Irlannin historia
Wikipedia
[muokkaa] Esi- ja varhaishistoria
Irlannin ensimmäiset asukkaat tunnetaan arkeologisten löytöjen perusteella. Saari asutettiin mesolittisella kivikaudella, jota siellä kuten muuallakin Euroopassa seurasivat neoliittinen kausi ja pronssikausi. Varhaisella rautakaudella eli noin vuonna 500 eaa. keltit saapuivat Irlantiin ja sulautuivat yhteen aiempien asukkaiden kanssa, jolloin muovautui myös iiri erillisenä kelttikielenä. Poliittista ykseyttä Irlanti ei kuitenkaan koskaan saavuttanut, vaan jäi keskenään taistelevien heimojen temmellyskentäksi. Kun kristillinen kirkko vakiintui maahan 600-700-luvulla, se jäi ainoaksi maata yhdistäväksi instituutioksi: pienten heimokuningaskuntien kiistoissa se saattoi kuitenkin toimia välittäjänä, ja luostarilaitos aloitti Irlannin kaupungistumisen luostarien kerätessä ympärilleen kauppiaita, käsityöläisiä ja taloudellista toimintaa.
Vanhassa Irlannissa lienee ollut pari sataa heimokuningaskuntaa. Merkittävin heimokuningasdynastia oli pohjoisen Uí Néill, tarunomaisen Niall Naoighiallachin, "Yhdeksän panttivangin Niallin", jälkeläiset. Uí Néillin dynastian hallitsemat alueet sijaitsivat pohjoisessa, Ulsterissa (Ulaidh). Etelämpänä merkittäviä valtakuntia oli Eoghanachtin ja Dál gCaisin klaaneilla. Ajan myötä provinssien - iiriksi viidennesten, cúige - kuninkaat nousivat todellisiksi mahtimiehiksi. Tuohon aikaan Irlanti jakautui viiteen maakuntaan, jotka olivat Ulster (Ulaidh), Munster (An Mhumhain), Leinster (Laighin), Connacht (Connachta) ja Meath (An Mhí). Nykyisin Meathista ovat jäljellä vain kreivikunnat Meath ja Westmeath (An Iarmhí), jotka lasketaan osaksi Leinsterin maakuntaa.
[muokkaa] Viikinkiretket
700-luvun lopusta alkaen Irlantia koettelivat viikinkien hyökkäykset, mutta vähitellen viikingit asettuivat aloilleen ja perustivat rannikoille kaupunkeja sekä ryhtyivät käymään kauppaa. Mm. Dublin (Baile Átha Cliath, aiemmin iiriksikin Duibhlinn), Wicklow (Cill Mhantáin), Waterford (Port Láirge) ja Wexford (Loch Garman) ovat alkujaan viikinkisatamia. Vuonna 1014 Clontarfin (Cluain Tarbh) taistelussa irlantilaiset kuitenkin yhdistivät voimansa Brian Borún johdolla viikinkejä vastaan ja onnistuivat murtamaan näiden poliittisen vallan Irlannissa. Brian Ború surmattiin kuitenkin taistelun yhteydessä, joten Irlanti jäi poliittisesti hajalleen.
[muokkaa] Normannit - ensimmäinen "englantilaisvalloitus"
Viikinkien jälkeen tulivat normannit. Nämä olivat viikinkien ranskalaistuneita jälkeläisiä, jotka olivat asettuneet Ranskan Normandiaan ja antaneet maakunnalle nimensä. Vilhelm Valloittajan johdolla normannit olivat alistaneet valtaansa Englannin vuoden 1066 jälkeen; Irlantiin he saapuivat 1169, kun Leinsterin maakunnan kuningas Diarmuid Mac Murchadha liittoutui normandialaisen Richard fitz Gilbert de Claren kanssa Connachtin kuningas Tiarnán Ó Ruaircia vastaan. Tämä oli Irlannin ensimmäinen "englantilaisvalloitus", oikeastaan normandianranskalainen valloitus.
