö järjesti uuden tarjouskilpailun, mutta uusikin Supermarinen tyyppi hylättiin, koska sen siipeen ei pystytty asentamaan vaadittua kahdeksan konekiväärin aseistusta. Mitchell haki siipiin mallia Heinkelin koneista, tosin aerodynamiikko Beverley Shenstone osoitti, ettei siipi ole suora kopio Heinkel He 70 -koneesta. Ellipsin muotoinen siipi kuitenkin täytti vaatimukset ja tyyppi 300 hyväksyttiin.
Prototyyppi lensi 5. maaliskuuta 1936. Suorituskyky oli niin hyvä, että ministeriö tilasi heti 310 konetta. Kaikkiaan koneesta tehtiin 24 päämallia ja näistä monia versioita.
[muokkaa] Mallit
[muokkaa] Mk. I
Saatuaan 310 koneen tilauksen Vickers alkoi rakentaa uutta tehdasta Castle Bromwichiin, olemassa olevan Woolstonin tehdaslinjan lisäksi. Vuonna 1938 ilmailuministeriö tilasi 1000 konetta lisää uudelta tehtaalta. Vuonna 1939 tilattiin 200 konetta lisää Woolstonin tehtaalta ja vain muutama kuukausi myöhemmin vielä 450. Kokonaismäärä 2160 kappaletta oli yksi kaikkien aikojen suurimmista lentokonehankinnoista. Woolston alkoi tuottaa Mk. I Spitfirea myöhään 1937 ja sen etulinjakäyttö alkoi elokuussa 1938. Mk. I:ssä oli 1030 hv (768 kW) Merlin Mk. II -moottori ja kaksilapainen puinen potkuri. Vain 77 konetta rakennettiin, ennen kuin siirryttiin käyttämään suorituskykyä suuresti lisännyttä kolmilapaista metallipotkuria.
Toisen maailmansodan alussa vain muutama yksikkö käytti Spitfirea ja Hurricane oli ainoa Manner-Euroopassa käytetty konetyyppi. Taistelun Britanniassa alkaessa 19 laivuetta käytti Spitfirea ja 27 Hurricanea. Lokakuun loppuun mennessä oli menetetty 565 Hurricanea ja 352 Spitfirea.
Tässä vaiheessa tehtaat toimivat täydellä teholla ja konemenetykset voitiin korvata helposti, toisin kuin lentäjien menetykset. Hurricanen tuotantoa vähennettiin.
Taistelun aikana 19. laivue sai käyttöönsä tykillä aseistettuja Spitfireja, jotka tunnettiin Mk. IB:nä. Vanha kahdeksalla konekiväärillä aseistettu malli sai tuolloin nimen Mk. IA. Lisää tykillä aseistettuja Spitfireja luovutettiin 92. laivueella ja koneen parhaaksi aseistukseksi havaittiin kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä.
Kaiken kaikkiaan tilatuista 2160 Mk. I -mallin koneesta 1538 toimitettiin ennen kuin tuotanto siirtyi Mk. II malliin.
[muokkaa] Mk. II
Talven 1940/1941 aikana RAF sai hiukan hengähdysaikaa. Tänä aikana otettiin valmistukseen Tyyppi 329 Spitfire Mk. II. Sen suurin muutos oli 1175 hv (876 kW) Merlin XII -moottori, joka lisäsi nopeutta 15 solmua (28 km/h) ja nousunopeutta jonkin verran. Ohjaamoon asennettiin 34 kg lisäpanssaria.
Mk. II:tä tuotettiin sekä IIA konekivääreillä aseistettuna versiona ja IIB tykillä aseistettuna versiona. Toimitukset olivat nopeita ja kaikki Mk. I:t korvattiin pian palvelukskäytössä ja ne siirrettiin koulutusyksiköihin. Koko RAF oli varustettu uusilla koneilla huhtikuussa 1941, ja kokonaisuudessaan Mk. II:ta rakennettiin 920 kappaletta.
