Pier Paolo Pasolini
Wikipedia
Pier Paolo Pasolini (Bologna, 5. maaliskuuta 1922 - Ostia, 2. marraskuuta 1975) oli italialainen kirjailija, runoilija ja elokuvaohjaaja.
Pasolini oli kiistelty 1900-luvun intellektuelli, filosofi, kielitieteilijä, romaani- ja näytelmäkirjailija, elokuvien käsikirjoittaja, sanoma- ja aikakauslehtien toimittaja, kuvittaja ja näyttelijä, sekä myös poliittinen henkilö. Hän oli monipuolinen kulttuurihenkilö ja lahjakkuus.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Nuoruus
Pasolini syntyi tykistöupseeri Carlo Alberto Pasolinin, joka tuli tunnetuksi sotilaana, joka pelasti Benito Mussolinin hengen, ja kansakoulunopettaja Susanna Colussin vanhimpana lapsena. Äidistä muodostuikin Pasolinin elämän, myös aikuisiän, tärkein henkilö, joka tulee usein esille, niin hänen teoksissaan kuin häntä koskevissa haastatteluissa ja tutkimuksissa.
Nuoruutensa Pasolini vietti Friulissa sijaitsevassa Casarsa della Delizian kylässä, jonka hän on tuotannossaan tehnyt kuuluisaksi. Yliopisto-opiskeluissaan Pasolini keskittyi kirjallisuuden opiskeluun ja gradunsa hän kirjoitti Giovanni Pascolista. Ensimmäisen kirjallisen teoksensa Poési hän julkaisi omalla kustannuksellaan. Teos oli friulin murteella kirjoitettua runoutta. Toisen maailmansodan aikana hän eli Friulissa ja siellä hän myös kuuli veljensä Guidon kaatumisesta Titon partisaaneja vastaan käydyssä taistelussa. Tätä tapahtumaa hän kantoi aina mukanaan ja se tulee niin myös hänen hänen viimeiseksi jääneessä elokuvassaankin.
Sodan jälkeen Pasolini ryhtyi opettajaksi ja yhdessä ystäviensä kanssa hän vuonna 1945 perusti L'academiuta di Lenga Fiurlanan, jonka tarkoituksena oli puolustaa friulilaista kulttuuria. Suuri muutos tapahtui kuitenkin vuosikymmenen lopulla kun 30. syyskuuta 1949. Pasolini lähti kyläjuhlista yhdessä kolmen nuorukaisen kanssa läheiselle maaseudulle, jossa heillä oli yhteisiä seksuaalisia kokemuksia.
Tapahtumasta seurasi välttämättä suuri skandaali, sillä tapahtumasta tiedotettiin poliisille ja näin Pasolini sai syytteen alaikäisten poikien seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siveettömyydestä julkisella paikalla. Hänen menetti opettajan virkansa ja hänet erotettiin tämän seurauksena myös Italian kommunistisesta puolueesta. Elämää italialaisessa pikkukylässä, jossa tämä elämän suurta muutosta ennakoiva skandaali tapahtui, Pasolini kuvaa mm. romaanissaan Siritti corsari sekä runoteoksissaan La meglio giventù ja Poesia in forma di rosa.
Tämän tapahtumaketjun jälkeen elämä Casarassa kävi kestämättömäksi ja 28. tammikuuta 1950 Pasolini muutti yhdessä äitinsä Susannan kanssa Roomaan. Äiti ja poika asettuivat asumaan köyhälistön asuttamalle esikaupunkialueella, lähelle Rebibbian vankilaa ja siellä he kohtasivat alueen asukkaiden kautta pääkaupungin köyhälistön arkielämän. Susanna löysi itselleen töitä kotiopettajana. Pasolini koki itse Roomassa asumisen alkuvaiheessa kahden vuoden työttömyyden, kunnes lopulta sai toimen yksityiskoulun opettajana.
