Jazz

Wikipedia

Jazz-yhtye sillalla

Jazz on Yhdysvalloissa viimeistään 1800-luvun Yhdysvaltain etelävaltioiden mustan väestön keskuudessa syntynyt musiikillinen traditio, johon kuuluu monia toisistaan kauaksi erkaantuneita tyylejä. Selviin muotoihinsa laji hahmottui 1900-luvun puolella.

Jazzin syntypaikkana pidetään erityisesti New Orleansin kaupunkia. Jazz kehittyi afro-amerikkalaisten vokaalimusiikista, bluesista ja spirituaalimusiikista. Jazzin kehittivät afroamerikkalaiset ja sitä esittivät afroamerikkalaiset. Ensimmäinen levyttämään päässyt jazz-yhtye oli kuitenkin valkoisista muusikoista koostuva Original Dixieland Jass Band vuonna 1917.

Jazzille tyypillisiä piirteitä ovat improvisointi, pienet riffit sekä runsas synkooppien käyttö. Jazzin esittäjinä voivat olla yhtä lailla suuret big bandit kuin yksi ainoa henkilö. Jazzia on sen monimuotoisuuden ja nauttiman arvostuksen vuoksi joskus kutsuttu "Yhdysvaltojen taidemusiikiksi"

[muokkaa] Jazzin historiaa

[muokkaa] Jazzin alkuperä

Jazzin juuret löytyvät Länsi-Afrikasta Pohjois-Amerikkaan orjatyöhön kuljetettujen mustien musiikista. Musiikkilajin synty alkoi todennäköisesti siitä, etteivät orjat saaneet työn aikana puhua toisilleen, he keksivät työlauluja – laulaminen oli näet sallittua. Tällaisia lauluja kutsutaan nimityksellä field hollers ("peltohoilotukset"). 1860-luvun sisällissodan jälkeen orjuus lopetettiin ja musiikkikulttuurin kehitys vauhdittui. Syntyivät esimerkiksi bluesiksi ja ragtimeksi kutsutut musiikinlajit. Ragtime oli jazzia edeltävää, hieman nopeaa marssia muistuttavaa useimmiten pianolla esitettyä musiikkia. Ragtimen kehittymispaikkoja olivat mm. Teksas, Florida, Tennes, St. Louis, Oklahoma ja varsinkin sen huomattavin keskus, Missisippin suistoalueella sijaitseva New Orleans. Kuuluisin ragtime säveltäjä oli Scott Joplin, jonka monet kappaleet ovat nykyäänkin tuttuja suurelle yleisölle.

[muokkaa] New Orleans

New Orleans oli vapaamielinen kaupunki, jossa useat eri kulttuurit pääsivät sekoittumaan helposti ja myös ragtime sai siellä vaikutteita. Ragtime -musiikkia soitetitin usein bordelleissa. Alun perin sana jazz tarkoittikin kansankielellä maksullisen seksin harrastamista. Ragtimen kehityttyä marssimaisuudesta hiukan keveämmäksi ja monipuolisemmaksi sitä alettiin nimittää jazziksi. Jazzin kehittyminen alkoi 1890-1910-luvuilla. Alkuperäisessä jazzissa oli vaikutteita sotilasmarsseista, länsi-afrikkalaisesta musiikista, pianomusiikista, kirkko- ja kansanmusiikista sekä ranskalaisista lauluista. Kaikkein erikoisin piirre jazzissa oli muihin tuon ajan musiikkityyleihin verrattuna se, että kappaleissa merkittävässä asemassa olivat usein improvisoidut soolo-osuudet. Improvisointi teki kappaleista eloisia ja sillä saatiin kappaleisiin enemmän tunnetta mukaan. New Orleans jazzin improvisointi eroaa nykyaikaisen jazzin improvisoinnista siinä, että se oli lähinnä olemassa olevan melodian koristelua.