[muokkaa] Mk. III ja Mk. IV
Mk. II:n pärjätessä Luftwaffen hävittäjille, RAF pyysi koneeseen lisämuutoksia.
Mk. III oli aerodynaamisesti parannettu versio, joka tasoitti rungon pintamuotoja ja teki kannuspyörästä sisäänvedettävän. Uudella Merlin XX moottorilla varustettuna sen piti saavuttaa 400 solmun (740 km/h) huippunopeus.
Mk. IV oli vielä radikaalimpi muutos. Se perustui Mk. III:n runkoon, lisäksi siinä oli Rolls-Roycen 1500 hv (1100 kW) Griffon-moottori. Nopeus nousi yli 420 solmun (780 km/h) ja koneeseen voitiin asentaa raskas, jopa kuuden tykin aseistus.
Mk. IV oli niin lupaava, että Mk. III -suunnitelma hylättiin sen hyväksi. Kone piti saada käyttöön lokakuuhun mennessä ja siitä piti tulla RAF:n pääasiallinen hävittäjä 1942 alusta, mutta toisin kävi. Vasta Mk. XII oli ensimmäinen Griffon-moottorinen Spitfire, joka saatiin palveluskäyttöön.
Rolls-Royce Griffon moottorin käyttöönoton myötä noussut lentonopeus osoitti, kuinka kehittynyt Spitfiren siipi todella oli: normaalilla 0.83 Machin ja 0.86 Machin maksiminopeudella siivessä ei ilmennyt uusiakin siipimalleja vaivannutta äänennopeuden lähestymisen aiheuttamaa vapinaa.
[muokkaa] Mk. V
Myöhään 1940 Mk. II kohtasi uudet saksalaiset hävittäjät taistelussa. Messerschmittin 109:n uusin malli, Bf 109 F tai Franz (Friedrich) oli ylivoimainen Mk. II:n nähden. Se voitti Mk. II:n nopeudessa ja nousukyvyssä, mutta myös kääntyi tiukemmin kuin Spitfire yli 18 000 jalan (6 km) korkeuksissa.
Tässä vaiheessa Mk. IV ei ollut valmis Bf 109 F:ää vastaan. Griffon-moottori ajautui tuotanto-ongelmiin, joille ei näkynyt ratkaisua. Hätäratkaisuna käyttöön otettiin Mk. V.
Mk. V oli Mk. II varustettuna uudemmalla Merlin 45 -sarjan moottorilla. Moottori tuotti lentoonlähdössä 1 440 hv (1 074 kW), mutta suorituskyky parani suurissa korkeuksissa uuden kaksivaiheisen turboahtimen asiosta. Vaikka ei ollutkaan Mk. IV:n veroinen, Mk. V kykeni pitämään puolensa 109 F:lle.
Talven tullessa Messerschmitt Bf 109 F:n pyrstörakenteessa ilmeni vakavia ongelmia ja sen rakenteita jouduttiin vahvistamaan kesken tuotantosarjan. Kun ongelma saatiin ratkaistua kevääseen mennessä, Mk. V oli jo käytössä.
Mk. IV:n Griffon-moottorin ongelmat olivat odotetun pahoja ja kesti kaksi vuotta ennen kuin moottori voitiin ottaa käyttöön. Tällä välin Mk. V:sta tuli tuotetuin versio: 94 kpl MK. VA (8 konekivääriä), 3923 Mk. VB (tykit) ja 2447 Mk. VC (universaalisiipi).
Mk. V:llä oli kuitenkin Focke-Wulf Fw 190-hävittäjää vastaan suorituskykyongelmia. Hätäratkaisuna koneesta typistettiin siivenkärjet ja ahdinta vaihdettiin, jolloin koneen nopeus parani alakorkeuksissa. Kuitenkin ketteryys kärsi, ja lentäjät kutsuivat tätä mallia nimellä clipped, cropped and clapped (katkottu, keritty ja kupansyömä).
