Slovenian sota
Wikipedia
Slovenian sota eli kymmenen päivän sota 27. kesäkuuta - 6. heinäkuuta 1991 oli Jugoslavian hajoamissotiin kuulunut lyhyt sota, joka johti Slovenian itsenäistymiseen. Sodassa kuoli vain muutamia kymmeniä, eli Slovenia pääsi Jugoslavian hajoamisprosessista helpolla. Sloveenit voittivat, koska Jugoslavian serbijohtoinen armeija ei ollut varautunut sloveenien lujaan, päättäväiseen ja nopeaan vastarintaan. Hajoavan Jugoslavian keskukseksi jäävä Serbia ei tosissaan halunnut pitää hallussaan Sloveniaa, jonka alueella asui vain hiukan serbejä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kehitys ennen Slovenian sotaa
[muokkaa] Liberalismin ja keskusjohtoisuuden kamppailu 50- ja 60-luvuilla
Sloveniassa alkoi pakkokollektivisointi 1949 jatkuen vuoteen 1952. 1949 Jugoslavian johto päätti aloittaa rakentaa yhteiskuntajärjestelmää ei-neuvostoliittolaisten oppien mukaan, jonka seurauksena alettiin tammikuussa 1950 perustaa työläisten itsehallintoneuvostoja, jotka olivat vastavoima yksipuoluediktatuurille. Kesäkuussa 1950 Slovenian kirjailijaliiton kokouksessa arvosteltiin kommunistien toimia Sloveniassa. Slovenialaisen vapausrintaman jäsen Edvard Kockbeck arvosteli johtajia diktatorisista otteista ja luovuuden tukahduttamisesta. Kockbeckin oli pakko erota 1952 puolueen painostettua häntä mm. lehdistössä. Poliittinen jääkausi hellitti hieman Sloveniassakin 1951. 1953 päätettiin desentralisoida ja demokratisoida Jugoslaviaa.
50-luvun alussa Sloveniassa vaikutti liberalismia lähentynyt poliitikko Milovan Djilas jonka sosialismia koskevat näkemykset tuomittiin vuoden 1954 alussa. 1961 teollisuus slovenialaiset vaativat kommunistiliitossa talouden hajakeskittämistä ja taloudellisten realiteettien ottamista lukuun, koska samana vuonna oli tapahtunut huomattavaa talouden taantumista. Alexandr Rankovicin johtama kova linja murskasi sloveenien toiveet. Kirjailija Dobrica Cosic arvosteli osatasvaltojen autonomiaa, jota mm sloveeni Dushan Pirjevec vastusti. Alkoi keskusjohtousuutta ja osatasavaltojen itsemäärämisoikeutta kannattavan suuntauksen välinen kiista. Edvard Kardelj vaati Jugoslavian eri osatasavalloille enemmän oikeutta päättää omista asioistaan 1965. Kovaa linjaa kannattanut Jugoslavian sisäministeri Alexandr Rankovic erotettiin, ja kesällä 1966 alkoi edellisenä vuonna käynnistetty talousuudistus. Jugoslavian 60-luvun uudistuksia ajoi ensin sloveeni Boris Kraigher. Näin 1967-1972 Sloveniassa vallitsi vapaamielinen virtaus, joka tukahdutettiin laajoin puhdistuksin 1971-1972. Liberaali Stane Kavcic alkoi ohjata Slovenian taloutta 1967 käynnistäen talouden liberalisoinnin ja länsimaistumisen, joka alkoi näkyä pian esim. autojen määrän lisääntymisenä ja vaurauden kasvuna sekä taiteessa. 1969 Kavcicia vastaan hyökkäsivät mm. Edvard Kardelj, Slovenian keskuskomitean puheenjohtaja Frank Popit , Slovenian pääministeri Sergej Kraigher sekä monet muut sloveenipoliitikot. Tämän laukaisi kiistan Sloveniaan rakennettavasta tiestä, joka olisi ollut Jugoslavian keskushallituksen lainoittama. Edvard Kardeljin sanojen mukaan Jugoslavia ei riistänyt Sloveniaa ja sloveenien tulisi pystellä samoilla linjoilla keskushallituksen kanssa. Stane Kavcicin ajama liberaali linja romahti jo vuoden 1969 lopuilla, vaikka hän säilytti asemansa vuoteen 1972. Liberaalien kommunistien kukistamisen lisäksi liberaalimpia oloja vaativa teknokraattiryhmä pelattiin ulos. 70-luvun alussa pelättiin Slovenian aluepuolustuksen muuttuvan kansallisarmeijaksi.
