Blues

Wikipedia

Blues [blu:z] (engl.) on afroamerikkalaisen musiikin tyylilaji, joka kehittyi Yhdysvalloissa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa mustan väestönosan keskuudessa. Se vaikutti suuresti ensin jazzin ja myöhemmin rockin syntyyn.

Sisällysluettelo 1 Piirteet 2 Historia 2.1 Bluesin juuret 2.2 Musiikkiteollisuus kiinnostuu bluesista 2.3 Country blues ja city blues 2.4 Blues sähköistyy sodan jälkeen 2.5 White blues 2.6 Buumin jälkeen 3 Bluesin tärkeimpiä alalajeja 4 Blues-standardeja 5 Bluesia lähellä olevat musiikintyylit 6 Merkittävimpiä blues-artisteja ja -yhtyeitä 7 Ääninäytteitä 8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Piirteet

Blues ei ole jazzin tai rhythm and bluesin tapaan musiikillinen traditio, jonka varhaisvaiheilla ja moderneilla muodoilla on musiikillisesti enää varsin vähän tekemistä keskenään. Sen sijaan blues on tietynlaiseen tunnelmaan, sointukaavoihin ja asteikkoon sidottu musiikintyyli, joka ei ole muuttunut sävyltään oleellisesti, mutta jota on eri aikoina soitettu hyvin erilaisilla kokoonpanoilla ja soittimilla.

Bluesin runkona on diatoninen duuriasteikko (bluesasteikko) ja sen sävelet. Säkeistömuoto on usein kolmisäkeinen, ja sointukulku perustuu blueskaavaan. Nopeammissa kappaleissa on shuffle-rytmi. Vanhojen blues-kappaleiden sanoituksissa esiintyy usein uskonnollisia sekä taikuuteen liittyviä aiheita, ja erilaiset ongelmatilanteet yksinäisyydestä tulviin ja kuivakausiin pääsivät usein laulun aiheeksi. Toisen maailmansodan jälkeisessä modernissa bluesissa sanoitusten aiheena ovat useimmiten seksuaaliset huolenaiheet - joskin ne olivat vahvasti läsnä blues-sanoituksissa jo aiemmin.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Bluesin juuret

Bluesin varhaisimmat juuret ovat Länsi-Afrikassa, josta väestöä kuljetettiin Yhdysvaltoihin orjatyövoimaksi varsinkin 1700-luvulla. Mississippi-joen suiston alueella asui erityisen paljon mustaa väestöä, sillä siellä maanviljely ja etenkin puuvillan kasvatus muodostivat pääosan alueen taloudesta. Blues kehittyi puuvillapeltojen työntekijöiden työlauluista (field hollers) köyhien mustien maatyöläisten ja pienviljelijöiden vapaa-ajan musiikiksi. Blues-traditio haaroittui moniksi eri tyylilajeiksi, jotka vaihtelivat alueittain. Bluesin synnyn tarkkaa ajankohtaa on yritetty asettaa eri lähteissä vuosien 1870 ja 1900 välille. Ensimmäinen konkreettinen tieto bluesista on vuodelta 1903, jolloin säveltäjä W. C. Handy kuuli mustan kitaransoittajan laulavan bluesia eräällä rautatieasemalla.

Bluesin syntymisen sosiaalisilla ja taloudellisilla taustoilla on spekuloitu paljon. 1800-luvun lopulla orjat olivat vapautuneet. Musta väestö oli siirtymässä yksityiseen maanomistukseen ja oma-aloitteiseen maanviljelyyn. Jotkut ovatkin esittäneet, että myös musiikki kehittyi tuolloin individualistisempaan suuntaan, pois kollektiivisesta esitystavasta. Tämän teorian mukaan bluesin kehitys juontuisi siis oleellisesti orjien vapautuksesta.