[muokkaa] Mk. VI ja Mk. VII
Kun Mk. V saatiin tuotantoon, kasvoi pelko siitä, että Luftwaffe alkaisi valmistaa massoittain Junkers Ju 86:n tapaisia korkealla hävittäjien ulottumattomissa lentäviä pommittajia. Uusi Spitfire-muunnos Mk. VI valmistettiin yläkorkeuksia varten. Siinä oli nelilapainen potkuri ja paineistettu ohjaamo. Paineistus ei tosin poistanut happinaamarin tarvetta, vaan sillä oli lähinnä psykologinen vaikutus. Huolimatta parannuksista se ei pärjännyt hyvin yläkorkeuksissa, eikä ollut lentäjiensä suosiossa.
Mk. VII oli myös paineistettu malli. Lisäksi siinä oli muitakin parannuksia. Moottori oli uusi kaksitahtinen Merlin 61 ja runkoa vahvistettiin tarpeen mukaan. Lisäksi siinä oli kaksi polttoainetankkia siivissä. Kuomu oli samantyyppinen taaksepäin avautuva kuin ei-paineistetussa versiossa, mikä helpotti mittariston sijoittelua.
Siivekkeitä lyhennettiin 8½ tuumaa, koska aikaisemmat koneet olivat joissain tapauksissa hajonneet ilmassa syöksyn aikana. Tämä ei kuitenkaan auttanut vaivaan, joka johtui koneiden väärän kuormaamisen aiheuttamasta väärästä painopisteestä.
140 Mk. VII:tta rakennettiin. Sarja oli viimeinen joka käytti Merlin 71 -moottoria ja se saavutti 45100 jalan korkeuden ja erinomaisen suorityskyvyn korkealla.
[muokkaa] Mk. VIII
Mk. VIII oli Mk. VII ilman paineistettua ohjaamoa ja se oli tarkoitettu Spitfiren päätuotantomalliksi. Sen korvasi kuitenkin Mk. IX:n. Mk. VIII poikkesi Mk. VII:sta myös muilta osin. Joissain aikaisemmissa malleissa oli pidempi kärkiväli, mutta pääosassa ei. Mallista oli kaksi versiota: mataliin ja suuriin korkeuksiin, ja ne käyttivät moottoreina Merlin 66 ja Merlin 70 -malleja.
Yhtä Mk. VIII:ttä käytettiin kokeiltaessa uutta takarunkoa ja kuplakuomua. Tarkoitus oli parantaa näkyvyyttä, koska monet Spitfire-lentäjät joutuivat vihollisen yllättämiksi koneen rungon selän aiheuttamasta "sokeasta pisteestä." Kokeilussa ilmeni kuitenkin ongelmia ja kuomua pidettiin liian klaustrofobisena.
Suurin osa Mk. VIII:n tuotantokoneista vietiin Australiaan, jossa ne palvelivat Tyynenmeren rintamalla japanilaisia vastaan.
[muokkaa] Mk. IX
Vuoden 1942 alussa oli painetta saada Merlin 61 -moottorilla varustetut Spitfiret tuotantoon. Mk. VII ja Mk. VIII käyttivät tätä moottoria, mutta ne eivät olleet tuotantovalmiita. Ratkaisuksi Mk. V -runkoon asennettiin uusi moottori. Mallinimeksi tuli Mk. IX. Mk. V:n rungossa ei ollut vahvistuksia uutta moottoria varten, mutta Mk. IX oli silti suorituskyvyltään paljon parempi kuin Mk. V. Suurin edistysaskel Mk. V:een nähden oli se, että Merlin 61 oli suoraruiskutusmoottori. Spitfirellä saattoi nyt suorittaa kaikki taitolentoliikkeet, mukaan lukien ulkopuolinen silmukka, tarvitsematta pelätä moottorin sammumista negatiivisen g-voiman tukehduttaessa kaasuttimen. Tämä tuli yllätyksenä saksalaislentäjille, jotka olivat tottuneet siihen, etteivät Spitfire-lentäjät kyenneet seuraamaan heitä ulkopuoliseen silmukkaan.
