Luterilaisuus
Wikipedia
Luterilaisuus on protestanttinen kristillinen suuntaus, joka syntyi Martti Lutherin katolista kirkkoa kritisoivien teesien pohjalta. Paljon vaikutusta oli myös Philip Melanchthonin, Lutherin työtoverin, ajatuksilla. Suomeen luterilaisuuden toi Mikael Agricola, jonka lisäksi loi suomen kirjakielen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Luterilaisuus syntyi 1500-luvulla. Se syntyi katolisen kirkon sisällä ja lopulta erkani omaksi kirkokseen katolisen kirkon painostuksen johdosta. Martti Luther halusi palauttaa katolisen kirkon opetuksen Raamatun mukaiseksi. Hän halusi poistaa ajatuksen ankarasta Jumalasta. Raamatun mukaisuus onkin luterilaisuuden vanha pääperiaate "sola scriptura". 1500-luvulla katolilaisuudesta erkanivat myös anabaptistit, anglikaanit ja kalvinistit. Luterilaisuus vaikutti erityisesti Saksassa.
Vuonna 1580 Tunnustuskirjoja koottaessa alkoi luterilaisuuden sisällä ilmetä erimielisyyksiä opillisista kysymyksistä. Tuolloin luterilaisia ryhmittymiä olivat aitoluterilaisuus, filippistit, sekä kryptokalvinistit. Opilliset kiistat koskivat lain kolmatta käyttöä, synergismiä, sekä sakramentteja. 1600-lukua kutsutaan yleisesti puhdasoppisuuden ajaksi. Tuolloin luterilaisessa kirkossa vaikutti nk. luterilainen ortodoksia. Samaan aikaan syntyi luterilaisuuden sisälle pietismi vastustamaan puhdasoppisuutta. 1700-luvulla luterilaisuuden sisälle syntyi uusia herätysliikkeitä. Esimerkiksi Ruotsin kirkon sisälle lukijalaisuus. 1800-luku oli luterilaisuudessa herätysliikkeiden aikaa ja niitä syntyi lukuisia.
[muokkaa] Levinneisyys
Luterilaiseen kirkkoon kuuluvia on maailmanlaajuisesti noin 63 miljoonaa. Euroopassa luterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 37 miljoonaa ihmistä. Pohjoismaat ja Saksa ovat luterilaisuuden vankinta kannatusaluetta. Saksassa on eniten luterilaisia, noin 14 miljoonaa. Luterilaisuus on valtionuskonto Islannissa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa. Se näkyy esimerkiksi näiden valtioiden lipuissa.
Jäsenmäärältään suurimmat luterilaiset kirkot sijaitsevat: Ruotsissa (6 967 498), Amerikassa (n. 5 miljoonaa) ja Suomessa (4 366 255). Saksan luterilaisessa kirkossa on yhteensä noin 10,5 miljoonaa jäsentä, mutta se on jaettu kahdeksaan maakirkkoon, joista suurin on Hannoverin kirkko (n. 3,2 miljoonaa). Luterilainen maailmanliitto toimii luterilaisten kirkkojen yhdistäjänä.
[muokkaa] Luterilaisten kirkkojen ekumeeninen yhteistyö
Luterilaiset kirkot ovat hakeutuneet läheiseen yhteistyöhön keskenään. Valtaosa luterilaisista kirkoista on järjestäytynyt Luterilaisen maailmanliiton (LML) alle. Toinen merkittävä luterilaisten kirkkojen yhteenliittymä on yhdysvaltalainen Missouri synodi, joka suhtautuu ekumeniaan LML:oa pidättyvämmin.
Luterilaiset kirkot ovat periaatteessa avoimia ekumeniaan. Martti Lutherin toiminta ei alkuvaiheessa pyrkinyt oman kirkkokunnan synnyttämiseen vaan katolisen kirkon uudistamiseen. Sen vuoksi luterilaiset kirkot ovat pääsääntöisesti säilyttäneet hyvän keskusteluyhteyden katolisen kirkon ja myös muiden reformaatiossa syntyneiden kirkkojen kanssa.