Richard de Clare, joka tunnetaan myös nimellä Strongbow, tuli näin hankkineeksi Irlannin, lähinnä sen itäosat, puolivahingossa Englannin kruunun alueeksi. Seuraavien vuosisatojen ajan Englannin kuninkaat yrittivät saada Irlannissa aikaan jonkinlaista järjestystä, mutta englantilaisten ja irlantilaisten lakien yhteensopimattomuuden vuoksi mm. aatelisten perimysjärjestykset menivät sekaisin ja koko saari joutui kaaostilaan, kun ei oltu varmoja siitä, kumpaa lakia täytyy noudattaa. Sekasorto ja pikkusodat leimasivat irlantilaista elämää.
[muokkaa] Irlantilaisten nujertaminen
Saaren mahtimiehiksi nousivat ns. geraldiinit, irlantilaistunut Fitzgeraldin eli Mac Gearailtin normandialaisperäinen aatelissuku - Kildaren (Cill Dara) jaarlit. 1530-luvulla Englannin kuningas Henrik VIII ryhtyi ankariin toimiin geraldiinien nitistämiseksi: hän vangitsi hallitsevan jaarlin, surmasi tämän kapinallisen pojan ja jakoi geraldiinien maat englantilaisille siirtolaisille. Aviosotkujensa vuoksi Henrik erotti Englannin kirkon Rooman alaisuudesta ja ryöväsi Irlannin luostarit.
Irlantilaisten lopullinen alistaminen jatkui Elisabet I:n johdolla, joka joutui sotimaan ennen muuta Aodh (Hugh) Ó Néillin johtamia ulsterilaisia vastaan 1500-luvun viimeisinä vuosina. Ó Néill voitettiin lopulta Kinsalen (Cionn tSáile) taistelussa vuonna 1601, huolimatta espanjalaisten lähettämistä apujoukoista. Ulster oli alistettu, ja ulsterilaiset klaanipäälliköt lähtivät maanpakoon vuonna 1607 - tapaus tunnettiin sittemmin "jaarlien lähtönä" (the Flight of the Earls, iiriksi Imeacht na nIarlaí).
[muokkaa] "Istutukset"
Tämän jälkeen Elisabet aloitti englantilaisten uudisasukkaiden "istutukset" (plantations, iir. plandálacha) Irlantiin. Tavoitteena oli englantilaisen kulttuurin juurruttaminen Irlantiin ja gaelilaisen klaanilaitoksen jäänteiden hävittäminen. Nyt kun Englanti oli leimautumassa protestanttiseksi maaksi ja irlantilaisten kansanomaista kristillisyyttä oli pidettävä lähinnä katolisuutena, uskonnolliset vastakohdat määrittelivät, kuka oli irlantilainen ja kuka englantilainen. Katolisten maat vietiin ja parhaat tontit jaettiin protestanteille. Näiltä ajoilta ovat peräisin myös Pohjois-Irlannin väestöryhmien ristiriidat.
[muokkaa] Oliver Cromwell Irlannissa
Jaakko (James) I ja hänen seuraajansa Kaarle (Charles) I yrittivät lujittaa Englannissa kuninkaan valtaa parlamentin kustannuksella. Tämä johti sisällissotaan kuningasmielisen puolueen, ns. kavaljeerien, ja parlamenttimielisten, Oliver Cromwellin johtamien keropäiden välillä 1640-luvulla. Tällöin irlantilaiset nousivat kapinaan Kaarlen puolella siinä toivossa, että tämä vastikkeeksi palauttaisi osan heidän vanhoista oikeuksistaan. Keropäät kuitenkin voittivat sodan, ja kuninkaan mestattuaan parlamentin nimittämäksi diktaattoriksi noussut Cromwell hyökkäsi valiosotilaittensa, ns. rautakylkien (the Ironsides) kanssa Irlantiin vuonna 1649.
Cromwell hävitti Irlantia laajalti, ja hänen rautakylkensä syyllistyivät joukkomurhiin: ennen muuta Droghedan (Droichead Átha) kaupungin asukkaiden surmaaminen herättää Irlannissa vieläkin pahaa verta. Sotaretkensä lopuksi Cromwell karkotti kuoleman uhalla suuren osan Irlannin itäosien katolisia asukkaita länteen Connachtin maakuntaan (to hell or to Connaught).
