Yhdysvaltain vapaussota

Wikipedia

Yhdysvaltain vapaussota on vuosina 1775–1783 käyty sota, jossa Pohjois-Amerikan brittiläiset siirtokunnat itsenäistyivät brittiläisestä imperiumista. Vuosien 1775 ja 1777 välillä sotaa käytiin Iso-Britannian ja kolmentoista siirtokunnan välillä, jotka olivat vuonna 1776 julistautuneet itsenäiseksi nimellä Amerikan Yhdysvalloiksi. Vuonna 1777 sota laajeni käsittämään Ranskan, Espanjan ja Alankomaat. Briteillä oli lähes koko sodan ajan laivastoherruus, jonka avulla he pystyivät valtaamaan merkittävimmät satamakaupungit, mutta maaseuduilla amerikkalaiset pystyivät pitämään puoliaan. Intiaanit taistelivat konfliktin molemmilla puolilla kannattaen suurimmaksi osaksi Iso-Britanniaa.

Kongressi nimitti George Washingtonin armeijan johtoon 15. kesäkuuta 1775. Hänen joukkonsa ajoi brittiarmeijan Bostonista 17. maaliskuuta 1776 Halifaxiin, Kanadaan ja Washingtonin joukot siirtyivät New York Cityyn odottamaan hyökkäystä. Washington hävisi Long Islandin taistelun 22. elokuuta ja seuraavat taistelut ajoivat joukon New Jerseyyn. 25. joulukuuta 1776 yönä Washington hyökkäsi kuningas Yrjö III:n hesseniläisjoukkoja vastaan Delaware-joen yli ja kenraali Charles Cornwallisin joukkoja vastaan Princetonissa 2. tammikuuta 1777 vapauttaen vähitellen osavaltion. Samana vuonna kenraali Howen joukot kuitenkin voittivat Washingtonin joukot Brandywinen taistelussa 11. syyskuuta vallaten siirtokuntien pääkaupungin, Philadelphian. Yritys ajaa brittijoukot tiehensä päättyi häviöön Germantownin taistelussa 2. lokakuuta ja joukot majoittuivat talveksi Valley Forgeen. Washingtonin armeija harjoitteli kevään saksalaisen paroni Friedrich von Steubenin johdolla.

28. kesäkuuta 1778 siirtokuntien armeija hyökkäsi Monmouthin taistelussa Philadelphiasta New Yorkiin marssimassa ollutta brittiarmeijaa vastaan. Viimeinen suuri taistelu pohjoisissa siirtokunnissa päättyi kuitenkin pakenemiseen.

Etelässä kenraalit Horatio Gates ja Benedict Arnold voittivat Saratogan taistelun 17. lokakuuta 1777 brittikenraali John Burgoynea vastaan. Tätä pidetään Yhdysvaltain itsenäisyyssodan käännekohtana Ranskan liityttyä siirtokuntien puolelle Britanniaa vastaan.

Vuonna 1781 amerikkalaiset ja ranskalaiset joukot ja Ranskan laivasto olivat saartaneet kenraali Cornwallisin Yorktowniin Virginiassa. Washington marssi joukkoineen paikalle ja saartoa kiristettiin, kunnes britit antautuivat. Vuonna 1783 Pariisin sopimuksessa Ison-Britannian kuningaskunta tunnusti Amerikan Yhdysvallat.

Sisällysluettelo 1 Taistelujoukot 1.1 Armeijat, miliisit ja palkkasoturit 1.2 Mustat ja intiaanit 2 Pohjoinen sotanäyttämö, 1775–1779 2.1 Massachusetts 2.2 Kanada 2.3 New York ja New Jersey 3 Katso myös 4 Lähteet

[muokkaa] Taistelujoukot

[muokkaa] Armeijat, miliisit ja palkkasoturit

Amerikan vallankumoukselliset, patriootit, nauttivat parhaimmillaan 45 %:n kannatusta väestössä ja heitä vastassa olevia lojalisteja kannatti sodan aikana enimmillään 20 %. ^[1] Kaiken kaikkiaan 250 000 patrioottia vastassa oli 50 000 lojalistia. ^[2]