[muokkaa] Kirjailija ja ohjaaja
[muokkaa] 1950-luku
Pasolinin ensimmäinen romaani Ragazzi de vita ilmestyi vuonna 1955. Hän saavutti teoksellaan melkoista kuuluisuutta, mutta mukana seurasi myös skandaali. Kirjailijaa syytettiin rivoudesta. Hänen toinen romaaninsa Una vita violenta ilmestyi vuonna 1959. Tällä vuosikymmenellä hän osallistui Federico Fellinin apulaiskäsikirjoittajana elokuvan Cabirian yöt valmistamiseen. Myös Bologninin elokuvassa La notte brava vuonna 1959 hän oli mukana tekemässä käsikirjoitusta. Tämän lisäksi hän oli mukana lähes kymmenen muun elokuvan valmistamisessa, yleensä avustavana käsikirjoittajana.
Vuonna 1957 Pasolinille myönnettiin Viareggio-palkinto runokokoelmasta Le ceneri di Gramsi.
[muokkaa] 1960-luku
Pasolini teki laajan uran myös kriitikkona ja Officina-lehdessä julkaistut kritiikit ilmestyivät koottuna artikkelikokoelmana Passione e ideologia uuden vuosikymmen alkajaisiksi vuonna 1960. Tämä vuosikymmen on myös hänen elokuvatuotantonsa keskeistä aikaa.
Accattone vuonna 1961 aloitti hänen uransa itsenäisenä ohjaajana. Elokuva koostuu pitkälti kahden 1950-luvulla ilmestyneen romaani aineksista. Siinä proletariaattiin kuuluvat hahmot pääsevät esille kaiken aineellisen kurjuutensa keskellä, jossa kuitenkin on omia hienoja inhimillisiä piirteitä, jotka paremmin toimeentulevilta usein puuttuvat.
Vuonna 1964 valmistuu yksi Pasolinin merkittävimmistä teoksista Matteuksen evankeliumi. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton ja tähän on monia erilaisia syitä. Eräiden mielestä jo se, että ateisti ja kommunisti kertoi Jeesuksen elämästä riitti tekemään elokuvasta huonon ja jopa kiellettävän. Eräiden mielestä Jeesuksen henkilökuva oli täydellisesti muutettu totunnaisesta, sillä olihan hänestä tehty vahva julistaja. Kuitenkin elokuvan puolustajat voittivat ja se palkittiin mm. Venetsian filmifestivaaleilla ja se sai myös katolisen kirkon elokuvapalkinnon.
Matteuksen evankeliumia edelsivät Pasolinin elokuvat Mamma Rooma vuonna 1962 ja La Ricotta ja La Rabbia vuonna 1963.
60-luku oli Pasolinin elokuvan tuotteliainta aikaa. Hän sai valmiiksi elokuvan vuodessa, ja kaksi parhaina. Raamatun lisäksi hän käsitteli myös antiikin suuria klassikoita, sillä Edipo Re (Kuningas Oidipus) valmistui vuonna 1967 ja Medea vuonna 1969 ja sen pääosaa esitti kuuluisa oopperadiiva Maria Callas. Yhteiskunnallisesti merkittävä oli milanolaiseen suurkapitalistiseen perheeseen sijoittuva vuonna 1968 valmistunut Teorema, joka ilmestyi myös elokuvan kanssa samaan aikaan valmistuneena romaanina samana vuonna. Tässä elokuvassa pääosaa esittää amerikkalainen Terence Stamp, joka outona muukalaisena saapuu omaa porvarillista elämäänsä elävän perheen vieraaksi. Nopeasti vieras kuitenkin solmii seksuaalisen suhteen kaikkiin perheen jäseniin, jopa kotiapulaiseenkin. Perhe niin yhteisönä kuin sen jokainen jäsen erikseen joutuu vaikeaan kriisiin, jonka eräänä ratkaisuna Pasolini esittää kapitalistisesta järjestelmästä ja omaisuudesta luopumisen.