[muokkaa] Vilhelm Oranialainen ja villihanhien pako
Cromwellin jälkeinen restauraatio nosti taas Stuart-suvun kuninkaat valtaan Englannissa, ensin Kaarle II:n ja sitten (v. 1685) Jaakko II:n. Stuartit olivat ankaran yksinvallan kannattajia, mutta irlantilaiset katoliset hankkiutuivat heidän suosioonsa. Tämä ei miellyttänyt parlamenttia, joka nimitti vastakuninkaan, Vilhelm Oranialaisen (William of Orange) protestanttisesta Alankomaista. Jaakko II joutui pakenemaan Englannista, mutta irlantilaisista kannattajistaan - jakobiiteista - hän kokosi armeijan tuekseen. Joukko Jaakon sotilaita valmistautui asettumaan taloksi Londonderryyn (Doire), mutta joukko protestanttisia kisällejä - the Apprentice Boys - sieppasi avaimet ja lukitsi kaupungin portit. Pohjois-Irlannin protestantit juhlivatkin kisällipoikia yhä sankareinaan.
Huhtikuussa 1689 Jaakko oli jo itse Irlannissa ja aloitti Londonderryn piirityksen, joka kesti kuukausia ja tappoi lukuisia kaupungin protestantteja nälkään, mutta heinäkuussa Vilhelm Oranialaisen laivat tulivat kaupungin avuksi. Myös tämä piiritys, The Siege, on pohjoisirlantilaisten protestanttien identiteetille tärkeä tapahtuma. Protestanttien iskulause no surrender! viittaa juuri piiritykseen.
Ratkaiseva taistelu Vilhelm Oranialaisen ja jakobiittien välillä käytiin Boyne-joella (An Bhóinn) 12. heinäkuuta 1690. Katoliset jatkoivat kuitenkin epätoivoista kapinaansa Patrick Sarsfieldin (Pádraig Sáirseal) johdolla vielä vuoden päivät, kunnes Sarsfieldin joukot suostuivat lähtemään maanpakoon Ranskaan. Tätä sanottiin "villihanhien paoksi" (engl. The Flight of the Wild Geese, iir. Éalú na nGéanna Fiáine).
[muokkaa] Pitkät sortovuodet
Nyt voimaan tulivat ankarat sortolait, the Penal Laws, na Péindlíthe, jotka kielsivät katolisilta maanomistuksen kokonaan. Irlantilaisilla ei enää ollut omia päälliköitä eikä sotureita, mutta liioin he eivät päässeet englantilaisten lakien suojelukseen. Iirin kieli jäi elämään vain kansanmurteina, mutta säilyi yksinkertaisesti sen vuoksi, että iiriä puhuva katolinen rahvas joutui elämään kokonaan laillisen yhteiskunnan ulkopuolella.
[muokkaa] Grattanin parlamentti
1700-luvulla Irlannin yläluokkana toimi uusi englantia puhuva, protestanttinen väestö, the Ascendancy. Tämä luokka ei tietenkään samastunut katolisiin köyhiin, mutta sillä oli jonkinasteinen käsitys Irlannista erillisenä poliittisenä yksikkönä, jolla oli omat edut. Irlannilla oli oma parlamentti, joka Henry Grattanin johdolla onnistui vuonna 1782 hankkimaan varsin itsenäisen aseman englantilaisten jouduttua viemään maasta suurimman osan armeijaansa taistelemaan itsenäisiksi pyrkiviä Amerikan Yhdysvaltoja vastaan. Grattanin parlamentti ei kuitenkaan onnistunut oleellisesti muuttamaan Irlannin oloja, sillä katolisten oikeuksista ei päästy yksimielisyyteen.
