James Cook
Wikipedia
James Cook (27. lokakuuta 1728 – 14. helmikuuta 1779) oli brittiläinen tutkimusmatkailija ja merenkävijä. Hän purjehti kolmesti (1768–1771, 1772–1775 ja 1776–1779) Tyynellä valtamerellä ja kartoitti laajoja aiemmin tuntemattomia alueita, muun muassa koko Uuden-Seelannin rannikon ja Australian itärannikon.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä ennen tutkimusmatkoja
Cook oli kotoisin Yorkshiren maakunnasta. Hänen vanhempansa olivat maatyöläisiä, joten Cook joutui aloittamaan uransa käytännöllisesti katsoen tyhjästä. Hän pestautui 16-vuotiaana kauppalaivan miehistöön ja hankki seuraavien kymmenen vuoden aikana perusteelliset tiedot purjehtimisesta Pohjanmerellä. Vuonna 1755 hän liittyi vapaaehtoisesti Britannian laivastoon, joka otti mielellään palvelukseen Cookin kaltaisen kokeneen merenkävijän (suuri osa sotalaivojen miehistöstä oli tuolloin pakkovärvättyä ja siten ammattitaidotonta ja huonosti motivoitunutta).
Laivastossa Cook joutui pian keskelle tositoimintaa, sillä Seitsenvuotinen sota alkoi vuonna 1756. Hän osoitti pian erityistä lahjakkuutta kartoittamisessa ja sai vastuulleen Québecissä sijaitsevan Saint Lawrence -joen suualueiden kartoittamisen, jotta britit voisivat paremmin suunnitella ranskalaisten vastaisia sotatoimia ko. alueella. Quebecin kaupungin piiritys päättyi brittien ratkaisevaan voittoon, mikä oli osittain Cookin suorittaman kartoitus- ja tiedustelutyön ansiota.
Cook avioitui vuonna 1762 Elizabeth Battsin kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta. Isää nähtiin harvoin kotona, sillä hän sai sodan jälkeen tehtäväkseen jatkaa kartoitustöitä Pohjois-Amerikassa. 1760-luvulla hän kartoitti Newfoundlandin saaren repaleisen rantaviivan niin tarkasti, että hänen tekemänsä kartta oli käyttökelpoinen aina 1900-luvulle asti. Cookin maine kartoittajana ja navigaattorina kasvoi niin suureksi, että kun vuonna 1768 alettiin etsiä sopivaa miestä johtamaan tutkimusmatkaa Tyynelle Valtamerelle, oli Cook vahva ehdokas tuohon tehtävään.
[muokkaa] Cookin ensimmäinen matka 1768–1771
Cookin ensimmäisellä matkalla oli kaksi tavoitetta. Ensinnäkin hänen oli määrä tehdä Royal Societyn puolesta astronomisia havaintoja Tahitilla. Toiseksi hänen piti kartoittaa eteläistä Tyyntä Valtamerta. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, onko etelässä tuntematon suuri manner, Terra Australis Incognita, jonka Britannia voisi ottaa haltuunsa. Tämä toinen tehtävä oli tarkoitus pitää salassa, jotta ranskalaiset eivät tulisi sotkemaan brittien suunnitelmia.
Cook sai komentoonsa Endeavour nimisen jykevärakenteisen laivan, joka oli juuri sellainen matalasyväyksinen alus, jota tarvittaisiin matalien rannikkoalueiden kartoittamiseen. Miehistöön kuului 84 merimiestä ja -upseeria. Lisäksi mukaan lähti kahdeksan hengen tiedemiesryhmä, jota johti nuori kasvitieteilijä Sir Joseph Banks ja johon kuuluivat myös ruotsalainen Daniel Solander ja hänen sihteerinsä, suomalainen Herman Spöring.
Matka alkoi 26. elokuuta 1768, ja purjehdus Tahitille sujui hyvin. Yksikään mies ei sairastunut keripukkiin, mikä oli siihen aikaan poikkeuksellista. Ansio tästä kuuluu Cookille, joka pakotti kaikki syömään sitrushedelmiä ja hapankaalia. Hän ei tiennyt mitään C-vitamiinista, mutta oli silti oivaltanut, että keripukin torjumisen avain on monipuolisessa ruokavaliossa. Cookin huolenpito miehistöstä oli muutenkin esimerkillistä. Hän muun muassa kiinnitti suurta huomiota laivan puhtauteen.