Blues syntyi samoihin aikoihin kuin valkoisten moderni kantrimusiikki. Molemmista tyyleistä myös ensimmäiset nauhoitukset on tehty samoihin aikoihin, 1920-luvulla, jolloin populaarimusiikkiin erikoistunut bisnes kehitti ja loi käsitteet "race music" (rotumusiikki) ja "hillbilly music". Näistä ensin mainittu oli mustien ja jälkimmäinen valkoisten musiikkia. Myös levyjen kohdeyleisö määräytyi esittäjien värin mukaan. Tuohon aikaan bluesin ja kantrin musiikillinen ero ei ollut yhtä selvä kuin myöhempinä aikoina. Käytännössä ero määritettiinkin artistin ihonvärin mukaan.

[muokkaa] Musiikkiteollisuus kiinnostuu bluesista

Vaikka ensimmäiset bluesäänitykset tehtiin vasta 1920-luvulla, nuottiteollisuus ehätti edelle ja julkaisi bluesnuotteja jo 1910-luvulla. Ragtime-buumin johdosta nuottien painajat etsivät uusia rahasampoja, ja bluesmusiikkiin suhtauduttiin tässä suhteessa toiveikkaasti. Vuonna 1912 julkaistiin kolme suosittua bluesmaista sävellystä: Arthur Sealsin "Baby Seals' Blues", Hart Wandin "Dallas Blues" sekä tunnetuimpana W. C. Handyn "Memphis Blues". Handy, joka oli muodollisen opetuksen saanut musta muusikko, säveltäjä ja sovittaja, oli keskeinen hahmo bluesin popularisoinnissa. Hän oli ensimmäinen, joka nuotitti ja orkestroi bluesia yhtyeille ja laulajille. Handysta tuli hyvin kuuluisa, ja hän kutsui itseään "bluesin isäksi", vaikka nykyään onkin kiistelty siitä, edustavatko hänen sävellyksensä varsinaista bluesia. Handyn musiikkia voidaan luonnehtia bluesin, jazzin ja ragtimen fuusioksi, joka hyödynsi joidenkin ragtime-kappaleiden tapaan myös latino-vaikutteisia rytmejä.

1920-luvulla bluesista tuli afroamerikkalaisessa ja laajemmin amerikkalaisessa populaarimusiikissa merkittävä ilmiö, joka tavoitti valkoisen yleisön Handyn sävellysten ja naispuolisten laulajien avulla. Musiikkia esitettiin usein teattereissa, yökerhoissa ja kapakoissa. Bluesin ja jazzin ero muuttui selkeämmäksi näihin aikoihin, ja jotkut levy-yhtiöt (ARC, OKeh ja Paramount) alkoivat levyttää afroamerikkalaista musiikkia.

[muokkaa] Country blues ja city blues

Kasvaessaan musiikkiteollisuus nosti suosioon myös country blues -artisteja, joista tunnetuin omana aikanaan oli Blind Lemon Jefferson. Merkittävä country bluesia esittänyt laulaja-kitaristi oli myös Charlie Patton. Country bluesin myötä ihmisille tuli tutuksi myös slide-kitaran ääni. Tässä maaseudulla syntyneessä soittotyylissä sävelet haettiin kitaran otelaudalta putkea (tai joskus veistä) käyttämällä. Myös huuliharppu oli tärkeässä asemassa.

Country bluesin vastakohtana Bessie Smithin kaltaisten laulajattarien esittämää musiikkia alettiin usein kutsua city bluesiksi. Usein bluesin esittämiseen riitti yksi henkilö. City bluesissa oli kuitenkin usein taustayhtyeenä soittimiltaan pientä jazz-kokoonpanoa muistuttava ryhmä.

Blues-musiikki oli saanut suuren kuulijakunnan, mutta 1930-luvun lamakausi pysäytti kehityksen. Levymyynti romahti ja monet muusikot joutuivat suuriin vaikeuksiin. Country blues -traditio kuitenkin säilyi maaseudulla. Tyylisuunnan keskeisimpiin artisteihin lukeutunut Robert Johnson vaikutti 1930-luvun jälkipuoliskolla.