[muokkaa] Jazzin suosio kasvaa

Jazzista tuli äkkiä varsinkin mustien keskuudessa todella suosittu musiikkilaji. Sitä soitettiin seurapiirikutsuissa ja jopa joissain värikkäissä hautajaisissa. Afrikkalaisilta oli kielletty heidän perinteiset soittimensa, koska englanninkieliset siirtomaaisännät pelkäsivät orjien käyttävän erityisesti rumpuja yhteydenpitovälineenä. Lisäksi orjia haluttiin käännyttää kristinuskoon, ja heille opetettiin perinteisiä kristillisiä hymnejä ja virsiä. Siten mustat alkoivat laulaa omaa musiikkiaan ja rakentaa soittimia itse, sekä mahdollisuuksien mukaan opetella länsimaisia soittimia. Yleinen ensimmäisten jazzyhtyeiden kokoonpano oli trumpetti, klarinetti ja pasuuna sekä joskus saksofoni. Taitavat trumpetistit saivat yleisesti paljon arvostusta. Näitä olivat mm. Buddy Bolden, Freddie Keppard ja Joe ”King” Oliver. Joe Oliver oli Louis Armstrongin trumpetinopettaja.

Joitain valkoihoisia tuli jazzin harrasteluun mukaan jo 1900-luvun alkuaikoina. Kaikkien aikojen ensimmäisen ja samalla ainoan ennen 1920-lukua tehdyn jazzlevytyksen teki valkoihoisten karpaasien yhtye The Original Dixie Jass Band vuonna 1917 (jazz saatettiin usein kirjoittaa jass alkuaikoina). Tämä antoi potkua jazzin leviämiselle myös valkoihoisten keskuuteen.

Ensimmäinen maailmansota ei vaikuttanut elämään Yhdysvalloissa juuri ollenkaan eikä siitä ollut haittaa myöskään jazzin kehittymiselle. New Orleansissa soitettu jazz oli päätyyli, mutta sen rinnalla kehittyi myös kaksi pianolla soitettavan jazzin tyylilajia: stride ja boogie woogie. Kun vuonna 1917 New Orleansissa kiellettiin aiemmin laillinen prostituutio, jazz alkoi keskittyä Yhdysvaltojen itärannikolle; Chicagoon ja myöhemmin myös New Yorkiin. 1920-luvulla äänilevyteollisuus kiihtyi ja jazzia alettiin kunnolla tallentaa levyille. Tämä lisäsi kiinnostusta ja myös jazzmuusikkojen määrää.

Suomessa 1920-luvulla suurin osa jazzista oli englannin- tai ruotsinkielistä. Työläisnuorison keskuudessa syntyi kansallisista aineksista haitarijazz, joka yhdisteli jenkkoja ja polkkia ragtimeen, sekä lisäsi niihin valssiromanssia, tangoa, kuplettia ja muuta käden ulottuvilla olevaa ainesta. Haitarijazz liittyy hyvin paljon Dallapén historiaan, sillä se oli tyylin esikuva, jonka valta-asema vain vahvistui 30-luvulla ja kesti hyvinkin aina talvisotaan asti.

[muokkaa] 1930-luku ja big bandit

Louis Armstrong

Louis Armstrongin liittyminen Fletcher Hendersonin yhtyeeseen loi uuden pohjan oikeastaan koko jazz-tyylisuunnalle. Hän kehitti vielä melko jäykästä New Orleans jazzista kokonaan uuden tyylin: classic jazzin. Se oli New Orleans jazzia solistisempaa taidetta, mikä nosti jazzin arvostusta entisestään. Ennen jazz oli vain ns. kollektiivista, mutta nyt soittajilla oli myös tiettyjä rooleja kappaleissa. Tämä oli osasyynä siihen, että jazzkokoonpanot kasvoivat.