Cook piti hyvin tärkeänä sitä, että matkalla kohdattavia alkuasukkaita kohdellaan kunnioittavasti. Tahitilla oli kuitenkin kärsivällisyys koetuksella: paikalliset alkuasukkaat olivat kyllä ystävällisiä, mutta myös häpeämättömiä varkaita. Sikäläisessä kulttuurissa ei kenties ymmärretty omistusoikeuden käsitettä, vaan kaikkea tavaraa voitiin "lainata" omaan käyttöön. Brittien suhteet alkuasukkaisiin pysyivät varastelusta huolimatta hyvinä. Cookin mielestä monet miehistön jäsenet tulivat paikallisten naisten kanssa vähän liiankin hyvin toimeen.
Kun astronomiset havainnot oli tehty Tahitilla, suuntasi Cook laivansa suoraan etelään, saamiensa salaisten ohjeiden mukaisesti. Ja kun etelästä ei löytynyt muuta kuin aavaa valtamerta, kääntyi Cook kohti länttä ja saapui Uuden Seelannin itärannikolle. Hän kartoitti ensimmäisenä Uuden Seelannin rannikot ja varmisti siten sen, että kyseessä oli kaksi erillistä saarta, ei siis jonkin eteläisen mantereen niemi. Uuden Seelannin jälkeen matka jatkui Australian itärannikolle. Cook kartoitti koko rannikon ja teki myös lyhyitä maihinnousuja, ensimmäisen kerran Botany Bayksi nimetyssä paikassa 19. huhtikuuta 1770. Banks ja hänen kasvitieteilijäystävänsä keräsivät paikalta valtavan määrän kasvinäytteitä.
Matkan viimeinen osuus oli vaikea. Australian Suurella Valliriutalla Endeavour oli vaarassa ruhjoutua rikki veitsenterävien korallien keskellä. Hollannin Itä-Intian pääkaupungissa Bataviassa miehistö sairastui malariaan ja punatautiin. Yli 30 miestä kuoli näihin sairauksiin, joukossa myös Herman Spöring.
Endeavour palasi Englantiin heinäkuussa 1771, kaksi vuotta ja 11 kuukautta kestäneen matkan jälkeen. Cookia juhlittiin suurena sankarina, ja hän sai tilaisuuden selostaa henkilökohtaisesti kuningas Yrjö III:lle matkansa tapahtumia. Vaatimattomana miehenä Cook totesi, että ei hän ollut löytänyt mitään erityisen merkittävää.
[muokkaa] Cookin toinen matka 1772–1775
Myös Cookin toisen matkan tavoitteisiin kuului "suuren eteläisen mantereen" löytäminen. Cookin laivan nimi oli tällä kertaa Resolution, ja matkaan lähti myös toinen laiva, Tobias Furneaux'n komentama Adventure.
Cook purjehti etelämmäksi kuin kukaan muu aiemmin, aina 71. eteläiselle leveyspiirille asti. Vastaan ei kuitenkaan tullut maata, vaan loputtomasti jäätä. Tämän jälkeen Cook purjehti itään päin, eteläisillä leveysasteilla pysytellen. Näin tuli vähitellen todistetuksi, että mitään asumiskelpoista eteläistä mannerta ei ole. Cook totesi, että jos etelässä jokin manner on, täytyy sen olla äärimmäisen kylmä ja elämälle vihamielinen paikka.
Cook ja Furneaux kadottivat eteläisen Jäämeren vaikeissa olosuhteissa kontaktin toisiinsa, joten Cook jatkoi matkaa yhdellä laivalla. Hän tutki jälleen eteläistä Tyyntä valtamerta ja löysi muun muassa Uuden Kaledonian saaren sekä Uusien Hebridien saariryhmän (nykyinen Vanuatu). Myös Furneaux ja Adventure löytyivät Uuden-Seelannin edustalta, paikasta joka oli sovittu siltä varalta, että laivat hukkaavat toisensa. Valitettavasti Furneaux ja Cook kadottivat kuitenkin pian uudelleen yhteyden toisiinsa.
Toisella matkallaan Cook käytti paikantamisen apuna ns. Harrisonin kronometriä. Se oli uusi keksintö, jonka avulla pystyi määrittämään tarkasti pituuspiirin. Cook epäili aluksi kronometrin käyttökelpoisuutta, mutta laite todisti matkalla pian hyödyllisyytensä, ja siitä tuli pian Britannian laivaston maailmanvalloituksen tärkeä työkalu.