[muokkaa] Blues sähköistyy sodan jälkeen

1940-luvun kuluessa paljon etelän mustaa köyhälistöä siirtyi paremman elintason toivossa Chicagon kaltaisiin pohjoisiin teollisuuskaupunkeihin. Tällöin myös bluesmusiikin keskukset siirtyivät Mississipin jokisuistosta ("Delta") Chicagon, Detroitin ja Texasin kaupunkien mustiin kaupunginosiin. Paljolti juuri Chicagossa syntyi toisen maailmansodan jälkeen uusi sähköistä äänenvahvistusta hyödyntävä bluestyyli, jossa käytettiin nyt myös sähkökitaraa sekä huuliharppua, bassoa ja pianoa. Musiikki muuttui yhtyepainotteisemmaksi, voimakkaammaksi ja kiihkeämmäksi tullen samalla yhä suositummaksi. Varsinaista bluesia laajemmasta afroamerikkalaisesta populaarimusiikin tyylistä alettiin käyttää näihin aikoihin nimitystä rhythm and blues. Blueskaavaan sidottu musiikki jäi kuitenkin elämään sen rinnalle, ja monet artistit keskittyivät edelleen nimenomaan bluesiin.

Yksi keskeinen hahmo bluesin muutoksessa oli suosittu laulaja ja slide-kitaristi Muddy Waters, jonka ensimmäisen hitti-singlen julkaisi levy-yhtiö Chess vuonna 1948. Tärkein sähkökitaran soiton kehittäjä bluesissa oli kuitenkin T-Bone Walker, joka soitti sähköistä bluesia jazzmaiseen tyyliinsä jo ennen Muddy Watersia. 1950-luvun merkittäviin blues-muusikoihin lukeutuivat myös esimerkiksi Elmore James, Howlin' Wolf, John Lee Hooker sekä blueskitaransoiton virtuoositasolle vienyt B.B. King.

Elintason kasvaessa musta yleisö saattoi käyttää entistä suurempia summia äänentoistolaitteisiin, äänilevyihin, konserttilippuihin ja jukeboxeihin. Valkoisen yleisön keskuudessa blues tai rhythm and blues sitä vastoin eivät menestyneet kaupallisesti vielä 1950-luvulla. Amerikkalaisen nuorisokulttuurin uusi merkittävä ilmiö, rock and roll, oli kuitenkin tyyliltään suoraa jatkoa rhythm and bluesille.

[muokkaa] White blues

1960-luvun alussa blues alkoi lopulta levitä mustien asuma-alueiden ("gettojen") ulkopuolelle. Yhdysvaltalaisissa blues-konserteissa alkoi nyt näkyä valkoihoisiakin kasvoja. Samalla blues tuli erittäin suosituksi Britanniassa. Monet tunnetut brittiläiset rockyhtyeet (kuten The Rolling Stones, The Animals ja Fleetwood Mac) omaksuivat bluesin osaksi omaa musiikkiaan. Jopa sotaa edeltävän ajan blues-muusikoiden, kuten Robert Johnsonin, levytykset löydettiin uudestaan. Ne vaikuttivat voimakkaasti moniin 1960-luvun kitaristeihin. Jotkut vanhat akustiset blues-kappaleet heräsivätkin eloon uusina rock-versioina. Esimerkki tästä on Eric Claptonin Cream-yhtyeen riveissä tekemä versio Robert Johnsonin "Crossroads Bluesista".