New Yorkissa ja Kansas Cityssä kehittyi jazztyyli isoille orkestereille, mikä oli pohjana 1930-luvun big band -swingille. Suurten orkesterien käyttö johti siihen, että jazzkappaleille täytyi tehdä entistä tarkempia sovituksia. Improvisointi oli suurissa kokoonpanoissa vaikeampaa. Classic jazz oli kuitenkin vielä 1920-luvulla big bandejä suuremmassa suosiossa.

1930-luvulla jazzin valtatyylinä oli swing ja suuret jazzorkesterit olivat suosiossa. Duke Ellington oli Swingin sovittajista maineikkain. Swing musiikki on klassista jazzia varsinkin rytmiltään keveämmän kuuloista ja siinä kappaleilla on huolella tehty sovitus. Eroja voi maistella loistavasti kuuntelemalla kappaleen ”Moon River” Louis Armstrongin klassista jazzia olevana sovituksena sekä saman kappaleen swing-sovituksena laulajatar Sarah Vaughanin esittämänä. 1930-luku oli jazzin historian valtakautta.

[muokkaa] Bebop

Jazzia esitettiin pääasiassa klubeissa, koska improvisoidun soittamisen taso kärsii suurissa konserteissa. Swingin ja tarkkojen sovitusten myötä esiintymispaikalla ei ollut soiton kanalta väliä. Tämä johti kaupallistumiseen ja viihteellistymiseen, mitä pidettiin jazzin luonteen kannalta huonona asiana. Kaupallistuneeseen swingiin ja helpoksi käyneeseen improvisointiin kyllästyneet muusikot kerääntyivät soittamaan ja kilpailemaan soittotaidoistaan keskenään New Yorkin Harlemin Minton`s Playhouseen. Mukaan tuli myös paljon uusia muusikoita. Siellä kehittyi musiikkilaji nimeltä bebop eli re-bop eli bop. Suurin osa bebopin kärkinimistä olivat aiemmin swingsolisteja, esim. Dizzy Gillespie, Charlie Parker ja Miles Davis.

1940-luvun taitteessa oli toinen maailmansota, joka keskeytti musiikkilajien kehityksen. Vuosina 1943 ja 1944 Yhdysvalloissa oli voimassa levytyskielto. Tämä haittasi varsinkin kaupallisen swingin ja myös jazzin asemaa ja bebop sai enemmän kiinnostusta. Bebopin uudenlainen tyyli sopi hyvin sodan jälkeiseen aikaan, jolloin kulttuurit olivat vielä epätasapainossa. Bebopissa improvisointi ei ollut enää melodiaan sidoksissa vaan pelkästään sointurakenteeseen. Sointurakennekin oli hiukan entistä monimutkaisempi. Bebop sai aluksi paljon kritiikkiä, koska musiikkilaji on melko vaikeaselkoista.

Eräs motiivi bebopissa oli hämätä asiaan paneutumattomia maallikkoja, varsinkin valkoisia, esimerkiksi soittamalla tuttuja kappaleita nopeammilla tempoilla ja monimutkaisemmilla soinnuilla ja tietysti uudella nimellä niin, ettei kaikki tunnista niitä. Bebop–sävellykset erosivat melodialtaan ja teemaltaan paljon aikaisesta, mutta sointurakenteet lainattiin yleensä populaarikappaleista. Bebop heijasti mustien asennoitumista omaan tilaansa. Bebop kasvatti mustan väestön ylpeyttä. Tämän jazzhaaran syntymistä voidaan pitää osasyynä mustien 1950-luvun kansalaisoikeustaisteluihin, joiden kautta afroamerikkalaiset saivat lopulta täydet kansalaisoikeudet.

Bebopia soitettiin yleensä 4-5 hengen yhtyeissä. Soittimet olivat yleensä saksofoni, trumpetti, kontrabasso, piano ja rummut. Bebopissa oli improvisoinnin kannalta tärkeää muusikoiden välinen vuorovaikutus. Se oli ensimmäinen jazztyyli, joka ei ollut tarkoitettu tanssittavaksi. Osaksi sen, sekä myös vaikeaselkoisuuden ja vallankumouksellisuuden takia bebopista ei tullut koskaan tavallisen kansan parissa yhtä suosittua kuin swing.

