Fallibilismi
Wikipedia
Fallibilismi on vallitseva tieteenfilosofinen näkökulma, jonka mukaan mitään teoriaa tai faktaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska aina on mahdollista tuoda esille uusia tapoja yrittää kumota teoria. Fallibilismi painottaa falsifioitavuutta (eli teorian tai muun väittämän vääräksi osoittamista) teorian tieteellisyyden kriteerinä.
Karl Popper kehitti fallibilismin teoriaa 1930-luvulla tieteellisen tiedon mittapuuksi. Hän tuli tulokseen, jonka mukaan minkään teorian totuudenmukaisuutta ei loppujen lopuksi voida varmistaa: teorioita voidaan ainoastaan kumota, ja niihin voidaan uskoa "parhaana tämänhetkisenä tietona". Täten tulisi luottaa ainoastaan teorioihin, jotka ovat ainakin periaatteessa kumottavissa. Popper viehtyi ajatukseen nähtyään paikallisella yliopistolla Albert Einsteinin luennon, jossa Einstein esitteli keksimäänsä suhteellisuusteoriaa kertoen olevansa valmis hylkäämään sen täysin, jos joku löytäisi ristiriitaisia todisteita. Karl Popper esitti teoksessaan "Arvauksia ja kumoamisia - tieteellisen tiedon kasvu" että fallibilismin teema on se, että tiede oppii virheistään ja että oppiessamme tiedoistamme korjatessamme niitä tietomme kasvaa, vaikka emme koskaan voikaan olla aivan varmoja siitä että olemme lopullisesti oikeassa. Tietomme "korroboroituvat" kestäessään tutkimukset, joissa riskinä on koko teorian kumoutuminen. Näin tieteestä tulee totuudenkaltaisempaa. Popperin mukaan ei siis ole mitään syytä ryhtyä relativisteiksi tai skeptisiksi, vaikka emme voikaan olla aivan varmoja siitä että olemme lopullisesti oikeassa. Olemme kuitenkin aina vain lähempänä lopputulosta, joten pitkällä tähtäimellä lopputulos on aina vain lähempänä totuutta.
Falsifioitavuusvaateen mukaan, jotta teoriaa voitaisiin pitää totena, se pitäisi periaatteessa olla todistettavissa tutkimuksella vääräksi. Esimerkiksi teorian, jonka mukaan "kaikki korpit ovat mustia", voisi falsifioida löytämällä punaisen korpin. Sellainen teoria, jota ei voida osoittaa vääräksi, ei siis täytä fallibilismin mukaan tieteen kriteereitä. Esimerkiksi psykoanalyysia on käytetty esimerkkinä teoriasta, jota on vaikea kumota, koska jos psykoterapia ei tehoa, voidaan aina väittää, että terapiaa ei ole vielä annettu tarpeeksi.
Toinen yksinkertainen esimerkki teoriasta, jota ei voida kumota, on väittää että vihreitä joutsenia on olemassa. Väittämä ei kuitenkaan kerro missä ja koska vihreitä joutsenia esiintyy, joten se on mahdoton osoittaa vääräksi ja näin ollen sitä ei voida pitää tieteelliset kriteerit täyttävänä.
Fallibilismin mukaan hyvä tieteentekijä ei siis ole niinkään kiinnostunut siitä havaintoaineistosta, joka on teorian kanssa sopusoinnussa, vaan nimenomaan siitä, jonka kanssa teorialla on ongelmia. Popperin mukaan on helppo saada havainnot sopimaan yhteen teorian kanssa jo sosiaalipsykologisista syistä. Fallibilismi siis korostaa kriittisyyden merkitystä tieteen kehityksessä.
Falsifikaatiokriteeri ei voi käsitellä olemassaoloväitteitä sellaisenaan, koska emme voi millään tavoin todistaa, että jokin asia ei olisi. Siksi olemassaoloa ei oleteta ennen kuin olemassaolottomuus falsifioidaan.