[muokkaa] Ranskalaisten vuosi ja unioniasetus
Ranskassa puhkesi vuonna 1789 vallankumous, jonka aatteet innostivat vapaamielistä älymystöä myös Irlannissa. Belfastin (Béal Feirste) protestantit perustivat United Irishmen -järjestön, jonka voimahahmoksi nousi nuori Theobald Wolfe Tone, protestantti hänkin. Wolfe Tonen ja hänen kannattajiensa tavoitteena oli yhdistää katoliset ja "toisinajattelevat" protestanttiryhmät, ennen muuta presbyteerikirkkoon kuuluvat, saman lipun alle taistelemaan itsenäisen Irlannin puolesta Ranskan tuella. Toisaalta myös kuninkaalle lojaalien ulsterilaisten protestanttien Oranialaisveljeskunta perustettiin juuri näihin aikoihin. Wolfe Tone hakikin sitten apua ranskalaisilta, ja vuonna 1796 suuri ranskalainen laivasto ilmaantui Bantry-lahdelle (Bá Bheanntraí) Irlannin etelärannikolle mukanaan pelottavan suuri armeija. Kova myrskytuuli hajotti kuitenkin laivaston ympäri merta, eikä maihinnoususta tullut mitään.
Vuonna 1798 irlantilaiset yrittivät uudelleen, tälläkin kertaa ranskalaisten avulla. Vuosi saikin nimekseen "ranskalaisten vuosi" - the year of the French, bliain na bhFrancach. Kenraali Humbertin joukot nousivat maihin Killalassa (Cill Eala) Mayon (Maigh Eo) kreivikunnan rannikolla, ja Wexfordissa (Loch Garman) puhkesi suuri kapina, kun "isä Murphy sytytti kanervan liekkeihin" (Father Murphy set the heather blazing), kuten taistelulaulussa Boolavogue lauletaan. Kuitenkin sekä isä Murphyn kapina että kenraali Humbertin maihinnousu epäonnistuivat, ja pian niiden jälkeen uuden ranskalaislaivaston mukana tullut Wolfe Tone joutui jo merellä englantilaisten vangiksi ja sittemmin teloitetuksi. Ne kapinat, joita "ranskalaisten vuonna" esiintyi, eivät myöskään oikein olleet Wolfe Tonen kaltaisten varhaisten tasavaltalaisten mieleen. Yhteistyön tekemisen asemesta katolisten ja protestanttisten talonpoikien salaseurat (secret societies, rúnchumainn) päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja murhaamaan toista uskontokuntaa edustavia siviilejä.
Katolisten väkivallasta säikähtäneet protestantit menettivät näiden väkivaltaisuuksien myötä mielenkiintonsa Grattanin parlamentin edustamaa separatismia kohtaan ja riensivät Englannin kruunun suojaan: vuonna 1800 Irlanti liitettiin Englannin kanssa osaksi samaa valtiota unioniasetuksella (Act of Union).
[muokkaa] Daniel O'Connell, oikeustaistelija
Unioniasetuksen jälkeen kapinointi sai väistyä laillisuuden tieltä: 1800-luvun alkupuolella irlantilaisten asiaa ryhtyi ajamaan lakimies Daniel O'Connell. Hänen tavoitteenaan oli tehdä irlantilaisista tasa-arvoisia alamaisia kuninkaalle, "länsibrittejä": nationalisti hän ei ollut, eikä iirin kielen asemakaan kiinnostanut häntä, vaikka se oli hänen äidinkielensä. Hän perusti Catholic Associationin, josta tuli massajärjestönä merkittävä rauhanomainen painostusryhmä katolisten oikeuksien parantamiseksi. Vuonna 1828 hän itse pääsi valituksi parlamenttiin, mutta koska sortolait olivat yhä voimassa, hän ei voinut ottaa vastaan paikkaansa; asiasta noussut kohu johti kuitenkin ensimmäisen katolisten vapauslain säätämiseen. Vapautus kuitenkin eteni niin hitaasti, että hänkin radikalisoitui ja alkoi vaatia unioniasetuksen purkamista. Hänestä ei kuitenkaan ollut johtamaan kovin kapinallista kansanliikettä, joten hän päätyi pian vankilaan ja menetti siellä terveytensä. Hän kuoli 1847, jo vankilasta vapauduttuaan.
