Jiddiš

Wikipedia

Jiddiš, jota historiallisesti kutsuttiin myös juutalaissaksaksi, oli toiseen maailmansotaan saakka Itä-Euroopan juutalaisten yhteinen kieli. Hitlerin alkuunpanema juutalaisten joukkotuho muutti tilanteen täysin. Eloonjääneet jiddišinkieliset emigroituivat joko Yhdysvaltoihin tai Israeliin ja seuraava sukupolvi omaksui paikallisen valtakielen: englannin tai heprean. Jiddišin puhujia oli ennen sotaa ainakin kymmenen miljoonaa, mutta nykyään määrä on laskenut murto-osaan: vuonna 1991 arvellaan maailmassa olleen kolme miljoonaa puhujaa.

Jiddišin kieli kehittyi keskiajan Saksan juutalaisten keskuudessa ja perustuu ennen muuta keskiaikaisiin reininmaalaisiin murteisiin. Saksaksi kirjoittanut juutalaiskirjailija Edgar Hilsenrath antaa parodisessa romaanissaan Der Nazi & der Friseur erään tarinan henkilöistä todeta jiddišin olevan "eräänlaista keskiyläsaksaa ja siksi saksalaiselle hengelle läheisempää kuin nykysaksan, joka on oikeastaan rappeutunutta jiddišiä". Leikkipuhetta toki, mutta jiddiš säilyttää vielä nykyisinkin keskiyläsaksan aikaisia piirteitä, joita on turha nykysaksasta hakea.

Myöhemmin jiddiš eriytyi muusta saksasta useista syistä. Juutalainen kulttuuri erosi keskiajan kristityistä saksalaisista muun muassa siinä, että jiddišiä ei kirjoiteta latinalaisilla vaan heprealaisilla kirjaimilla, lisäksi uskonnollisista, abstrakteista ja "oppineista" käsitteistä käytetään heprealaisia sanoja. Eriytymistä edisti uusyläsaksan (eli nykysaksan) 1500-luvulla alkanut, Martti Lutherin alulle panema standardoimiskehitys, joka perustui muihin (kuin reininmaalaisiin) saksan murteisiin. Lisäksi suurin osa jiddišiä puhuneista juutalaisista joutui pakenemaan Saksan vainoja ja asettumaan Itä-Eurooppaan, erityisesti Puola-Liettuan itäisille alueille. Näistä alueista tuli sittemmin osa Neuvostoliittoa ja ne ovat nykyisin Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Tämän seurauksena jiddiš sai paljon sanastollisia ja kieliopillisia vaikutteita slaavilaisista kielistä. Yllättävää on, että keskeisessä sanastossa on joitakin romaanisperäisiä lainasanoja, kuten bentšn "siunata" (latinan benedicere) ja leienen "lukea" (latinan legere).

Erillisen jiddišinkielisen kirjallisuuden kehityksen kannalta avainasemassa on 1500-luku, jolloin painokoneiden kehityksen ansiosta päästiin painamaan sekä maallista että uskonnollista kirjallisuutta. Suosittu, sisällöltään lähinnä ritariromanssin luonteinen seikkailurunoelma on Elia Levitan jo 1500-luvun alussa kirjoittama Bovo-Buch. Myös keskiajalla sekä Ranskassa että Saksassa suosittuja kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarien seikkailuja ilmestyi jiddišinkielisinä versioina. Koska naiset eivät yleensä osanneet hepreaa, heidän uskonnollisista tarpeistaan pyrittiin huolehtimaan julkaisemalla jiddišinkielistä hengellistä kirjallisuutta. Tällaisista selitysteoksista kirjallisuudenhistoriallisesti merkittävimpiä on rabbi Ja'akov ben Isaak Aškenazin 1600-luvun alussa kirjoittama "naisten raamattu", Tsene-rene ("Menkää katsomaan" - kirjan nimi on hepreaa ja tulee Laulujen laulun/Korkean veisun säkeestä 3:11: "Menkää katsomaan, oi Siionin tyttäret").