LML on 1990-luvulla hyväksynyt Katolisen kirkon kanssa laaditun julistuksen "Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista". Siinä luterilaiset kirkot ja katolinen kirkko yhdessä toteavat, että 1500-luvulla annetut vanhurskauttamis- eli pelastusoppia koskevat oppituomiot eivät enää "osu kohteeseensa" nykyisissä luterilaisissa kirkoissa ja katolisessa kirkossa. Kirkot ovat siten saavuttaneet merkittävän yhteisymmärryksen asiassa, joka perimmältään synnytti koko uskonpuhdistuksen.
[muokkaa] Opetus
Luterilaisuuden lähtökohtana on Martti Lutherin katolisen kirkon armo-oppiin kohdistama kritiikki. Luther kritisoi facere quod in se est -oppia, jonka mukaan Jumala antaa armonsa sille, joka tekee itse sen minkä pystyy, ts. parhaansa. Kritiikkiin liittyi aikansa hurskauselämän kritiikki, joka kohdistui messu-uhri-oppiin, aneisiin ja pyhimysten palvontaan. Julkinen protesti alkoi 95 teesin kirjoittamisesta.
Luther korosti, että Jumalan armo saadaan "yksin armosta ilman lain tekoja". Tällä hän halusi korostaa, että ihminen ei voi omilla teoillaan tai ajatuksillaan ansaita Jumalan suosiota. Pelastus annetaan ihmiselle puhtaasti armosta. Armon antaja on Jumala, ja ihminen tarvitsee pelastuksen vastaanottamiseen vain uskonsa, joka tarrautuu Jumalan lupaukseen armosta. Jumalan ja ihmisen väliin ei saa tulla mikään meidän tekomme, vaan yksin Kristus.
Jumalan suosio eli pelastus saadaan puolestaan yksin Kristuksen tähden Kristuksen ainutkertaisen ristinkuoleman johdosta. Kristuksen ainutkertainen uhri ristillä on ainoa uhri, joka voi vaikuttaa pelastuksen ihmisen ja Jumalan välillä. Tällä hän kritisoi oman aikansa katolista messu-uhri-oppia, jonka messussa kirkko uudisti Kristuksen uhrin verettömästi näin sai aikaan sovittavan armon messuun osallistuvien ja Jumalan välillä.
Lisäksi Luther kritisoi aneita. Katolisen kirkon käsityksen mukaan kirkon pyhät ovat tehneet elämänsä aikana niin paljon hyvää, että niistä on syntynyt kirkolle hyvien tekojen ylijäämää. Tätä armon aarretta kirkko jakoi aneina kristityille. Aneopin mukaan ane antoi vapautuksen tietystä määrästä kiirastulessa vietettävistä vuosista. Kiirastuli oli hyvin keskeinen 1500-luvun kansanhurskauden käsitys. Vain erityisessä hurskauden säädyssä eli munkkina tai nunnana saattoi saavuttaa pyhyyden tason, jolla pääsi suoraan taivaaseen.
Näistä käsityksistä on muotoutunut luterilaisuuden iskulause "yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden" (sola fide, sola gratia, propter Christum).
Katolisen kirkon armo-opin ja keskeisten hurskausmuotojen kritiikki johti luonnollisesti riitaan kirkollisen auktoriteetin kanssa. Luther puolustautui vetoamalla Raamatun arvovaltaan. Luther nimittäin vetosi löytöjensä tueksi tiuhaan Raamatun kirjoituksiin, aivan erityisesti Paavalin kirjeeseen roomalaisille ja kirjeeseen galatalaisille. Tämä johti suoraan kritiikkin, miten kirkollinen opetushierarkia voi määritellä pelastukseen tarvittavan kirkon opin. Ainakin kirkollinen arvovalta kristillisen opin tulkitsijana koki kolauksen. 1500-luvun hurskauselämään ei kuulunut Raamatun lukeminen, ja kun messukin toimitettiin latinaksi, oli kansan Raamatuntuntemus hyvin heikkoa. Katolinen kirkko ei myöskään erityisesti suosinut kansan raamatunlukua. Lutherin Raamattuperusteluista syntyi uskonpuhdistuksen raamattuperiaate eli yksin Raamattu (sola scriptura). Luther käänsi pian Raamatun saksaksi, ja kansankielisestä Raamatusta tuli reformaation keskeinen tuntomerkki.