[muokkaa] 80-luku ja 90-luvun alku ennen sotaa
1980-luvun puolessa välissä alkoi näkyä merkkejä Slovenian liberalisoitumisesta. Vuonna 1986 Milan Kucan nousi Slovenian puoluejohtajaksi. Slovenian itsenäistymisliike alkoi voimistua vuonna 1988. Saman vuoden heinäkuussa syytettiin mm. slovenialaista poliitikkoa Janez Janšaa Jugoslavian liittoarmeijan tuomioistuimessa. Sloveenit tukivat Kosovon albaaneja. Tämän takia helmi- ja maaliskuussa 1989 Serbia alkoi saartaa Sloveniaa talouspakottein. Toukokuussa 1989 Sloveniassa julkistettiin julistus, jossa vaadittiin suvereniteettia, vaikka maa pysyisi Jugoslavian osana. 22. tammikuuta 1990 ensin sloveenit ja sitten kroaatit erosivat Jugoslavian kommunistiliitosta, jossa heitä painostettiin, ja kommunistiliitto hajosi. Tästä seurasi Jugoslavian hajoamiskehityksen kiihtyminen.
7.3.1990 Slovenian sosialistinen tasavalta julistautui Slovenian tasavallaksi. Huhtikuussa 1990 Sloveniassa pidettiin vapaat vaalit ja toukokuussa Lojze Peterle muodosti uuden ei-kommunistisen hallituksen. Slovenian johto kielsi aseiden luovutuksen liittovaltiolle 19. toukokuuta 1990, kun liittovaltio oli ehtinyt kerätä noin puolet aluepuolustuksen aseista. Slovenia rakensi aluepuolustuksensa uudestaan ja osti hiukan aseita mm. Singaporesta. 28. syyskuuta Slovenian perustuslakimuutos ajoi sitä kohti konfederaatiota, sillä se lakkautti monia liittovaltion elimiä. 4.10.1990 Slovenian parlemantti uusi lainsäädäntöä demokraattiseksi. 23. joulukuuta 1990 kansa äänesti itsenäisyydestä, jota 88,2 % kannatti. Aivan itsenäisyyssodan alussa monet slovenialaiset yrittäjät vastustivat Slovenian itsenäistymistä, koska eroaminen Jugoslaviasta sotki heidän liiketoimensa markkinayhteyksien katketessa muualla Jugoslaviaan.
[muokkaa] Sotatoimet
Slovenia itsenäistyi 25. kesäkuuta 1991 illalla, ja seuraavana päivänä maassa juhlittiin itsenäisyyttä. Tämän jälkeen alkoi kymmenpäiväinen sota Slovenian itsenäisyydestä. Jugoslavian liittoarmeijan panssaroidut joukot lähtivät samana yönä kohti Sloveniaa, ja Slovenian johto totesi maan olevan sodassa 27. kesäkuuta. Osa Sloveniaan matkalla olevista joukoista kääntyi Kroatiaan, sillä myös siellä oli odotettavissa sota.