Syyskuun 1942 lopussa Luftwaffe alkoi käyttää Junkers Ju 86R -pommittajia hyökkäyksiin Englantia vastaan. Pommikoneet lensivät 40 000 jalan korkeudessa, eivätkä Spitfire Mk. VI:t saavuttaneet niitä. Vastaiskuksi kaksi Mk. IX:aa kevennettiin poistamalla niistä kaikki tarpeeton, mikä kevensi koneet 450 paunaa. Syyskuun 12. 1942 toinen koneista saavutti Ju 86R:n Southamptonin yllä 41 000 jalassa. Koneessa ei ollut tarpeeksi suorituskykyä pudotukseen, aina kun pommittaja oli tähtäimessä, kone sakkasi ja nokka putosi alas. Ju 86R pakeni saatuaan vain yhden osuman siipeensä, mutta sen osoittauduttua haavoittuvaksi, lisäpommituksia ei enää tullut.
Kesällä 1944 Mk. IX:een tehtiin monia parannuksia:
- Mark II Gyro -tähtäin, tämän sanotaan jopa kaksikertaistaneen osumatarkkuuden
- E-tyypin siipi, josta poistettiin ulommaiset .303-konekiväärit, 20 mm Hispano-tykkiä siirrettiin ulommas ja koneeseen lisättiin tehokkaampi .50 Browningin raskas konekivääri.
- Tehokkaamman moottorin ja nelilapaisen potkurin vuoksi Mk. IX:lla oli taipumus kaatua nousussa. Tämä korjattiin suurentamalla sivuperäsintä.
- Mk. VIII:ssa kokeiltu kuomu otettiin käyttöön.
- Koneeseen lisättiin lisäpolttoainetankit
Mk. IX oli eniten tuotettu malli, yli 7000 rakennettiin. Se pysyi tuotannossa läpi koko sodan ajan.
[muokkaa] Mk. X ja Mk. XI
Mk. X ja Mk. XI olivat tiedustelumalleja, jotka perustuivat VII:n, VIII:n ja IX:n ominaisuuksiin. Kamerat asennettiin runkoon ohjaamon taakse. Kameroita oli kaksi pystysuoraa ja joskus yksi viistossa. Ensimmäiset XI:t rakennettiin marraskuussa 1942 ja ne olivat käytössä vuoteen 1944, jolloin ne korvattiin Mk. 19:lla.
Spitfire Mk. X seurasi Mk. XI:sta ja oli lähes identtinen. Siinä oli paineistettu ohjaamo ja Lobelle-kuomu. Vain kuusitoista rakennettiin ja niitä käytettiin tiedusteluun korkealla.
[muokkaa] Mk. XII
Mk. XII oli ensimmäinen Griffon-moottoria käyttänyt Spitfire. Ensimmäiset tulivat käyttöön lokakuussa 1942 ja kaksi RAF:n laivuetta varustettiin näillä koneillä. Griffon paransi huomattavasti suorituskykyä matalissa ja keskikorkeuksissa. Matalalla se oli yksi maailman nopeimmista koneista. Lentäjät eivät kuitenkaan päässeet hyödyntämään tätä etua, koska saksalaispilotit eivät mielellään antautuneet taisteluun alle 20 000 jalan. Nopeusetua päästiin hyödyntämään vasta kesällä 1944, jolloin Mk. XII:t ampuivat alas huomattavan määrä V-1-ohjuksia. Mk. XII poistettiin käytöstä syyskuussa 1944.
[muokkaa] PR Mk. XIII
PR Mk. XIII aikaisemman PR Type G:n parannettu versio kameroilla, mutta uudelle Merlin 32 -moottorilla. Siinä oli kevyt neljän .303 Browning konekiväärin aseistus. Ensimmäinen prototyyppi lensi maaliskuussa 1943. 26 Mk. XIII:ta muunnettiin tiedustelukoneiksi mallia PR Type G, Mk. II tai Mk. Vs. Niitä käytettiin Normandian maihinnousun valmistelun matalatiedusteluun.