Sodan alkaessa amerikkalaisilla ei ollut vakinaista armeijaa vaan jokainen siirtomaa oli vastannut puolustuksestaan miliisin avulla. Miliisiin osallistuvat miehet palvelivat kerrallaan muutaman viikon tai kuukauden, sillä he eivät olleet halukkaita matkustamaan kauas kotoaan. Lisäksi miliisijoukoilla ei ollut säännöllistä harjoitusta eivätkä ne noudattaneet tiukkaa sotilaskuria. Silti he pystyivät ajoittain toimimaan tehokkaasti brittien vakinaista armeijaa vastaan. Etelävaltioiden miliisijoukot omaksuivat sissisodankäynnin muotoja ja olivat erityisen tehokkaita ehkäisemään lojalistien toimintaa brittijoukkojen poissa ollessa. .^{[3] [4][5]}

Sotatoimien koordinoimiseksi siirtokuntien kongressi vakinaisen armeijan ja nimitti George Washingtonin sen johtoon 15. kesäkuuta 1775. Siirtokuntien armeija oli jatkuvassa kehitysvaiheessa ja Washington joutui vastentahtoisesti vahvistamaan vakinaista väkeä miliisijoukoilla. Vaikka kahdeksan sotavuoden aikana vakinaisessa armeijassa ja miliisijoukoissa palvelikin 250 000 miestä, amerikkalaisten puolella ei samanaikaisesti ollut aseissa kuin korkeintaan 90 000 sotilasta. Pohjois-Amerikassa sotineet armeijat olivat pieniä Euroopan mittakaavassa ja Washingtonilla oli parhaimmillaan henkilökohtaisessa komennossaan enintään 17 000 sotilasta.^{[6] [7]}

Vuoden 1775 alussa koko Britannian armeija maailmanlaajuisesti oli kooltaan 36 000 sotilasta, jota vahvistettiin sodanajan värväyksellä. Tämän lisäksi britit palkkasivat sodan aikana noin 30 0000 saksalaista palkkasoturia, joita kutsuttiin yleisesti ’hesseniläisiksi’, sillä monet heistä olivat kotoisin Hesse-Kasselin pienvaltiosta. Käytännössä hesseniläiset olivat kolmasosa Pohjois-Amerikassa taistelleista brittijoukoista, joissa oli yhteensä 60 000 sotilasta laajalla alueella Kanadasta Floridaan.^{[8] [9]}

[muokkaa] Mustat ja intiaanit

Mustat orjat ja orjuudesta vapautetut palvelivat amerikkalaisten puolella. Pohjoisen miliisijoukoissa palveli mustia sotilaita alusta alkaen, mutta etelävaltioiden orjienomistajat kielsivät palveluksen pelätessään vapautettujen orjien muodostavan oman armeijansa. Marraskuussa 1775 Virginian brittiläinen kuvernööri John Murray antoi julkisen kuulutuksen, jonka mukaan patriooteilta karanneet orjat voisivat saada vapauden, mikäli he palvelisivat brittien puolella ja brittien ylipäällikkö Henry Clinton julkaisi vastaavanlaisen käskykirjeen vuonna 1779. Osin näiden julistusten johdosta kymmeniä tuhansia orjia karkasi brittien puolella, joista alle tuhat palveli aseissa. Monet muut palvelivat sotilaspalvelijoina, mekaniikkoina, tiedustelijoina ja oppaina. Yli puolet kuolivat brittijoukot pyyhkäisseissä isorokkoepidemioissa ja monet karkotettiin riveistä ruuan vähetessä. Annetuista lupauksista huolimatta valtaosa orjista ei saanut vapauttaan.^[10]

Siirtokunnan armeijan miehistöpulan johdosta Washington poisti tammikuussa 1776 mustien värväyskiellon. Täysin mustat armeijan yksiköt muodostettiin Rhode Islandissa and Massachusettsissa ja monille orjille luvattiin vapaus palvelusta vastaan. Myös Haitista tuli mustien yksikkö ranskalaisjoukkojen mukana. Arvioiden mukaan ainakin 5 000; mustaa sotilasta taisteli amerikkalaisten puolella.^[11]