1950-luvulla ei tullut aivan uusia tyylisuuntauksia kuten bebob, vaan uudet tyylit, cool jazz ja hard bop, olivat läheistä sukua bebopille. Yhteenvetona jazzissa bebopin myötä tapahtuneesta murroksesta voidaan sanoa, että jazz erkaantui yhä kauemmaksi kaupallisesta musiikista. Laulua kuultiin nyt aiempaa selvästi harvemmin jazz-musiikissa ja myös suuret bigbandit olivat osin väistyneet pienempien ryhmien tieltä. Pitkät improvisoidut soolot tulivat jazzissa yhä keskeisemmäksi, ja alettiin käyttää enimmäkseen rytmejä, joiden tahdissa ei voinut enää tanssia.

[muokkaa] Cool jazz

Cool jazz oli varsinkin valkoisten nuorten klassisen musiikin opistoissa opiskelevien muusikkojen kehittelemä musiikkilaji, jossa panostettiin ns. ”akateemiseen esitystapaan”. Sen eroavuuksia bebopiin oli mm. se, että siinä käytettiin pehmeä-äänisempiä soittimia, kuten käyrätorvea ja tuubaa, sekä se, että improvisointi oli yksinkertaisempaa ja kappaleissa joskus useita osia. Cool jazz kuulostaa bebopia hillitymmältä ja hiukan melodisemmalta. Siinä suosittiin ”kuivaa” melodiaa eli soittamisessa ei ollut vibratoa ja melodiassa ei ollut kontrapunktia eli siinä ei soitettu melodiasta poikkeavia sivumelodioita yhdessä päämelodian kanssa. Cool jazzia käytettiin 1950-60-luvulla paljon elokuvamusiikkina. 1960-luvulla cool jazzin perinteitä jatkoi bossanova, joka on yhdistelmä jazzia ja brasilialaista musiikkia.

[muokkaa] Hard bop

1960-luvun alkaessa hard bop syntyi suoraan bebopista. Hard bopissa eli funky- tai soul jazzissa rumpalilla oli tärkeämpi asema kappaleessa. Korostuneen kompin seurauksena muiden soitinten improvisointi muuttui suoraviivaisemmaksi. Hard bop sai vaikutteita mm. mustien gospel-musiikista sekä bluesista. Hard bop oli selkeämpää ja melodisempaa kuin bebop ja siitä tuli varsinkin 1960-luvulla melko suosittua. Sitä soitettiin mm. uskonnollisissa tapahtumissa. Bebopia soittaneen Miles Davisin siirtyminen hard bopin piiriin sai aikaan mm. sen, että sävelasteikot otettiin käyttöön ja kappaleet muuttuivat melodisemmiksi. Julian Cannonball Adderley oli hetken Miles Davisin opissa ja perusti veljensä kanssa myöhemmin yhtyeen nimeltä Cannonball Adderley Quintet, josta tuli yksi hard bopin suosituimmista. Yhtye vieraili Suomessakin 1960- ja 1970-lukujen alussa.

[muokkaa] Free jazz ja avantgarde jazz

1960-luvulla hardbopiin otettiin vaikutteita esimerkiksi Etelä-Amerikan musiikista. Cool jazzista muotoutui bossanova. Jazzin historian suurimpia vallankumouksia tapahtui 1960-luvulla kun free jazz ja avantgarde-jazz tuli tunnetuksi. Näissä jazzlajeissa ei enää soitettu perinteisten sointujen ja sointurakenteiden mukaan. Free jazzin ja avantgarde-jazzin tärkeimpiin kehittäjähahmoihin kuuluu saksofonisti Ornette Coleman, jonka 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa julkaisemat levyt määrittivät molempia tyylisuuntia. Muita avantgarde-tyylin perustajia 1950-luvulla olivat pianisti Cecil Taylor ja kosketinsoittaja Sun Ra. 1960-luvulla saksofonisti John Coltrane alkoi esittää avantgardea ja freetä nousten näiden tyylisuuntausten suosituimmaksi artistiksi.