Historiallisista syistä luterilainen kirkko suhtautuu jossain määrin kriittisesti kirkolliseen hierarkiaan. Uskonpuhdistus ei saanut taakseen yhtään piispaa, joten Saksan luterilaisista maakirkoista hävisi piispan virka. Irtautuminen katolisen kirkon seurakuntarakenteesta johti myös seurakunnan toisenlaiseen määrittelyyn. Katolista kirkkoa vähemmän korostetaan seurakunnan ja kirkon organisatorista yhteyttä oikean uskon takaajana. Augsburgin tunnustuksen määritelmän mukaan "kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein jaetaan".
Luterilaisuudessa on vahva käsitys kristittyjen yhteisestä pappeudesta. Jokainen kristitty on kasteen perusteella oikeutettu lähestymään Jumalaan ja hoitamaan hengellisiä tehtäviä kirkossa. Evankeliumi ja sakramentit on annettu ensisijaisesti kirkolle ja ne ovat kirkon hallussa. Jokainen seurakunnan jäsen on siinä mielessä pappi, että hänellä on kristittynä hengellinen kelpoisuus olla evankeliumin julistaja ja pyhien toimitusten hoitaja. Luterilaisen käsityksen mukaan tästä hengellisestä pappeudesta ei kuitenkaan seuraa, että yksittäisellä kristityllä olisi lupaa omavaltaisesti ryhtyä julkisesti hoitamaan kirkolle annettuja tehtäviä. Evankeliumin julistamista ja sakramenttien hoitamista varten kirkkossa on myös erityinen pappisvirka, jota saa hoitaa vain oikein annetun kutsun ja vihkimyksen jälkeen. Erityisesti sakramenttien ja pyhien toimitusten hoitaminen kuuluu niille, jotka seurakunta on kutsunut tehtävää hoitamaan. Papilla ei siten ole muista kristytyistä erottuvaa hengellistä laatua tai persoonaansa pappisvihkimyksessä annettua muuta ominaisuutta, joka tekisi hänet paremmaksi hoitamaan tehtävää. Pappisvirka perustuu seurakunnan kutsuun ja vihkimykseen, ja antaa luvan hoitaa näitä tehtäviä. Pappisvirka siten säilyi luterilaisessa kirkossa. Se on Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan säätämä ja on tarkoitettu sitä varten, jotta ihmiset voisivat saada pelastavan uskon.
Luterilaisuus säilytti pääsääntöisesti erilaiset kirkon pyhät toimituksen ja rituaalit, kuten kaste, ehtoollinen, häät ja hautajaiset. Luther uudisti messua messu-uhri-opin kritiikin seurauksena. Lisäksi avioliittoon vihkimistä pidettiin reformaation seurakunnissa puhtaasti maallisena asiana eikä sakramenttina. Myös konfirmaatiokäsitys on jonkin verran irtautunut katolisen kirkon konfirmaatiosta.
Luterilaisilla on kaksi sakramenttia. Luther liittyi Augustinuksen sakramenttikäsitykseen, että sakramentin luo Jumalan lupaus yhdistettynä aineeseen (Accedat verbum ad elementum, et fit sacramentum). Reformaatiossa kuitenkin korostettiin Kristuksen asemaa pelastavan armon tuojana niin paljon, että sakramentin määrittelyyn lisättiin käsitys, että sen tuli olla Kristuksen asettama. Sakramenteiksi luettiin siten kaste ja ehtoollinen. Luther piti varhaiskautenaan myös rippiä sakramenttina, mutta ajatuksesta luovuttiin, koska rippiin ei liity ainetta.