Useimmat intiaanit Mississippi-joen itäpuolella joutuivat kohtaamaan sodan ja useimmat liittyivät brittien puolelle. Arviolta 13 000 soturia^[12] taisteli brittijoukoissa, suurimpana ryhmänä irokeesiliitto 1 500 miehen vahvuisena.^[13]

[muokkaa] Pohjoinen sotanäyttämö, 1775–1779

[muokkaa] Massachusetts

Bostonissa oli vallankumouksellinen toiminta ollut aktiivista ennen sotaa johtaen maakunnallisen parlamentin lakkauttamiseen Britannian parlamentin toimesta vuonna 1774. Yleinen vastarinta toimenpiteitä kohtaan pakotti kuitenkin vastanimitetyt kuninkaan viranhaltijat eroamaan tai hakeutumaan turvaan Bostoniin. Brittien vakinaisen väen ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Thomas Gage komensi neljää rykmenttiä Bostonin päämajastaan käsin, mutta maaseutu oli vallankumouksellisten käsissä.

Kenraali Gage lähetti 700 miestä 18. huhtikuuta 1775 takavarikoimaan siirtomaan miliisin ammukset Concordissa. Ratsastajat tekivät kuitenkin hälytyksiä maaseudulla ja brittijoukkojen päästyä Lexingtoniin seuraavan päivän aamuna, he kohtasivat yhteismaalla puolustukseen asettuneet miliisin 77 hälytysvalmiudessa ollutta sotilasta. Paikalla tapahtui laukauksenvaihtoja ja britit pääsivät jatkamaan matkaansa Concordiin, jossa taistelut jatkuivat. Brittien aloittaessa paluumarssin Bostoniin, paikalle oli saapunut tuhansia miliisejä aiheuttaen joukko-osastolle paljon vahinkoa. Lexingtonin ja Concordin taistelujen myötä sota oli alkanut.

Miliisi suuntasi kulkunsa Bostoniin piirittäen kaupungin. Samanaikaisesti kaupunkiin saapui laivoilla noin 4 500 brittisotilasta ja 17. kesäkuuta 1775 kenraali William Howen johdolla brittijoukot valtasivat Charlestownin niemimaan Bunker Hillin taistelussa. Britit olettivat amerikkalaisten luopuvan ja lähtevän pakoon ennen väistämätöntä hyökkäystä. Britit menettivät melkein puolet rynnäkköjoukoistaan kokien sodan raskaimmat tappiot, 228 kuollutta ja 826 haavoittunutta. Bostonin piiritys ei kuitenkaan hellittänyt ja Howe nimitettiin brittien uudeksi ylipäälliköksi.^[14]

Heinäkuussa 1775 vastanimitetty kenraali Washington saapui Bostonin läheisyyteen ottamaan siirtomaajoukot komentoonsa ja pattitilanne piirityksessä jatkui syksyn ja talven yli. Maaliskuussa 1776 patriootit olivat tuoneet Ticonderogan linnoituksesta saadut raskaat tykit asemiin Dorchesterin harjulle uhaten brittien puolustusasemia. Howen tilanne oli kestämätön ja britit evakuoivat kaupungin 17. maaliskuuta 1776 purjehtien väliaikaiseen turvaan Halifaxiin kuninkaalliseen laivastotukikohtaan Kanadaan. Bostonin vallattuaan Washington siirtyi siirtomaa-armeijan pääosan kanssa vahvistamaan New Yorkia.^[15]

[muokkaa] Kanada

Tilanteen ollessa Bostonissa pitkään umpikujassa, siirtokuntien kongressi etsi muualta mahdollisuuksia aloitteen tekemiseen. Kongressi valtuutti hyökkäämään Kanadaan ja sotaretken tarkoituksena oli rohkaista ranskalainen väestö liittymään mukaan vallankumoukseen, sillä Britannia oli valloittanut maan 15 vuotta aiemmin. 16. syyskuuta 1775 prikaatinkenraali Richard Montgomery marssi pohjoiseen Fort Ticonderogasta 1 700 miliisimiehen kanssa valloittaen Montrealin 13. marraskuuta. Kanadan kuvernööri, kenraali Guy Carleton pakeni kaupungista Québeciin. Eversti Benedict Arnold johti toista sotaretkeä, joka osoittautui logistiseksi painajaiseksi. Suuri osa sotilaista sairastui isorokkoon ja Arnoldin saapuessa Québeciin hänellä oli jäljellä 600 matkalle lähteneestä 1 100 sotilaasta. Amerikkalaisten joukot hyökkäsivät Québeciin 31. joulukuuta, mutta kärsivät briteille perinpohjaisen tappion. Jäljelle jääneet amerikkalaiset leiriytyivät Québecin ulkopuolella kevääseen asti, jonka jälkeen he vetäytyivät etelään.