[muokkaa] Mk. XIV
Ensimmäiset Griffon-moottoria käyttäneet Spitfiret kärsivät huonosta suorituskyvystä korkealla, koska moottorin turboahdin oli vain yksivaiheinen. Vuoteen 1943 mennessä Rolls-Roycen insinöörit suunnittelivat uuden Griffon 61-sarjan moottorin, jossa oli kaksivaiheinen turboahdin. Lopulta hiukan muunnettu malli, numeroltaan 65, päätyi Mk. XIV:hen. Parannus oli samanlainen kukonaskel kuin siirtyminen Mk. V:sta Mk. IX:ään. Ensimmäiset XIV-sarjan koneet perustuivat VIII-runkoon, myöhemmin otettiin käyttöön matalaselkäinen runko ja pisaranmuotoinen kuomu. Uusi E-tyypin siipi salli uuden aseistuksen.
Ensimmäisiä koneita käytettiin V1-ohjusten torjuntaan, jossa Mk. XIV oli Spitfireista menestyksekkäin. Myöhemmin sitä käyttävät 2. taktiset ilmavoimat ilmaherruushävittäjänä pohjoisen Keski-Euroopan yllä. Kaikkiaan 957 Mk. XIV:tä rakennettiin. Toisen maailmansodan jälkeen käytettyjä koneita myytiin moniin maihin: Belgian ilmavoimat osti 132, Intia 70 ja 30 tiedustelumallia Thaimaan ilmavoimille.
[muokkaa] Mk. XV ja Mk. 17
Mk. XV ja 17 versiot oli varattu merivoimien Seafire-mallille, jotta numerointi saataisiin samaksi kuin Spitfirella.
[muokkaa] Mk. XVI
Mk. XVI oli identtinen Mk. IX:n kanssa, mutta sen moottorina oli Merlin 266. Moottori oli matalille korkeuksille tarkoitettu versio Merlin 66:sta ja sitä rakensi Packard Motor Company USA:ssa lisenssillä.
Syy, miksi Mk. IX:llä ja XVI:llä oli eri sarjanumero, johtui brittiläisen ja amerikkalaisen tuuman mittaeroista. Vaikka Merlin-moottorien nimellismitat olivat samat, amerikkalainen tuuma oli joitakin tuhannesosia lyhyempi kuin brittiläinen tuuma, ja hienomekaniikan toleranssit aiheuttivat sen, etteivät amerikkalaiset ja brittiläiset varaosat olleet keskenään vaihtokelpoisia. Mikäli Packardin valmistamassa Merlinissä käytettiin Rolls-Roycen osia, se leikkasi helposti kiinni; toisin päin taas moottori ruikki öljyä. Brittiläisen ja amerikkalaisen tuuman ero oikaistiin vasta 1954, jolloin molempien mitaksi määriteltiin tasan 25,4 mm.
[muokkaa] Mk. 18
Mk. 18 oli Mk. XIV:n parannettu malli. Se oli identtinen moottori (Merlin 65) mukaan lukien, mutta siinä oli uusi, vahvempi siipi ja suuremmat polttoainesäiliöt. Lento-ominaisuudet olivat lähes identtiset, eikä mallia käytetty suorituskykykokeissa. Kuten Mk. XIV -mallia, siitä rakennettiin hävittäjä- ja tiedusteluversiot.
Mk. 18 ei ehtinyt toiseen maailmansotaan. Sitä rakennettiin alkuvuodesta 1946, mutta vasta tammikuussa 1947 RAF:n laivue numero 60, joka oli sijoitettu Seletariin, Singaporeen otti käyttöön Mk. 18 -mallin. Myöhemmin myös yksikköjä Kaukoidässä ja Lähi-idässä varustettiin koneella. Noin 300 Mk. 18 -konetta rakennettiin, mutta ne eivät joutuneet taisteluihin Malaijin levottomuuksia lukuun ottamatta. Intian kuninkaalliset ilmavoimat osti 20 entistä RAF:n konetta 1947.