Sloveniaan lähetetyt liittoarmeijan sotilaat eivät halunneet taistella, toisaalta sloveenit taistelivat 40 000 miehen vahvuisten aluepuolustusjoukkojen turvin nopeasti ja tehokkasti. Sloveenit saartoivat liittoarmeijan kasarmit ja pystyttivät esteitä teille mm. rekoista ja busseista. Nämä hidastivat liittoarmeijan panssareiden etenemistä. Sloveenit toimivat päättäväisesti, voimakkaasti ja luottavaisesti sekä ripeästi. Liittoarmeija joutui huomaamaan, että oli lähettänyt liian vähän voimia sloveeneja kukistamaan.
Kansainvälinen yhteisö alkoi heti tukea sloveeneja. 27. kesäkuuta Jugoslavian liittoarmeija lähti liikkeelle kasarmeistaan Sloveniassa ja Kroatiassa. Iltapäivällä käytiin Trzinin ja Ormozin lähellä taisteluja, joissa muutama kaatui. Seuraavana päivänä Jugoslavian armeija miehitti joitain raja-asemia, ja sloveenit kaappasivat monia asevarastoja. Sloveenisotilaat karkasivat Jugoslavian liittoarmeijasta. Monilla paikkakunnilla taisteltiin kiivaasti. Medvedjekissä Dolenjskassa aluepuolustus saartoi Ljubljanaan matkalla olleen panssarikolonnan pitkäksi aikaa. Jugoslavian armeija yritti auttaa Sloveniassa olevia joukkojaan siirtämällä tankkeja Kroatiasta, mutta turhaan.
1. heinäkuuta tulitauko tuli voimaan ja Jugoslavia alkoi vetää pois joukkojaan Sloveniasta. Seuraavana päivänä liittoarmeija hyökkäsi taas Kroatian puolelta, ja Slovenian aluepuolustus torjui panssarihyökkäyksen Krakovskin metsässä. Samana päivänä Jugoslavian televisio levitti tietoa siitä, kuinka sloveenit käyttävät hirviömäisiä otteita taistellessaan liittoarmeijaa vastaan. Syynä tähän oli sloveenien aloittama liittoarmeijan kasarmien saarto. 3. heinäkuuta läntinen painostus pysäytti uusien panssareiden liikkeen Serbiasta kohti Sloveniaa.
Taistelut loppuivat 4. heinäkuuta 1991, jolloin sloveenit julistivat taistelujen yksipuolisesti päättyneen onnistuttuaan pysäyttämään liittoarmeijan hyökkäyksen. Virallisesti sotatoimet päättyivät vasta Brionin sopimukseen 8. heinäkuuta 1991.
[muokkaa] Miksi Jugoslavia hävisi Slovenian sodan?
Liittoarmeijan suunnitelma Slovenian kukistamiseksi perustui alussa lähinnä pelotteluun: sotilaskomentaja luki uhkauksen TV:ssä, hävittäjät lentelivät Ljubljanan taivaalla. Uskottiin varsin kevyen 100 panssarin osaston riisuvan muutamassa tunnissa 27 raja-asemaa aseista, mutta vain noin puolet onnistuttiin voittamaan. Liittoarmeijan joukkojen taistelumoraali oli hyvin matalalla: armeijasta karkailtiin, vaihdettiin helposti puolta tai antauduttiin muuten vain sotavangeiksi. Liittoarmeijan panssareissa oli miehistönä sekakansallisia joukkoja, mm. albaaneja, jotka olivat itse Jugoslavian serbijohdon painostamia.
Sodassa kuoli 47 sotilasta ja haavoittui noin 220 molemman puolen tappiot mukaan lukien. Siviilejä kuoli 13. Liittoarmeijan tappiot olivat suuremmat. Liittoarmeijan epäonnistuminen Sloveniassa myönnettiin avoimesti ja se johti heikkoina pidettyjen upseerien vaihtoon Jugoslavian liittoarmeijassa 5. heinäkuuta. Loppujen lopuksi ei Jugoslavian hallinto eikä Serbian johtokaan halunnut pitää kiinni Sloveniasta ja antoi alueen itsenäistyä. Syynä tähän oli se, että vain 2% Slovenian asukkaista oli serbejä.