Amerikkalaiset yrittivät tunkeutua takaisin Québeciin, mutta kärsivät uuden tappion Trois-Rivièresissä 8. kesäkuuta 1776. Carleton käynnisti oman hyökkäyksensä ja löi eversti Arnoldin joukot Valcourin saaren taistelussa lokakuussa. Arnold vetäytyi takaisin Fort Ticonderogaan, päättäen ikävästi Kanadan sotaretken samaan paikkaan, mistä se oli alkanutkin. Siitä huolimatta Arnoldin ponnistelut olivat viivyttäneet brittien täysimittaista vastahyökkäystä Saratogan sotaretkeen saakka vuoteen 1777 asti.^[16]

[muokkaa] New York ja New Jersey

Vetäydyttyään Bostonista kenraali Howe armeijoineen keskittyi valtaamaan New Yorkin, jonka puolustamiseksi kenraali Washington oli asettanut 20 000 sotilastaan asemiin Long Islandilla ja Manhattanilla. Brittijoukkojen kokoontuessa sotaretkeä varten Staten Islandilla, Washington oli luetuttanut miehillään tuoreen itsenäisyysjulistuksen. Long Islandilla nousi maihin 27. elokuuta 1776 22 000 brittisotilasta, jotka työnsivät amerikkalaiset Brooklyniin. Tämän jälkeen Howe ryhtyi piirittämään patrioottien asemia, mutta Washington onnistui evakuoimaan armeijansa Manhattanille.

15. syyskuuta Howe teki 12 000 sotilaan maihinnousun Manhattanin eteläpuolelle ottaen New Yorkin hallintaan. Amerikkalaiset vetäytyivät Harlemiin, missä he seuraavana päivänä olivat ahdingossa, mutta pitivät asemansa. Kun Howe aloitti amerikkalaisten motitusyrityksen lokakuussa ja Washington yritti vetäytyä, armeijat kohtasivat White Plainsin taistelussa 28. lokakuuta 1776. Washington perääntyi jälleen ja Howe palasi Manhattanille ja valloitti marraskuun puolivälissä Fort Washingtonin. Samalla britit saivat noin 2 000 vankia Long Islandin taisteluissa saadun 1 000 vangin lisäksi.

Kenraali Charles Cornwallis jatkoi Washingtonin armeijan jahtaamista New Jerseyn läpi ja amerikkalaiset joutuvat vetäytymään Delaware-joen toiselle puolelle Pennsylvaniaan joulukuun alussa. Vuodenajan päättäessä sotaretken britit asettuivat talvimajoitukseen. Vaikka Howe oli hukannut useita mahdollisuuksia alati pienenevän kapinallisarmeijan murskaamiseksi, britit olivat tappaneet tai vanginneet yli 5 000 amerikkalaista. Kapinallisten pääkaupungin Philadelphian ollessa iskuetäisyydellä heillä oli hyvät asemat jatkaa sotatoimia keväällä.

Siirtomaiden armeijan näkymät olivat ankeat. Perääntyvän armeijan mukana ollut toimittaja Thomas Paine kirjoitti "Nämä ovat aikoja, jotka koettelevat miesten sieluja".^[17] Joukkojen määrä oli huvennut alle 5 000 palveluskelpoiseen sotilaaseen ja vuoden loppuun mennessä päättyvien värväysten jälkeen jäljellä olisi vain 1 400 miestä. Vaikka maaseudulla brittihallinnon vastustus lisäsi suosiotaan, kongressin epätoivoa kuvasi sen muutto pois Philadelphiasta.

