Ortografia

Wikipedia

Ortografia eli oikeinkirjoitus on kielen kirjoitussäännöstö. Ortografia kattaa sekä sanojen kirjoittamisen että välimerkkien käytön, kuten suomen pilkkusäännöt.

Suurin osa maailman kielien oikeinkirjoitusjärjestelmistä on äännepohjaisia, eli kirjoitetun kielen yksiköt vastaavat puhutun kielen äänteitä tavalla tai toisella. Ankaran foneemiperiaatteen mukaan kielen olisi noudatettava ihannetta "luetaan niin kuin kirjoitetaan" eli jokaista kielen merkityksellistä äännettä (eli foneemia) vastaa täsmälleen yksi kirjain tai grafeemi. Tämäkään määritelmä ei ole yksiselitteinen — usein on vaikeaa rajata merkityksellisten foneemien joukkoa (joka usein vielä vaihtelee murteesta toiseen) tai edes kielen grafeemien joukkoa, varsinkin jos ne koostuvat useammasta merkistä —, ja kaikkien luonnollisten kielten ortografia poikkeaa tästä vaihtelevin määrin. Lisäksi useimpien muinaiskulttuurien kielet, kuten muinaisegypti, sekä kaukoaasialaiset nykykielet, kuten japani ja kiina, käyttävät osittain toisenlaista järjestelmää: monien sanojen kirjoitusmuoto on ennen kaikkea esittävä eli symbolinen pikemmin kuin äänteisiin perustuva.

Ääntämiseen perustuvassa ortografiassa taistelee vallasta kolme pääperiaatetta:

Foneemiperiaate: sanat on aina kirjoitettava tarkoin senhetkisen äänneasun mukaan.

Historiallinen periaate: ei hyväksytä sanojen kirjoitusasun muuttamista äänneasun muuttumisen myötä.

Sanavartalon kirjoitusasu ei saa muuttua taivutettaessa. – Jos tätä periaatetta noudatettaisiin suomen tehdä-verbin kirjoituksessa, kirjoitettaisiin tämän verbin ensimmäinen infinitiivi tekdä, koska sen vartalo on tek-. Se, missä määrin tätä periaatetta pitäisi noudattaa, korostuu suomen kaltaisissa kielissä, joissa sanoihin liitettäviä päätteitä on paljon ja taivutettaessa sanavartalot usein muuttuvat foneettisesti.

[muokkaa] Suomen kielen ortografia

Suomen kielen ortografia on moniin muihin kieliin (esimerkiksi englantiin ja ranskaan) verrattuna sangen uskollinen foneemiperiaatteelle. Suomen ortografiassa on poikkeuksia foneemiperiaatteesta.

Merkittävin ja tunnetuin poikkeus on ŋ-äänne ("äng"), joka on eri foneemi kuin /n/ mutta jolla ei ole aakkostossa omaa kirjaintaan. Äänne kirjoitetaan eri tapauksissa joko n- tai g-kirjaimella: lyhyt /ŋ/ sanassa keŋkä kirjoitetaan "kenkä", kun taas pitkä /ŋ/ taivutusmuodossa keŋŋän kirjoitetaan "kengän". Poikkeuksia ja lisäsääntöjä on erityisesti lainasanoissa: eŋlanti kirjoitetaan "englanti", maŋneetti kirjoitetaan "magneetti", koŋgestio kirjoitetaan "kongestio" jne. Jukka Korpela on ehdottanut, että ŋ-äännettä alettaisiin merkitä espanjan kielessä esiintyvällä ñ-kirjaimella; tosin se ei espanjassa tarkoita ŋ-äännettä vaan liudentunutta n:ää.

Osittainen lista muista (osin kiistanalaisista) poikkeuksista:

pitkät vokaalit merkitään kahdentamalla vokaali
- peräkkäiset lyhyet vokaalit erotetaan siksi välimerkillä: "tasa-arvo", "ruo'on"
- vokaalin pituus oikeinkirjoituksessa määräytyy usein lähdekielen eikä puhekielen ääntöasun perusteella: symbooli → "symboli", Austraalia → "Australia"; nykyään tosin yleensä lausutaan kirjoitetun mallin mukaan
loppukahdennus jätetään merkitsemättä: Tulep pian → "Tule pian"
assimilaatio jätetään merkitsemättä: Olempa → "Olenpa"
konsonantit kahdennetaan tai jätetään kahdentamatta lainasanoissa
- kaksoiskonsonantti kirjoitetaan yhtenä: kamppanja → "kampanja", samppoo → "sampoo"
- yksi konsonantti kirjoitetaan kahtena: penisiliini → "penisilliini", asistentti → "assistentti" (harvinaisia tapauksia)
lainasanojen alkuperäinen kirjoitusasu säilytetään: pitsa → "pizza" (myös "pitsa"), siti → "city"
käytetään soinnillisia klusiileja g ja b, vaikka arkikielen lausumistapa on lähes soinniton: kreippi → "greippi", panaani → "banaani"
"nf" ja "mf" luetaan µf: "sinfonia" → siµfonia
homonyymeja erotetaan tietoisesti: sian ~ sijan, haltia ~ haltija
yksityisiä poikkeuksia: ruuan → "ruoan", sydämmen → "sydämen".