Yhdysvalloissa valkoinen nuoriso alkoi todella laajassa mittakaavassa kiinnostua bluesista vasta 1960-luvun jälkipuoliskolla. Musiikkityyli tuli heille tutuksi valkoisten blues-muusikoiden tai blues-kappaleita ohjelmistoonsa sisällyttäneiden Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kaltaisten rock-tähtien välityksellä. Vähitellen huomio kiinnittyi myös mustiin blues-muusikoihin. Musiikkityylin suosion kasvu nosti lopulta parrasvaloihin monia tummaihoisia blues-veteraanejakin. 1960-luvun aikana lavalle palasi jopa Skip Jamesin ja Son Housen kaltaisia kunnioitettavaan ikään ehtineitä delta blues -artisteja. Hieman paradoksaalisesti blues oli löytänyt valkoisen yleisönsä samalla kun bluesin suosio afroamerikkalaisen nuorison keskuudessa oli hiipunut soul- ja funk-musiikin levitessä.

[muokkaa] Buumin jälkeen

1970-luvun alussa bluesbuumi hiipui, mutta 1980-luvulla pinnalle nousi taas monia uusia valkoisia bluesartisteja. Tuolta vuosikymmeneltä muistetaan esimerkiksi Stevie Ray Vaughan sekä hänen isoveljensä Jimmie Vaughanin yhtye Fabulous Thunderbirds. Viime aikojen tunnetuimpia bluesartisteja ovat näiden lisäksi olleet esimerkiksi Robert Cray ja Jeff Healey. Rockin ja bluesin välimaastossa liikkuvista nyky-yhtyeistä mainittakoon The White Stripes.

[muokkaa] Bluesin tärkeimpiä alalajeja

• Delta blues - vanha maaseudun akustinen blues. Esittäjiä muun muassa Son House, Robert Johnson, Charlie Patton. Sana delta blues viittaa nimenomaan Mississippin suistoalueen muusikoihin. Laajempia nimityksiä vanhalle akustiselle bluesille ovat "folk blues" ja "country blues".
• City blues - vanha naislaulajien blues. Esittäjiä muun muassa Bessie Smith, Ma Rainey
• Chicago blues - "urbaani", sähkökitaralla soitettu blues. Esittäjiä muun muassa B.B. King, Albert King, Freddie King
• Blues-rock - rock-kokoonpanolla ja -soundilla soitettu valkoisten muusikoiden blues. Esittäjiä muun muassa John Mayall, Stevie Ray Vaughan

[muokkaa] Blues-standardeja

Kuten jazzissa, bluesissakin on "standardeja" eli kappaleita, jotka "kaikki" tuntevat ja joita soitetaan usein. Seuraavassa listassa on kaikkein tunnetuimpia blues-standardeja. Kappaleen jälkeen on ensin mainittu tunnetuimman levytyksen esittäjä ja sitten kappaleen kirjoittaja, mikäli se on eri henkilö. "Traditional" tarkoittaa että säveltäjä on tuntematon.

• "Born Under a Bad Sign" (Albert King - Booker T. Jones & William Bell)
• "Dust My Broom" (Elmore James - Robert Johnson tai traditional)
• "Five Long Years" (Eddie Boyd)
• "Key to the Highway" ( Big Bill Broonzy)
• "I'm Your Hoochie Coochie Man" (Muddy Waters - Willie Dixon)
• "Killing Floor" (Howlin' Wolf)
• "Rollin' and Tumblin"' (Muddy Waters - traditional)
• "Rollin' Stone (Catfish Blues)" (Muddy Waters - traditional)
• "Sweet Home Chicago" (Robert Johnson)
• "Spoonful" (Howlin' Wolf - Willie Dixon)
• "The Sky Is Crying" (Elmore James)
• "They Call It Stormy Monday" (T-Bone Walker)

[muokkaa] Bluesia lähellä olevat musiikintyylit

• perinteinen jazz
• boogie woogie
• perinteinen gospel
• rhythm and blues
• vanhempi rock
• rock and roll
• surf

[muokkaa] Merkittävimpiä blues-artisteja ja -yhtyeitä

[muokkaa] Ääninäytteitä

Charlie Pattonin delta blues -tyyliä edustavia blueskappaleita ogg-formaatissa
 Pony Blues^?
 A Spoonful Blues^?
 High Water Everywhere part 1^?

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Blues-Finland.com Bluesin ajankohtaissivusto suomeksi