[muokkaa] Suuri nälänhätä
Vuosina 1845-52 Irlantia koetteli ankara nälänhätä, josta maa ei koskaan toipunut. Perunoihin levisi Amerikasta perunarutto, galar dubh na bprátaí, joka riisti ainoan ravintokasvin Irlannin köyhimmältä kansanosalta. Maa joutui sekasortoon, eikä helpotusta saatu, koska ne runsaat viljamäärät, joita Irlannissa viljeltiin, oli tarkoitettu vientiin. Brittihallitus oli sitonut kätensä liberaaleilla talouspoliittisilla periaatteilla, joten viljan takavarikointi valtion pakkotoimin ei tullut kyseeseen. Irlantilaiset nationalistit tulkitsivat tämän myöhemmin niin, että perivihollinen ja sortaja tappoi kansan tahallaan nälkään: katovuosien, iiriksi drochshaolin eli "huonon elämän", muistot lienevätkin voimakkaasti vauhdittaneet kansallisuusaatteen nousua Irlannissa. Myös emigraatio Amerikkaan kasvoi huikaiseviin lukuihin.
[muokkaa] Maakonflikti ja kansallisuusaatteen nousu
Nälänhädän jälkeen irlantilaiset reipastuivat uuteen poliittiseen taisteluun vasta 1870-luvulla. Nyt kyse oli maareformivaatimuksista: köyhä maatalousväestö kyllästyi jatkuviin häätöihin ja nousi ns. maasotaan Michael Davittin perustaman Maaliigan (Land League) organisoimana parlamenttiedustaja Charles Stewart Parnellin tuella. Vuonna 1881 säädettiin maakonfliktia liennyttävä laki, Land Act, mutta Parnell omistautui nyt Irlannin itsehallintokysymykselle (ns. home rule). Huolimatta brittiliberaalijohtaja William Ewart Gladstonen tuesta Parnell ei kuitenkaan saanut home rule -lakia läpi, ja kun hänen suhteensa naimisissa olevaan naiseen paljastui, home rulen kannattajien puolue hajosi ja Parnell itse menehtyi vuonna 1891 häväistysjutun aiheuttamiin rasituksiin.
Kun home rule jäi saavuttamatta, irlantilaiset keskittyivät kulttuurinationalistiseen toimintaan, josta huolehtivat mm. vuonna 1884 perustettu kansallisten urheilulajien liitto Gaelic Athletic Association (Cumann Lúthchleas Gael) ja 1893 syntynyt iirin kielen liitto (Conradh na Gaeilge/Gaelic League). Poliittiset nationalistit taas kerääntyivät Arthur Griffithin (Art Ó Gríofa) johdolla Sinn Féin -puolueeseen (sinn féin on iiriä ja tarkoittaa "me itse"). Amerikanirlantilaisten äärinationalistien ns. feeniläinen veljeskunta, Irish Republican Brotherhood, solutti kaikki kolme järjestöä, ja ne alkoivat radikalisoitua. Maltillinen, demokraattinen nationalismi oli kuitenkin yhä valtavirta, ja sen kannattajat tukivat John Redmondin Irish Parliamentary Party -puoluetta.
[muokkaa] Pääsiäiskapina
Irlannin sisäpoliittinen tilanne kärjistyi uhkaavaksi ensimmäisen maailmansodan aattona: ensin sosialismiin taipuvaiset työläiset mellakoivat ja lakkoilivat James Connollyn ja Jim Larkinin johdolla, ja päälle päätteeksi maahan alkoi syntyä aseistettuja yksityisarmeijoja. Itsehallintovaatimuksia tukemaan perustetun Kansallismielinen vapaaehtoisjärjestö Irish Volunteers (Óglaigh na hÉireann) sai jäseniä joka puolelta maata; ammattiliitot taas perustivat oman sosialistisen kaartin, Irish Citizen Armyn. Protestantit perustivat Edward Carsonin johdolla oman vapaaehtoisjärjestön Ulsteriin. Maa oli sisällissodan partaalla, mutta ensimmäinen maailmansota syttyi ensin ja pani Irlannin sisäpolitiikan jäihin. Suurin osa vapaaehtoisista liittyi armeijaan.