Tuolla merkittävällä 60-luvulla valmistuivat vielä elokuvat Ucellacci e ucellini vuonna 1965, La terra vista della luna episodina elokuvaan Le streghe vuonna 1966, Ce cosa sono le nuovelo? oli niin ikään episodi elokuvaan Capriccio all'italiana vuonna 1967, Intiaa kuvaava elokuva Appunti per un film sull'India valmistui vuosina 1967–1968. Vuonna 1968 valmistui elokuvaan Amore e rabbia Pasolinin ohjaama episodi La sequenza del fiore di carta.
Vuosina 1968–1968 ilmestyi Porcile (Sikolätti), joka ulkoisista tapahtumista köyhänä, mutta dialogiltaan pursuavan runsaana, kuvaa länsimaisen yhteiskunnan tilaa ja sen parantamiseksi tehtyjä ehdotuksia. Siinä yhteiskunnallinen vaikuttaja Pasolini on voimakkaimmillaan. Samaan aikaa valmistui myös elokuva Apuntin per une Orestiade africana.
[muokkaa] 1970-luku
Medea päätti 1960-luvun suurena klassikkona ja tulkintana tuosta antiikin draamasta. Samalla päättyi myös Pasolinin tuotannossa eräs vaihe ja siirryttiin uudelle vuosikymmenelle, josta tuli hänen tahtomattaan myös eräänlainen joutsenlaulu hänen urallaan, myötä aivan uudenlaisiin elokuviin, uudenlaiseen elokuvakerrontaan ja aivan erilaiseen näkemykseen, niin elokuvasta kuin yhteiskunnastakin. Kuitenkin kirjallisuuden suuret klassikot olivat edelleenkin Pasolinin liikkeelle paneva voima, mutta nyt ne sijoittuivat keskiajalle ja 1700-luvulle.
Italiankielisen, keskiajalla (1313–1375) vaikuttaneen Giovanni Boccaccion tarinoista koostuvan teoksen Decamerone antamalle perustalle Pasolini rakensi triptyykkinsä ensimmäisen elokuvan vuonna 1971. Tässä teoksessa tulevat keskiaikaisessa kontekstissa esille ne monet uskomukset, käsitykset, ennakkoluulot jne., jotka vielä tänäänkin rasittavan italialaisen miehen miehisyyttä ja yhteiskunnan toimintaa. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanotton, sillä monet Pasolinin elokuvien kiihkeät fanit kokivat ohjaajan pettäneen aatteensa ja yleisönsä. Teoksen ylipursuava eroottisuus kuitenkin toi Pasolinille uutta yleisöä ja arvostusta uusilla tahoilla.
Seuraavana vuonna 1972 valmistui englantilaisen Geoffrey Chaucerin (1340–1400) teokseen Canterburyn tarinoita perustuvat elokuva, joka oli selkeätä jatkoa Decameronen kerronnalle. Kuitenkin teos on selvästi aisti-iloisempi ja siinä tuodaan esille myös entistä enemmän homoseksuaalisia teemoja, joita tosin jo esim. Teoreemassa käsiteltiin hyvinkin avoimesti.
Elokuvatuotannossaan kovaa kiirettä pitänyt Pasolini sai valmiiksi triptyykin kolmannen osan Tuhannen ja yhden yön tarinoita jo seuraavana vuonna eli 1973. Kyseessä on hyvin vapaa adaptaatio arabialaiseen kertomaperinteeseen liittyvistä teemoista. Teos on huomattavasti vähemmän yhteiskunnallinen kuin esim. Decamerone, mutta sen sijaan selkeästi homoeroottisempi kuin Canterbyrin tarinoita. Elokuva jakoi katsojan hyvin voimakkaasti ja useat Pasolinin sitkeät kannattajat olivat jo luopumassa hänestä elokuvataiteen petturina ja omien aatteittensa luopiona.
Näiden kolmen suuren elokuvan välillä Pasolini sai valmiiksi 1971 elokuvan Le mura si Sana, joka ei päässyt kovin selvästi yleisön tietoisuuteen, sillä samana vuonna valmistunut Decamerone vei yleisön huomion.