Tsene-renen ja Bovo-Buchin jiddiš oli sanastoltaan varsin puhtaasti germaanista. Tsene-rene oli tarkoitettu naisille, jotka eivät käyneet ješivakoulua eivätkä osanneet hepreaa. Usein se käyttää germaanisperäisiä sanoja abstrakteista käsitteistä, joille myöhemmässä jiddišissä käytettiin heprealaisia termejä.

Varsinainen jiddišinkielinen kirjallisuus aidoimmillaan syntyi kuitenkin vasta Itä-Euroopassa, jonne suurin osa Saksan juutalaisia pakeni keskiajan vainoja. Saksassa ja Hollannissa jiddiš kuihtui pois valistuksen ajan myötä, kun näille kielialueille jääneet juutalaiset enimmäkseen omaksuivat saksan tai hollannin kirjakielen. Sitä vastoin Itä-Euroopassa jiddišistä syntyi monien ryhmien myötävaikutuksella juutalaisten yhteinen maallisen sivistyksen kieli. Jiddišiksi kirjoittivat monet merkittävät kirjailijat, kuten Mark Twainiin usein verrattu Sholem-Aleichem (oikeastaan Solomon Rabinovitš), ja juutalaisväestön lukuisat poliittiset ja uskonnollisetkin ryhmät sionisteista sosialistisiin ns. bundisteihin asti harjoittivat jiddišinkielistä propagandatyötä. Vilnassa perustettiin 1925 myös jiddišinkielinen tieteellinen tutkimuslaitos, sittempi YIVO (Jidišer visnšaftlecher institut - puolan mallin mukaan sana "instituutti" ei ole jiddišissä neutri kuten saksassa, vaan maskuliini).

Kaikki muuttui kuitenkin Adolf Hitlerin toimeenpaneman juutalaisten joukkotuhon myötä. Jiddišiä voidaankin pitää tavallaan yhtenä holokaustin uhreista. Vuonna 1930 maailmassa oli kymmenen miljoonaa jiddišin äidinkielistä puhujaa, vuonna 1991 kolme miljoonaa, suurimmaksi osaksi vanhuksia, joiden lapset ja lapsenlapset eivät enää puhu kieltä. Jiddišin puhujat eivät myöskään enää muodosta yhtenäistä yhteisöä, kuten itäeurooppalaisissa maissa ennen sotaa, vaan ovat hajallaan pitkin maailmaa - Yhdysvalloissa, Israelissa ja kuka missäkin. Edes Israelissa jiddiš ei ole saanut paljoakaan yhteiskunnan tukea, koska sitä pidetään laajalti surkean gettoelämän nöyryytyksien ja juutalaisvainojen symbolina: nykyheprea luotiin uuden, getosta vapautuneen ja voimakkaan Israelin juutalaisen kieleksi, ja jiddišiä oli vuosikymmenten ajan täysin sosiaalisesti hyväksyttyä pilkata ja halveksia Israelissa. Ilmapiiri on muuttunut vasta viime aikoina, kun jiddišinkielinen kirjallisuus, lauluperintö ja teatteri on ymmärretty tärkeäksi osaksi yhteistä, rikasta juutalaista kulttuuria.

Eräs ryhmä kuitenkin on ainakin Yhdysvalloissa ja Israelissa sitkeästi säilyttänyt jiddišin kotikielenään: tiukan ortodoksiset haredi-juutalaiset, jotka tunnetaan parhaiten erottuvasta mustasta vaateparrestaan ja jotka eivät periaatteessa hyväksy heprean elvyttämistä maalliseen käyttöön (vaikka Israelissa asuvat yleensä käytännön pakosta osaavat nykyhepreaa). Eristäytyneissä yhteisöissään he ovat pystyneet pitämään kiinni jiddišin arkikäytöstä.