Osa katolisista vapaaehtoisista kieltäytyi kuitenkin lähtemästä Belgiaan. Yhdessä Connollyn kanssa Patrick Pearse organisoi salaliiton, jonka tarkoitus oli nostaa Irlanti kapinaan pääsiäisenä 1916. Vapaaehtoisten johtaja Eoin Mac Néill sai kuitenkin vihiä asiasta ja julisti suurilla sanomalehti-ilmoituksilla, että "pääsiäisviikon paraatit oli peruttu". Niinpä Pearse ei saanut kuin pienen osan vapaaehtoisista liikkeelle, joten kapinasta tuli pelkkä dramaattinen ele: Pearse luki Irlannin tasavallan itsenäisyysjulistuksen pääpostitoimiston portailta, minkä jälkeen brittikenraali Maxwellin joukot tukahduttivat kapinan verisissä katutaisteluissa.
Kenraali Maxwell ja hänen miehensä olivat maailmansodan juoksuhaudoissa karaistunutta väkeä, joka käytti voimaa huomattavasti enemmän kuin olisi ollut tarpeenkaan. Liffey-joelle tuotiin mm. tykkivene, joka alkoi tulittaa ammattiliittojen päämajaa. Siviilejä kuoli sekä tykkituleen että sotilaiden luoteihin ja pistimiin. Erityisen huonon maineen saavutti kapteeni Bowen Colthurst, joka ilmeisesti päähänpistona surmasi tai surmautti mm. kolme reportteria sekä tunnetun pasifistisen intellektuellin Francis Sheehy-Skeffingtonin. Kapinan jälkiselvittelyissä kaikki johtajat teloitettiin ja maltillisetkin nationalistit vangittiin. Mm. kapinan estämistä yrittänyt Mac Néill tuomittiin elinkautiseen. Tällaisen mielivallan tuloksena irlantilaiset, jotka olivat alun perin olleet enimmäkseen kapinaa vastaan, kääntyivätkin englantilaisia vastaan.
[muokkaa] Itsenäisyyssodasta sisällissotaan
Pääsiäiskapinan tukahduttaminen ei merkinnyt irlantilaisen nationalismin tukahtumista. Päinvastoin, sen aikaa kun kansallismieliset - sekä ääriainekset että maltillisemmat - istuivat brittien vankileirissä, katkeruus kasvoi ja maltti mureni. Teloitukset kasvattivat uhmaa. Vuoden 1918 parlamenttivaaleissa Sinn Féin, äärinationalistien puolue, nappasi maanvyörymävoiton, mutta sen sijaan että Sinn Féinin edustajat olisivat menneet Lontooseen Westminsterin parlamenttiin, he perustivatkin oman parlamentin, Dáil Éireannin, ja julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi. Irlantilaisten vapaaehtoisjoukkojen ja brittien välille syttyi sota.
Irlannin itsenäisyyssota oli raaka ja verinen sissisota, jossa ei siviilejä säästelty. Britit turvautuivat armeijansa ja poliisinsa lisäksi häthätää juuri päättyneen maailmansodan rintamamiehistä kokoon kyhättyihin apupoliisijoukkoihin ja puolisotilaallisiin muodostelmiin, jotka kirjavan univormukuosinsa vuoksi saivat pilkkanimen Black and Tans - "mustat ja nahanruskeat". Erityisesti viimeksi mainitut keskittyivät lähinnä siviilien terrorisoimiseen, koska heillä ei ilmeisestikään ollut tehokasta ja ammattitaitoista johtoa.
Kesällä 1921 britit ja irlantilaiset pääsivät sopimukseen aselevosta, ja joulukuussa allekirjoitettiin rauhansopimus. Sopimus teki Irlannista itsehallinnollisen vapaavaltion brittiläisenä dominiona sekä jätti Pohjois-Irlannin kuusi kreivikuntaa vapaavaltion ulkopuolelle. Sopimuksen allekirjoitti uuden valtion pääministeri Michael Collins, mutta sen vastustajat nousivat sisällissotaan Eamon de Valeran johdolla.