[muokkaa] Mk. 19
Mk. 19 oli viimeinen Spitfiren valokuvaustiedustelumalli. Siinä yhdistettiin Mk. XI:n ominaisuudet Mk. XIV:n Griffon-moottoriin. Kahdenkymmenenviiden ensimmäisen koneen jälkeen malli varustettiin Mk. X:n paineistetulla ohjaamolla ja polttoainemäärä lisättiin 256 gallonaan, mikä oli kolme ja puoli kertaan alkuperäisen Spitfiren määrä.
Ensimmäisen Mk. 19 otettiin palvelukseen toukokuussa 1944 ja sodan lopussa ne olivat lähes korvanneet aikaisemman Mk. XI -mallin. Kokonaisuudessaan 225 rakennettiin ennen kuin valmistus päättyi vuonna 1946. Koneita käytettiin RAF:n palveluksessa huhtikuuhun 1954. Itse asiassa viimeiset palveluslentonsa ne suorittivat 1963, kun kokeiltiin, kuinka English Electric Lightning -koneilla pitäisi hyökätä potkurikoneita vastaan. Tietoa tarvittiin, jos RAF olisi joutumassa taisteluihin Indonesiassa P-51 Mustangeja vastaan.
[muokkaa] Mk. XX
Vain muutama prototyyppikone käytti Mk. XX -mallimerkintää. Ensimmäinen kone oli DP 845, joka oli alun perin Mk. IV ja toimi prototyyppinä Mk. XII -sarjalle. Mk. IV -mallimerkintä siirrettiin uuteen käyttöön.
Toinen kone, DP 851, käytti Griffon II -moottoria ensilennollaan elokuussa 1942. Joulukuussa koneeseen asennettiin Griffon 61 ja siitä tuli Mk. 21:n ensimmäinen prototyyppi.
[muokkaa] Mk. 21
Aikaisin 1942 havaittiin, että uutta kaksivaiheisella turbolla varustettua Griffon 61 -moottoria käyttävä Spitfire vaatisi vahvemman rungon, etenkin jäykemmät siivet. Lisäksi koneessa oli uusi halkaisijaltaan 7" suurempi potkuri ja sen vaatima korkeampi laskuteline. Ehdotettu malli sai merkinnän Mk. 21. Siinä oli kuitenkin huomattavia puutteita. Aseistukseksi vakiintui neljä tykkiä ilman konekiväärejä. Runko oli sama kuin Mk. XIV -mallissa.
Kokeissa vuoden 1944 lopussa ja 1945 alussa koneen suorituskyvyssä oli puutteita. Kehitysosasto suositteli muutoksista luopumista, mutta Supermarinen tehdas Castle Bromwichissa oli jo muunnettu tuottamaan uutta mallia. Ensimmäiset koneet tulivat käyttöön tammikuussa 1945, eikä niillä ollut enää juurikaan mahdollisuuksia tavata vihollishävittäjiä taistelussa. Sodan lopussa tilaukset peruutettiin ja vain 120 koneen valmistuttua.
[muokkaa] Mk. 22
Mk. 22 oli identtinen Mk. 21:n kanssa, lukuun ottamatta takarunkoa ja pisaranmuotoista ohjaamoa. Edellisissä sarjoissa nämä muutokset eivät olleet oikeuttaneet mallinumeron vaihtoon. Kokonaisuudessaan 272 Mk. 22 -konetta rakennettiin.
Niitä käytettiin vain yhdessä RAF:n vakinaisessa yksikössä, laivue numero 73 Lähi-idässä. Kaksitoista varajoukkojen laivuetta kuitenkin käytti koneita maaliskuuhun 1951 asti.
[muokkaa] Mk. 23
Mk. 23 oli Mk. 22, jossa oli uusi Supermarine Spitefuliin suunniteltu siipi. Uusi siipi oli kuitenkin epäonnistunut, eikä mallisarjaa ikinä rakennettu.
[muokkaa] Mk. 24
Viimeinen Spitfiren malli, Mk. 24 oli samanlainen kuin Mk. 22. Siinä oli lisäpolttoainesäiliöt ja siipiripustimet raketeille. Osa koneista varustettiin lyhytputkisella Mark V Hispano -tykillä.