[muokkaa] Salò eli Sodoman 120 päivää
Pasolini oli monen intohimoisen kannattajansa mielestä 70-luvun elokuvillaan pettänyt itsensä ja taiteensa. Kolmen värikylläisen, sisällöltään vähäpätöiseksi leimatun elokuvan jälkeen tuo kannattajajoukko ei odottanut suuria mullistuksia tai voimakasta paluuta yhteiskunnallisesti kantaa ottavaan elokuvaan.
Lähtökohtanaan Pasolinilla oli tässä osittain postuumina vuonna 1975 valmistuneessa elokuvassan markiisi de Saden teokset Sodoman 120 päivää ja L'école du libertinage. Tapahtumat hän kuitenkin sijoitti Italian fasismin loppuvaiheeseen, ns. Salon tasavaltaan. Aihe kosketti syvästi ohjaajaa, sillä olihan hän menettänyt tuossa sodassa veljensä.
Salò on monimerkityksinen elokuva. Elokuva tuo esille fasismin ja natsismin kaikkein synkimmän maailmankuvan ja ihmistä henkisesti ja fyysisesti tuhoavan luonteen. Elokuva on ollut kiellettynä monissa maissa, luultavasti väkivaltaisuutensa ja pornografisuutensa vuoksi. Suomessa se on vapautunut sensuurista vasta lähes 30 vuotta valmistumisensa jälkeen.
Yhteiskunnallisesti elokuva käsittelee yksilön tai yhteiskunnan ja sen jonkin ryhmän ehdotonta valtaa muiden ihmisten fyysiseen ja henkiseen olemassaoloon, josta voidaan päättää aina kuolemaan saakka. Tämä kritisoi voimakkaasti 1970-luvulla Italiassa nousussa ollutta fasismia ja sen tukijoita, lisäksi niin tulee esiin myös voimakas taloudellisen vallankäytön kritiikki. Usein onkin väitetty Salòn olleen keskeinen syy Pasolinin murhaan, joskin hänen voimakkaat yhteiskunnalliset lehtikirjoituksensa esittivät syytteet vastaavista asioista vielä jyrkemmin, kärkevämmin ja jopa iskien suoraan kohteisiinsa.
[muokkaa] Kuolema
Pier Paolo Pasolinin kuolema on yhä, 30 vuotta myöhemmin, ajankohtainen. Italian television Rai 3:n lähetyksessä Ombre sul giallo 7. toukokuuta 2005 Pino Pelosi kertoi olevansa syytön kirjailija-runoilijan kuolemaan. Hänet oli aikanaan tuomittu syylliseksi murhaan ja hän oli kärsinyt rangaistuksensa. Välittömästi tämän ohjelman jälkeen aloitettiin murhan tutkimukset uudelleen.
Pasolinilla oli ollut tapana hakea maksullista seksiseuraa Rooman, usein jopa vaarallisiksi tunnetuista, "iskupaikoista". Eräs tunnetuimpia oli Rooman päärautatieasema, josta hän kuoliniltanaan oli ottanut mukaansa poikaprostituoiduin Pino Pelosin. Yhteinen ilta päättyi Ostian merenrantakaupunkiin, jossa Pasolini sai surmansa. Ajan tutkimusten ja tunnustusten mukaan Pelosi oli tehnyt teon yksin ja sai siitä oikeudessa tuomionsa.
Uudessa käänteessä Pelosi kuitenkin on todennut toimineensa painostuksen ja perheeseensä kohdistuneen väkivallanuhan alaisena. Tämä ei ole ainoa mysteeri Pasolinin murhan yhteydessä, vaan myös Italian salaisen poliisin sekaantuminen tapahtumiin murhan jälkiprosessia on vielä selvittämättä. Usein on epäilty Pasolinin murhaa tilaustyöksi, jonka taustalla ovat olleet yhteiskunnan merkkihahmot, jotka pelkäsivät runoilijan kasvavan liian voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi voimaksi.