Washington päätti hyökätä varkain Delaware-joen yli joulupäivän yönä ja vangitsi Trentonin taistelussa melkein 1 000 hesseniläistä 26. joulukuuta 1776. Cornwallis marssi joukkoineen valtaamaan Trentonin takaisin, mutta Washingtonin taktiikka hyökätä brittien jälkijoukkoon toi voiton amerikkalaisille Princetonin taistelussa 3. tammikuuta 1777. Annettuaan näin vahvistuksen siirtomaiden sotahengelle, Washington siirtyi talvimajoitukseen New Jerseyn alueelle, josta miliisi ahdisteli pitkin talvea brittijoukkoja.

[muokkaa] Katso myös

• Amerikan vallankumous
• Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus
• Yhdysvaltain vapaussodan taistelut

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Jack P. Greene ja J.R. PoleRobert (toim.) (1991): The Blackwell Encyclopedia of the American Revolution, s. 247. M. Calhoon osiossa Loyalism and Neutrality. Massachusetts: Blackwell. ISBN 01-55786-547-7.
2. ↑ Mark M. Boatner (1966): Encyclopedia of the American Revolution, s. 264, 665. Lukuisia sotilasaiheita ja lisälähteitä. New York: McKay. ISBN 0-8117-0578-1.
3. ↑ Jeremy Black (1991): War for America: The Fight for Independence, 1775-1783, s. 59. Arvostettu brittiläinen sotahistorioitsija. New York: St. Martin's Press. ISBN 0-312-06713-5.
4. ↑ Mark M. Boatner (1966): Encyclopedia of the American Revolution, s. 707. New York: McKay.
5. ↑ Mark V. Kwasny (1996): Washington's Partisan War, 1775 1783. Kent: Ohio. ISBN 0-87338-546-2.
6. ↑ Mark M. Boatner (1966): Encyclopedia of the American Revolution, s. 264. Washingtonin komennossa ”alle 17 000”. New York: McKay.
7. ↑ Christopher Duffy (1987): 'The Military Experience in the Age of Reason, 1715 1789, s. 17. Washington komensi enimmillään” vain 13 000 hengen joukkoja”. New York: Barnes & Noble. ISBN 0-689-11993-3.
8. ↑ Jeremy Black (1991): War for America: The Fight for Independence, 1775 1783, s. 27-29. Brittijoukkojen koko. New York: St. Martin's Press.
9. ↑ Mark M. Boatner (1966): Encyclopedia of the American Revolution, s. 424-426. Palkattujen saksalaisten määrä. New York: McKay.
10. ↑ Sidney Kaplan and Emma Nogrady Kaplan (1989): The Black Presence in the Era of the American Revolution, s. 71&nbsp89. Brittien käyttämien karanneitten orjien määrä. Massachusetts: Massachusettsin yliopiston paino Press. ISBN 0-87023-663-6.
11. ↑ Sidney Kaplan and Emma Nogrady Kaplan (1989): The Black Presence in the Era of the American Revolution, s. 64&nbsp69. Vallankumoukselliset täysin mustat yksiköt. Massachusetts: Massachusettsin yliopiston paino Press.
12. ↑ Greene, Jack P. ja J.R. PoleRobert (1991): The Blackwell Encyclopedia of the American Revolution, s. 393. James H. Merrell, Indians and the New Republic, intiaanisoturien määrä. Massachusetts: Blackwell. ISBN 01-55786-547-7.
13. ↑ Mark M. Boatner (1966): Encyclopedia of the American Revolution, s. 545. Irokeesisotureiden määrä. New York: McKay.
14. ↑ Don Higginbotham (1966): 'The War of American Independence: Military Attitudes, Policies, and Practice, 1763 1789, s. 75-77. Massachusetts: Northeastern University Press. ISBN 0930350448.
15. ↑ David McCullough (2005): 1776. New York: Simon & Schuster, Inc. ISBN 0-7432-2671-2.
16. ↑ Don Higginbotham (1966): 'The War of American Independence: Military Attitudes, Policies, and Practice, 1763 1789, s. 106-115. Massachusetts: Northeastern University Press.
17. ↑ USHistory.org: Thomas Paine, The Crisis, 23.12.1776 (englanniksi) - (ladattu 02.12.2006)