[muokkaa] Vapaavaltio
Sisällissota vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten välillä kesti vuoteen 1923 ja jatkui vielä senkin jälkeen yksittäisinä murhina ja laittomuuksina. Useita merkittäviä nationalistijohtajia, mm. Collins, murhattiin tai kuoli taisteluissa. Tasavaltalaisten johtajia teloitettiin. Maan johtoon nousi Cumann na nGaedheal -puolue, nykyisen Fine Gaelin edeltäjä, jonka johdolla vapaavaltiosta tehtiin "katolinen Irlanti". Seksin, sosialismin ja muun englantilaisperäiseksi mielletyn rappion torjumiseksi voimaan tuli ankara sensuuri, jota kirjailijat lähtivät pakoon muihin maihin James Joyce ja Samuel Beckett etunenässään. Jopa klassisen iirinkielisen kirjallisuuden käännöksiä kiellettiin liiallisten sukupuolikuvausten vuoksi samalla kun alkutekstiä kaupiteltiin subventoituun pilkkahintaan hallituksen omissa kirjakaupoissa.
[muokkaa] Tasavallaksi
Vapaavaltion piti periaatteessa olla Ison-Britannian dominio eli samassa asemassa kuin Kanadan ja Australian. Tie vei kuitenkin väistämättä kohti täysin itsenäistä Irlannin tasavaltaa. Vapaavaltion vastustajia johtanut Éamon de Valera voitti vaalit 1932 ja pudotti vapaavaltion kannattajien Cumann na nGaedheal -puolueen satulasta. Nyt Irlantia hallitsi de Valeran puolue Fianna Fáil, ja varsin pian vapaavaltio sai de Valeran laatiman uuden perustuslain, johon yleensä viitataan iirinkielisellä nimellä Bunreacht na hÉireann. Perustuslaki piti Irlantia periaatteessa jakamattomana, kulttuurisesti se korosti Irlannin erityistä katolisuutta ja uskonnon erityisasemaa laajemmaltikin, ja maan viralliseksi nimeksi tuli Saorstát na hÉireannin, Irlannin vapaavaltion, sijasta pelkkä Éire.
Politiikka pysyi varsin konservatiivisena huolimatta siitä, että vastustajat olivat leimanneet de Valeran aika ajoin kommunistiksi ja bolševikiksi. Mussolinin Italia ja varsinkin Francon Espanja nähtiin Irlannissa hyvin myönteisessä valossa. Irlannissa nousi jonkinasteinen fasistiliike, kenraali Eoin Duffyn johtamat ns. sinipaidat, jotka olivat de Valeran tasavaltalaisten kiihkeitä vastustajia. Sosiaalista tilausta liikkeellä ei kuitenkaan ollut, ja lopulta koko järjestö intoutui lähtemään vapaaehtoisiksi Espanjan sisällissotaan Francon puolelle. Tasavaltalaisten puolella sotaan osallistui lähinnä yksittäisiä vasemmistolaisia, kuten sittemmin sotakokemuksistaan kirjallisestikin merkittävän iirinkielisen muistelmateoksen An Niña Bonita agus an Róisín Dhubh laatinut Eoghan Ó Duinnín, tai IRA-laisia, kuten Frank Ryan, joka joutui Francon vangiksi. (Sittemmin saksalaiset vapauttivat Ryanin tarkoituksenaan käyttää häntä jonkinlaisena yhdysmiehenä Irlannin tasavaltalaisiin, joista oli haluttiin värvätä taktisia liittolaisia natseille, mutta Francon vankilassa kuulonsa ja terveytensä menettänyt Ryan ei ollut suureksikaan hyödyksi: hän menehtyi vaivoihinsa sodan loppuvaiheissa Saksassa.)
Huolimatta jäsenyydestään Brittiläisessä kansainyhteisössä Éire pysyi koko toisen maailmansodan ajan puolueettomana. Kymmenet tuhannet irlantilaiset kokivat kuitenkin velvollisuudekseen osallistua sotaan natseja vastaan, ja myös virallinen Irlanti toimi kulissien takana lähestulkoon brittien liittolaisena. Saksalaiset lentäjät, joiden kone oli pudonnut Irlantiin, joutuivat internointileireille sodan ajaksi, mutta vastaavan kohtalon kokeneet brittilentäjät saateltiin vaivihkaa Pohjois-Irlannin rajan läheisyyteen. Jos Saksan diplomaatit kummastelivat asiaa, irlantilaiset ilmoittivat viattomasti, että Irlanti oli englanninkielinen maa, jossa paenneiden brittilentäjien oli helppo sulautua tavalliseen väestöön ja hankkiutua vaivatta omaan maahansa, jolla sattumoisin oli yhteinen maaraja Irlannin vapaavaltion kanssa.
