Aleksandra Kollontai

Wikipedia

Aleksandra Mihailovna Kollontai (Алекса́ндра Миха́йловна Коллонта́й — omaa sukua Domontovitš, Домонто́вич) (1. huhtikuuta 1872, Pietari–9. maaliskuuta 1952, Moskova) oli venäläinen marxilainen kirjailija, feministi ja diplomaatti. Hän oli Neuvostoliiton täysivaltainen edustaja (vuodesta 1943 suurlähettiläs) Tukholmassa vuosina 1930–1945. Kollontai toimi välittäjänä Suomen ja Neuvostoliiton rauhantunnusteluissa vuonna 1944.

Aleksandra Domontovitšin äiti oli suomalaisen puutavarakauppiaan tytär Aleksandra Aleksandrovna, omaa sukua Masalin ja isä venäläinen keisarillisen armeijan kenraali Mihail Aleksejevitš Domontovitš. Kesät perhe vietti Aleksandran äidinisän Aleksander Masalinin maatilalla Kuusaan hovissa Muolaassa. Aleksandra Kollontai (Šura) valmistui opettajaksi ja oli 1800-luvun lopulla lyhyen aikaa naimisissa pikkuserkkunsa, insinööriupseeri Vladimir Kollontain kanssa. He saivat vuonna 1893 pojan, Mihailin.

Aleksandra Kollontai ryhtyi kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi ja vallankumoukselliseksi. Vuonna 1898 hän matkusti Zürichiin Sveitsiin opiskelemaan. Palattuaan 1903 hän kirjoitti tutkimuksen Suomen työläisten elämää. Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen hajottua menševikeiksi Juli Martovin johdolla ja bolševikeiksi Vladimir Leninin johdolla 1903, Kollontai ei myötäillyt kumpaakaan osapuolta. Bolševikkeihin hän suhtautui epäluuloisesti ja liittyi viimein menševikkeihin.

Kollontai joutui pakenemaan ulkomaille vuonna 1908. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä hän oli Tirolissa valmistelemassa kansainvälistä naisten kongressia Wienissä. Karl Liebknecht sai järjestettyä hänet puolueettomiin maihin sodan alta. Hän liittyi bolševikkeihin 1914 palatessaan Venäjälle.

Kollontai valittiin bolševikkien keskuskomiteaan vuoden 1917 elokuussa ja hänestä tuli sosiaalisen hyvinvoinnin kansankomissaari (ministeri). Vuonna 1919 hän perusti Ženodtelin, "naisten osaston", joka taisteli lukutaidottomuutta vastaan ja koulutti naisia vallankumouksen mukanaan tuomista uusista avioliitto-, koulutus- ja työlaeista. Vuonna 1920 hänet nimitettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen naisjaoston johtajaksi ja seuraavana vuonna Kominternin naisasiain sihteeriksi, josta hän joutui lopulta eroamaan mielipiteidensä vuoksi.

Kollontaista tuli kommunistisen puolueen sisäinen kriitikko, ja hän muodosti yhdessä ystävänsä Aleksandr Šljapnikovin kanssa vasemmistolaisen ryhmän puolueessa, nimeltä "Työläisten oppositio". Lenin kuitenkin hajotti ryhmän ja Kollontai jäi poliittisesti tuuliajolle.

Stalinin saatua vallan, hän siirsi Kollontain ulkomaille diplomaattina. Hänet nimitettiin diplomaattiedustajaksi Norjaan (1922–1930) sekä Meksikoon (1926). Vuonna 1930 hän sai siirron Tukholmaan. Hän oli myös mukana Neuvostoliiton lähettämässä edustajistossa YK:hon. Ulkomailla hänellä ei ollut juurikaan vaikutusvaltaa sisäpolitiikkaan ja hän oli näin käytännössä maanpaossa. Yhtenä harvoista vanhoista bolševikeista hän kuitenkin säilyi hengissä Stalinin puhdistuksista ja teloituksista. Vuonna 1945 hän sairastui ja palasi Neuvostoliittoon. Hän kuoli 1952.

Kollontain kirjoitukset avioliitosta ja sukupuoliasioista hyökkäsivät porvarillista moraalia vastaan, ja ne ymmärrettiin tahallaan lännessä väärin ja väitettiin naisetkin Neuvostoliitossa sosialisoidun. Hän ei ollut perinteinen feministi vaan näki, että vain kommunismi voisi vapauttaa naiset. Vapaan rakkauden kannatus herätti myös paljon pahennusta ja Kollontain esittämät kollektiivinen kasvatus ja kollektiiviset asunnot hylättiin utopistisina.

[muokkaa] Aleksandra Kollontai ja Suomi

Kollontai toimi välittäjänä Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvotteluissa 1944. Hän tapasi Paasikiven Tukholmassa useita kertoja.

[muokkaa] Kirjallinen tuotanto

Madame Kollontayn muistelmat hänen itsensä kertomana 1946
- Jukaistu nimellä: Hetkiä elamästäni, Kustannusliike Progress, 1990 ISBN 951-615-706-8
Naisen asema taloudellisessa yhteiskuntakehityksessä (suom. 1973)
Suuri rakkaus (suom. 1982)