[muokkaa] Cookin kolmas matka 1776–1779
Kolmannen matkan tavoitteena oli tutkia pohjoista Tyyntä Valtamerta. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, löytyisikö pohjoisesta kauan etsitty luoteisväylä. Aiemmin luoteisväylän alkukohtaa oli etsitty pohjoiselta Atlantilta, joten nyt sitä etsittäisiin vastakkaisesta suunnasta, Tyynen valtameren puolelta.
Laivana oli jälleen Resolution. Lisäksi matkaan osallistui Charles Clerken komentama Discovery. Cookin maine oli nyt jo niin suuri, että sotatilasta huolimatta (Yhdysvaltain vapaussota alkoi vuonna 1775) ranskalaiset ja amerikkalaiset viholliset lupasivat olla häiritsemättä Cookin tutkimuksia.
Matkalla pohjoiseen Cook löysi tammikuussa 1778 Havaijin saariryhmän (tosin hän nimesi sen amiraliteetin johtajan kunniaksi Sandwich-saariksi). Tämän jälkeen hän tutki Kanadan länsirannikkoa ja Alaskan etelärannikkoa, kunnes suuntasi Beringin salmeen ja sen pohjoispuolisille jäisille merialueille. Cook yritti jonkin aikaa puskea laivallaan jäiden läpi, mutta joutui lopulta luopumaan yrityksestä, kun lähestyvä talvi teki onnistumisen mahdottomaksi. Hän päätti kuitenkin yrittää seuraavana kesänä uudelleen, sillä talvi voitaisiin viettää Havaijin lämmössä.
Britit oli aiemmin otettu Havaijilla ystävällisesti vastaan, mutta kun he saapuivat toistamiseen saarille, oli vastaanotto oudon viileä, jopa vihamielinen. Aamulla 14. helmikuuta 1779 huomattiin, että alkuasukkaat olivat yöllä varastaneet laivan ainoan veneen. Cook lähti maalle selvittämään asiaa. Seurasi kahakka alkuasukkaiden kanssa, jossa Cook sai surmansa. Brittien surua ja järkytystä lisäsi se, että alkuasukkaat saivat Cookin ruumiin haltuunsa. Cookin miehistö onnistui lopulta saamaan takaisin vain rippeitä kunnioitetusta kapteenistaan. Hautajaiset suoritettiin merellä.
Cook oli ollut aiemmin kuuluisa hyvistä hermoistaan, mutta kolmannella matkallaan hänen mielenterveytensä alkoi jostain syystä horjua. Hän sai usein raivokohtauksia ja käyttäytyi toisinaan epäjohdonmukaisesti. Tämä saattoi myös olla syynä siihen, että hän menetti Havaijilla tilanteen hallinnan ja sai väkivaltaisen lopun.
Cookin kuoleman jälkeen retkikunnan komentajan tehtävät siirtyivät Charles Clerkelle, ja kun tämä kuoli keuhkotautiin elokuussa 1779, johti John Gore retkikunnan takaisin Englantiin.
[muokkaa] Jälkimaine
Cookin saavutukset perustuivat hyvän merimiestaidon, erinomaisen kartoittamiskyvyn ja poikkeuksellisen rohkeuden yhdistelmään. Hän oli valmis menemään vaarallisiinkin paikkoihin, kuten eteläiselle napapiirille ja Australian Isolle Valliriutalle. Cookille oli tosin suurta etua siitä, että juuri hänen uransa aikana otettiin käyttöön uusia tehokkaita navigointimenetelmiä. Aiemmin oli taitavinkin merikapteeni joutunut purjehtimaan melko sokkona maailman merillä.
Matkojen jälkeen Cookin päiväkirjat julkaistiin, ja niistä tuli hyvin suosittuja. Häntä pidetään yhä yhtenä kaikkien aikojen suurimmista merenkävijöistä. Cookinsaaret Tyynellä valtamerellä on nimetty hänen mukaansa, samoin Cookinsalmi Uuden Seelannin Pohjois- ja Eteläsaaren välissä.
[muokkaa] Lähteet
- Arthur Herman (2005): To Rule The Waves, sivut 293-306, Hodder, ISBN 0-340-73419-1
- Vanessa Collingridge (2002): Captain Cook, Ebury Press, ISBN 0-09-1888980