Vuonna 1949 Éamon de Valera julisti Irlannin tasavallaksi. Tasavalta erosi - tai jättäytyi ulkopuolelle - Brittiläisen kansainyhteisön toiminnasta, mutta Pohjois-Irlanti pysyi erillisenä valtiona. Mm. tästä syystä IRA ei suostunut lopettamaan toimintaansa, koska se piti de Valeran tasavaltaa pelkkänä nimilappuna ja julisti maan edelleenkin olevan British connectionin alistama.
[muokkaa] Kohti nykyaikaa
1960-luvun alussa de Valera jättäytyi sivuun politiikan johdosta ja hänen tilalleen pääministeriksi, irlantilaisittain taoiseachiksi eli heimopäälliköksi, nousi verrattain nuori Seán Lemass. Lemassin johdolla Irlanti siirtyi ripeästi kohti nykyaikaa, jolloin monet perinteisen nationalismin tavoitteet jäivät sivuun. Esimerkiksi iirin kielen elvyttämispyrkimyksistä käytännössä luovuttiin vaivihkaa. Samanaikaisesti Pohjois-Irlantia modernisoinut Terrence O'Neill oli saman hengen lapsia, ja miehet tapasivatkin henkilökohtaisesti, mikä oli siihen mennessä ennen kuulumatonta. Lähentyminen ei kuitenkaan johtanut nopeisiin tuloksiin, koska O'Neillin liian rohkeat uudistukset synnyttivät vastareaktion hänen omassa unionistipuolueessaan, samalla kun katolisten asemassa tapahtunut pieni paraneminen saikin tämän väestönosan vaatimaan lisää oikeuksia. Tämä johti Pohjois-Irlannin yhteiskuntarauhan romahtamiseen. Kuitenkin pää oli auki ja Iso-Britannia käytännössä myöntänyt Dublinin hallitukselle jonkinlaisen osavastuun Pohjois-Irlannin asioista. Vaikka esimerkiksi Margaret Thatcher kieltäytyi ankarasti harkitsemastakaan minkäänlaista yhteishallintoa, Lemassin jälkeinen aika on merkinnyt Irlannin yhä aktiivisempaa osallistumista Pohjois-Irlannin rauhan luomiseen ja vastuunottoa sen ylläpitämisestä.
Vaikka suhteet Isoon-Britanniaan ovatkin parantuneet, Irlannin kehitys on kulkenut Euroopan unionin mukana, johon maa liittyi vuonna 1973. Jäsenyyden myötä irlantilaisten tietoisuus siitä, että on olemassa muutakin maailmaa kuin englanninkielinen maailma, on kasvanut, ja nuoret irlantilaiset osaavat yhä useammin sekä omaa iiriään että saksaa ja ranskaa. Euroopan unionin tasaveroinen jäsenyys on tehnyt irlantilaisista kansallistietoisempia uudella tavalla: kansallismielisyyttä ei nähdä enää pelkkänä englantilaisvastaisuutena, vaan oman maan kulttuuria arvostetaan yhä enemmän. Tämä näkyy myös iirin kielen aseman vahvistumisena. Vuosituhannen vaihduttua tarmokas iirinkielisyysasioiden ministeri Éamon Ó Cuív onkin tarttunut innokkaasti toimeen parantaakseen maan kansalliskielen asemaa juhlapuheiden lisäksi myös käytännössä: vuonna 2003 maa sai uuden kielilain, ja vuonna 2004 iirille, jolla siihen asti oli ollut EU:ssa epämääräisen puolivirallinen asema, haettiin näyttävän mielenosoituskampanjan jälkeen tasavertaisia oikeuksia yhtenä unionimaiden virallisista kielistä.