Luterilaisuuden pyhä kirja on muiden kristittyjen tavoin Raamattu. Sitä tulkitaan nykyisin yleensä pelastushistoriallisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman (evankeliumin) merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin lakeja muistuttavat opetukset. Evankeliumia Raamatussa on se mikä ajaa Kristuksen asiaa (eli armoa, ns. Christum agere -periaate). Luther harjoitti myös merkittävää raamattukritiikkiä. Hän arvosteli Uuden testamentin kirjoja, joissa armo oli hänen mukaansa vain hämärästi näkyvissä. Tällainen oli mm. Jaakobin kirje. Lutherin myötä myös siirryttiin käyttämään Vanhan testamentin kirjoina ns. heprealaista kaanonia, josta puuttuivat ns. apokryfiset kirjat. Kristinuskossa yleensä oli siihen saakka käytetty pyhänä kirjana Septuagintan mukaista Vanhaa testamenttia. Heprealainen kaanon, josta osa Septuagintaan kuuluvista kirjoista oli poistettu, oli syntynyt juutalaisuuden parissa vasta kristinuskon syntymisen ja vakiintumisen jälkeen. Reformaation myötä protestanttisten painettujen Raamattujen Vanha testamentti on yleensä ollut heprealaisen kaanonin mukainen. Luther piti apokryfikirjoja hyvinä ja hyödyllisinä lukea, vaikkakaan ei aivan muun Raamatun veroisina. Käsitys yleisestä pappeudesta on kuitenkin johtanut myös vahvaan henkilökohtaisen kotihurskauden arvostamiseen.
Luterilainen oppi on kirjoitettu luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Niistä keskeinen on Augsburgin tunnustus. Augsburgin tunnustus viittaa alussa kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen, Nikean, apostoliseen ja Athanasioksen uskontunnustukseen, joiden kautta luterilaisuus liittyy vanhan jakamattoman kirkon perinteeseen. Luterilainen kirkko hyväksyy sellaisenaan jakamattoman kristinuskon käsitykset Jumalan kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta. Luterilaiset tunnustuskirjat on koottu ns. sovinnonkirjaan (Liber concordiae), ja sisältää lisäksi mm. Augsburgin tunnustuksen puolustuksen sekä Lutherin pienen ja ison katekismuksen. Luterilaisten kirkkojen tunnustuskirjapohja tosin vaihtelee jonkin verran. Jotkin luterilaiset kirkot hyväksyvät tunnustuskirjakseen vain Augsburgin tunnustuksen. Siitä on myös käytössä joissakin kirkoissa ns. muutettu versio.
Luterilaisuudessa tunnustetaan enkelien ja pyhimysten olemassaolo, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa. Pyhiä ihmisiä pidetään nykyisessä doktriinissa esikuvallisina kristittyinä, jotka tarjoavat mallin uskon soveltamisesta elämään. Heitä ei kuitenkaan rukoilla eikä heiltä pyydetä esirukouksia, koska luterilaisuudessa katsotaan ihmisen olevan suorassa, välittömässä suhteessa Jumalaan. Tämä on mm. poistanut Ave Maria -rukouksen luterilaisten käytöstä. Mariologiassaan luterilainen kirkko liittyy vanhan kirkon mariologisiin dogmeihin Mariasta jumalansynnyttäjänä (theotokos) ja Marian ikuisesta neitsyydestä (semper virgo). Sen sijaan luterilaisuus ei ole omaksunut katolisen kirkon käsitystä Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja taivaaseenottamisesta.
[muokkaa] Katso myös
- Suomen evankelis-luterilainen kirkko
- Katekismus
- Martti Luther
- Tunnustuskirjat
- Virsikirja
- Luettelo Suomen luterilaisista kirkoista
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Raamattu suomeksi, evankelis-luterilaisen kirkon pyhä kirja, jolla on ollut Suomessa merkittävä vaikutus kulttuuriin 1000-luvulta alkaen.
- 1992 käännös
- Martikainen, Tuomas 1997-2002: Uskonnot Suomessa: Luterilaiset