Freejazzissa ei ollut yleensä melodiaa eikä sointukulkua määrätty ennalta ja tempokin saattoi vaihdella kappaleen aikana. Silti musiikki ei ole sattumanvaraista vaan siinä tarvittiin vielä tarkkavaisempaa soittajien välistä vuorovaikutusta. Nämä jazzlajit kuitenkin poikkesivat liikaa jazzin aikaisemmista perinteistä eikä aikaisempiin jazzlajeihin haluttu ottaa näistä vaikutteita, kuten yleensä uusista virtauksista otettiin. Free jazzin edustajat kävivät Euroopassa etsimässä musiikilleen kasvualustaa, jota ei kuitenkaan löytynyt. Eurooppalaiset saivat kuitenkin opetusta free jazzin edustajilta.

Avantgarde oli eurooppalaisempi versio free jazzista. Siinä käytettiin enemmän valmiiksi sävellettyä materiaalia ja siinä oli vaikutteita eurooppalaisesta taidemusiikista. Avantgardesta eurooppalaiset kehittivät itsenäisemmin omaa jazztyyliään ja eurooppalaisen jazzin ”identiteetti” kehittyi 1970-luvulla.

Reaalisosialistisissa Itä-Euroopan maissa, etenkin Puolassa ja Tshekkoslovakiassa, jazzista tuli jopa tietynlaista "toisinajattelumusiikkia": musiikinlaji ei nauttinut virallista suosiota.

[muokkaa] Fuusio

1970-luvulla monet jazzmuusikot alkoivat yhdistellä tuon ajan populaarimusiikkia ja jazzia keskenään. Myöhemmin jazzin ja popin yhdistelyyn perustuvaa musiikkia on ruvettu kutsumaan fuusiojazziksi (usein puhtaan vain "fuusiosta", mikä on soveliasta, koska tällainen musiikki ei usein kuulosta perinteiseltä jazzilta). Jazzin uusimpien virtausten tasalla oleva Miles Davis julkaisi merkittävimpinä pidetyt fuusiolevyt: In A Silent Way (1969) ja Bitches Brew (1970). Näillä kuuluisilla levyillä esiintyneet jazzmuusikot kuten Chick Corea, Herbie Hancock, John McLaughlin ja Joe Zawinul perustivat myöhemmin omat yhtyeensä ja jatkoivat fuusion kehittelyä. Fuusioyhtyeet saivat ystäviä myös popmusiikin kuuntelijoiden joukosta.

[muokkaa] Jazz 1960-luvun jälkeen

Fuusio erkaantui nopeasti niin kauas aiemmasta jazzista, ettei se kelvannut useille jazzin ystäville. New Yorkissa oli kuitenkin nuoria luovia soittajia, jotka halusivat elvyttää puhtaan jazzin asemaa. Keskustassa ei ollut jazzmuusikoille esiintymispaikkoja, joten he joutuivat esiintymään kaupungin reunoilla olevissa vanhoissa varastorakennuksissa. Tätä kutsuttiin loft movementiksi. Uudessa jazzissa vanhoilla kokoonpanokaavoilla ei enää ollut väliä.

1960-luvun jälkeen suuret muutokset näyttivät olevan ohi jazzin eri rintamilla. Jazzin innovaatiot kuitenkin jatkuivat esimerkiksi avantgarde jazzin piirissä. Samoin myöhempi ilmiö on nu jazz, jossa jazzia yhdistetään elektronisen tanssimusiikin rytmeihin. 1980-luvun alkupuolella jazzista oli tullut jo kansainvälisempi ja kansanomaisempi ilmiö ja sitä tehtiin Amerikan ja Euroopan lisäksi myös muissa maanosissa.