Vähän ennen kuolemaansa Pasolini julkaisi kirjan La Nuova Gieventu, joka on hänen poliittinen testamenttinsa Italian nuorisolle. Kuitenkin Pasolinin tuotantoa on julkaistu runsaasti hänen kuolemansa jälkeen. Eritoten tämän on koskenut hänen runojaan ja artikkeleitaan. Pasolinin yhteiskunnallinen toiminta jatkuu hänen nimeään kantavan säätiön toimesta. Useissa Pasolinin elokuvissa näytellyt Laura Betti, joka oli Pasolinille hyvin läheinen ystävä, niin taiteessa kuin ihmissuhteissakin, on pitkään johtanut tätä säätiötä, samoin mukana on ollut tunnettu kirjailija Alberto Moravia.
[muokkaa] Pasolini ja Suomi
Pasolinin elokuvista on suurin osa esitetty myös Suomessa, joskin useat niistä ovat olleet vain pienen harrastajajoukon kiinostuksen kohteina. Salò puolestaan pääsi sensuurin käsistä vapauteen vasta muutama vuosi sitten.
Pasolinin kirjallista tuotantoa on suomennettu melkoisen vähän.
- Kiihkeä elämä, suom. Aira Buffa. Kansankulttuuri, 1962
- Laitakaupungin valot; [toim. Franca Faldini ja Goffredo Fofi]; suomentaja Marja-Leena Mikkola. Mabuse, 1989
- Orgiat; suomentanut Martti Berger. Like, 1995
- Teoreema; suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1971
- Tuhkan laulaja : runoja; suomentanut Pentti Saaritsa. WSOY, 1999
- Voci di scrittori italiani : lettere, letture, conversazioni dalla rivista Lengua (1982-1994) / a cura di Elina Suolahti e Martti Berger. Artemisia, 1997
[muokkaa] Filmografia
- Accattone (Pummi) 1961
- Mamma Roma 1962
- La ricotta, episodi elokuvassa RoGoPaG, 1963
- La rabbia 1963
- Comizi d'amore 1964
- Sopralluogo in Palestina per "Il Vangelo secondo Matteo" 1964
- Il Vangelo secondo Matteo (Matteuksen evankeliumi) 1964
- Uccellacci e uccellini (Haukkoja ja varpusia) 1965
- La terra vista dalla luna, episodi elokuvassa Le streghe, 1966
- Che cosa sono le nuvole?, episodi elokuvassa Capriccio all'italiana, 1967
- Edipo re (Kuningas Oidipus) 1967
- Appunti per un film sull'India 1967-1968
- Teorema (Teoreema) 1968
- La sequenza del fiore di carta, episodi elokuvassa Amore e rabbia, 1968
- Porcile (Sikolätti) 1968-1969
- Appunti per una "Orestiade africana" 1968-1969
- Medea 1969
- Il Decameron (Decamerone) 1971
- Le mura di Sana'a 1971
- I racconti di Canterbury (Caterburyn tarinoita) 1972
- Il fiore delle Mille e una notte (Tuhannen ja yhden yön tarinoita) 1974
- Salò o le centoventi giornate di Sodoma (Salò eli Sodoman 120 päivää) 1975
[muokkaa] Bibliografia
[muokkaa] Romaanit
- Ragazzi di vita 1955
- Una vita violenta 1959
- Il sogno di una cosa
- Amado mio - Atti impuri (1962, julkaistu 1982)
- Alì dagli occhi azzurri 1965
- Teorema 1968
- Petrolio (julkaistu kuoleman jälkeen, 1975)
- Storie della città di Dio (julkaistu kuoleman jälkeen)
- Un paese di temporali e di primule (julkaistu kuoleman jälkeen)
- La Divina Mimesis (jäi keskeneräiseksi)
[muokkaa] Teatteri
- Orgia 1968
- Porcile 1968
- Calderón 1973
- Affabulazione (julkaistu kuoleman jälkeen, 1977)
- Pilade (julkaistu kuoleman jälkeen, 1977)
- Bestia da stile (julkaistu kuoleman jälkeen, 1977)
- Manifesto per un nuovo teatro
- Inediti e Il teatro di Pasolini