Kaikkiaan 81 Mk. 24:tta valmistui. Niistä 27 oli muunnoksia Mk. 22:sta. Viimeinen Mk. 24 toimitettiin helmikuussa 1948. Niitä käytti vain RAF:n 80. laivue vuoteen 1952 asti. Osa koneista siirrettiin Hongkongin varajoukoille, missä ne olivat käytössä vuoteen 1955.
[muokkaa] Merivoimien malli
Spitfiren lentotukialuksilla käytetty malli oli Seafire. Se oli varustettu pysäytinvaijerikoukulla, taittuvilla siivillä ja muilla tarvittavilla muutoksilla. Koska Hawker Hurricanen laivastomalli, Sea Hurricane, oli osoittautunut hyvin onnistuneeksi, Fleet Air Armin lentäjät kysyivät, "jos kerran Hurricane, niin miksei sitten Spitfire", ja Spitfiren soveltuvuutta meripalvelukseen alettiin tutkimaan HMS Illustriousilla 1942. Kuten Spitfiressakin, Seafiressa oli kapea laskuteline, minkä vuoksi kone ei käsiteltävyytensä puolesta soveltunut hyvin tukialuskäyttöön. Lisävarusteiden painon vuoksi koneen painopiste siirtyi taakse, joka johti ohjausominaisuuksien huononemiseen laskussa. Seafireille sattuikin paljon onnettomuuksia. Ilmassa Seafire oli kuitenkin täysin Spitfiren veroinen, ja lentäjät pitivät siitä.
Seafire I oli ensimmäinen Fleet Air Armin malli. Se oli pohjimmiltaan Spitfire Mk. Vc, johon oli lisätty tukialuskoukku ja katapulttivarusteet. Seafire I:ssä oli kiinteä siipi. Ensimmäiset Seafire I:t tulivat laivuekäyttöön loppuvuodesta 1942, ja ne alkoivat korvata laivuekäytössä Fairey Fulmaria ja Sea Hurricanea vuodesta 1943 alkaen.
Seafire II oli ensimmäinen "loppuun asti suunniteltu" Seafiren malli. Se oli Mk. V, jossa oli taittuva siipi, aerodynaamisesti muotoiltu tukialuskoukku sekä vahvistettu takarunko tukialuskäyttöä varten. Seafire II pärjäsi Mitsubishi A6M5:lle (Zero) matalissa korkeuksissa, kun koneet kohtasivat sodan aikana. Yhdysvaltain käyttämät F6F Hellcat ja F4U Corsair olivat kuitenkin huomattavasti tehokkaampia, ja niillä oli pitempi toimintasäde. Seafiren etuna oli kuitenkin se, että se mahtui amerikkalaiskoneita paremmin Indefatigable-luokan tukialusten mataliin hangaareihin.
Seafire III oli Fleet Air Armin lopullinen Seafire-taistelukonemalli Toisen maailmansodan lopussa. Se tuli palveluskäyttöön 1944, ja sillä lennettiin lukuisilta tukialuksilta. Se oli Mk. V, jossa oli voimakkaampi moottori, nelilapainen potkuri, suurempi polttoainekapasiteetti sekä vahvistettu runko. Sodan lopussa Seafiren Griffon-moottoreilla varustetut mallit saivat huomattavan suorituskykyedun Merlin-moottorilla varustettuihin edeltäjiinsä verrattuna.
[muokkaa] Taistelussa Britanniasta
Spitfirelle annetaan usein kunnia Britannian ilmasodan voitosta. Spitfirea valmistettiin Castle Bromwichissa, Birminghamissa, jonne on pystytetty muistomerkki. Elokuvissa kuvattu tarina ei kuitenkaan ole täysin totuudenmukainen.
Spitfirea verrataan usein Hawker Hurricaneen, joka oli käytössä paljon suuremmissa määrin kuin Spitfire ilmasodan kriittisen vaiheen aikana keväällä 1940. Hurricanen tykit sopivat paremmin pommittajia vastaan hyökkäämiseen, mutta sen hidas nopeus teki siitä haavoittuvan hävittäjäsuojalle. Hurricanet kuitenkin pudottivat enemmän Luftwaffen koneita, seitsemän jokaisesta kymmenestä pudotetusta, sekä hävittäjistä että pommittajista, ja kärsivät myös raskaimmat tappiot.
Spitfireja olivat vastassa Saksan Messerschmitt Bf 109:t, jotka vastasivat suorituskyvyltään Spitfireja. Spitfiret voittivat useimmat kaartotaistelut, johon pääsyynä olivat koneen kääntymisominaisuudet. Hyvä näkyvyys ohjaamosta oli myös osasyynä, verrattuna varhaisten Bf 109:ien paksuraamisiin, kapeista lasipaneeleista koottuihin kuomuihin. Spitfiret määrättiin hyökkäämään Bf 109E:den kimppuun, ja Hurricanet tuhosivat pommittajat.
Spitfiren BF-109ä parempaan ketteryyteen oli lähinnä syynä koneen paremmat sakkausominaisuudet; lentäjä huomasi koneen käytöksestä, koska kone alkoi lähestyä sakkauspistettä, ja pystyi siten kaartamaan koneella lähempänä sakkausrajaa riskeeraamatta silti koneen joutumista sakkaustilaan. Useimmat BF-109-lentäjät eivät uskaltaneet lentää koneillaan yhtä lähellä sakkausrajaa, koska se tuli vastaan yllättäen ja varoittamatta, ja sakkaaminen taistelutilanteessa olisi saattanut koitua kuolemaksi.
Taistelu ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta. Spitfiressa oli aluksi tiivistymättömät polttoainesäiliöt, joihin oli helppo osua. Koneesta sanottiinkin: "Spitfire lentää kauniisti ketterästi kunnes saa osuman."
[muokkaa] Muut käyttäjät
Royal Air Forcen lisäksi monet muut liittoutuneiden maat käyttivät Spitfirea toisen maailmansodan aikana. Merkittävimpiä käyttäjiä olivat Puolan ilmavoimat, Tšekkoslovakian ilmavoimat, kuninkaalliset Kanadan ilmavoimat, kuninkaalliset Australian ilmavoimat, Etelä-Afrikan ilmavoimat ja kuninkaalliset Uuden-Seelannin ilmavoimat. Spitfire oli myös Mosquiton ohella ainoa ulkomainen konetyyppi, joka oli käytössä Yhdysvaltain armeijan ilmavoimissa. RAF:n suojissa Spitfirea käyttivät Vapaan Ranskan ilmavoimat Armée de l'Air ja Forces Aériennes Françaises Libres (FAFL).
Toisen maailmansodan jälkeen Spitfire jäi käyttöön useissa maissa, mukaan lukien Etelä-Afrikka, Ruotsi, Egypti, Kreikka, Irlanti, Israel, Syyria, Tanska, Norja ja Turkki. Ruotsissa Spitfire sai nimen S31 ja se oli käytössä vuoteen 1955, jolloin se korvattiin Saab 29 Tunnanilla.
Spitfiret olivat merkittävässä osassa Kreikan sisällissodassa. Niitä käyttivät aluksi RAF ja Etelä-Afrikan ilmavoimat 1944–1945 ja Kuninkaalliset helleeniset ilmavoimat vuodesta 1946 sodan loppuun 1948. Viimeiset merkittävät taistelutoimet Spitfire näki vuoden 1948 Israelin itsenäistymissodassa.
Nykyisin on olemassa noin 50 lentokuntoista Spitfirea ja muutama Seafire. Useissa museossa on lisäksi näyttelykoneita. RAF ylläpitää muutamaa konetta RAF:n Coningsbyn tukikohdassa Lincolnshiressa. Niitä käytetään Britannian taistelun muistolentoihin. Temora Aviation Museum New South Walesissa, Australiassa omistaa lentokelpoisen Supermarine Spitfire Mk VIII:n. Israelin ilmavoimien museossa Hatzerimissa on lentäjän ja entisen presidentin Ezer Weizmanin musta Spitfire.
