Näennäistiede

Wikipedia

Saksankielinen ihmisen päätä kuvaava kaavio jossa lukee "Erkenne Dich selbst", eli "tunne itsesi". 1800-luvun alussa syntynyttä Frenologiaa pidetään nykyään näennäistieteenä.

Näennäistiede eli pseudotiede (myös mukatiede, valetiede, kvasitiede, antitiede, näennäistodellisuustutkimus) on tutkimusta, joka väittää olevansa vallitsevan tieteenkäsityksen mukaista muttei tiedeyhteisön enemmistön mielestä täytä tieteellisen menetelmän tunnusmerkkejä. Termi pseudotiede juontaa kreikan sanasta pseudo, joka tarkoittaa valetta, väärää, näennäistä tai kaltaista. Näennäistieteestä käytetään usein myös nimitystä huuhaa.

Sisällysluettelo

1 Määritelmä
2 Näennäistieteen filosofia
3 Tieteellisiä teorioita, joita on aluksi pidetty pseudotieteenä
4 Katso myös
- 4.1 Luetteloita
- 4.2 Henkilöitä
5 Kirjallisuutta
6 Aiheesta muualla

[muokkaa] Määritelmä

Näennäistiede on tieteen itsensä antama termi sellaiselle tieteelle, joka ei täytä tieteen demarkaatiokriteereitä (perusteltavuus, verifioitavuus, falsifioitavuus, kritiikin mahdollisuus, julkisuus ja korjautuvuus). Usein näennäistieteilijöiksi väitetyt henkilöt itse kokevat väitteensä ja menetelmänsä tieteellisesti päteviksi, mutta näennäistieteellisiä teorioita voidaan kehitellä ja julkaista myös tarkoituksella ja puhtaasti ansaitsemistarkoituksessa. Näennäistieteiksi kutsutaan usein myös okkulttisia oppeja, jotka eivät kuitenkaan väitä perustuvansa luonnontieteisiin. Vaikka pseudotiede-termillä on tiedeyhteisössä vankka kannattajakuntansa, sen määrittely on osoittautunut vaikeaksi. Tieteen määritelmä vaihtelee eri tieteenfilosofioiden mukaan, joten siksi myöskään pseudotiedettä ei voida määritellä yksiselitteisesti. Yksi pseudotiede-määritelmän arvostelijoista on tieteenfilosofi Paul Feyerabend, joka mm. väittää tieteen historiaa "tarkoitushakuisesti yksinkertaistetun valtavirran tieteenfilosofian mukaiseksi".

Tyypillisesti näennäistiede ei täytä luotettavan tieteellisen tutkimuksen tunnusmerkkejä (yleensä luonnontieteellinen metodi) ja sen yleisinä tunnuspiirteinä ovat esimerkiksi väitteet

joiden tueksi ei ole kokeellisia tutkimustuloksia
jotka ovat kokeellisten tutkimustulosten vastaisia
joita tukevia tutkimuksia on mahdotonta tehdä
jotka eivät ole falsifioitavissa eli osoitettavissa vääriksi
joiden lähtökohtana on uskomus.

Näennäistieteeksi ei kutsuta

tieteessä esitettyjä vääriä teorioita, esim. lukuisia tiedemiesten esittämiä kokeellisia maailmankaikkeuden syntyteorioita
teorioita, jos ne eivät väitä olevansa totta ja tiedettä eli todellisuustutkimusta
uskontoja ja hengellisiä oppeja, jos ne eivät väitä olevansa tieteellisiä tai pyri kyseenalaistamaan yleisesti hyväksyttyjä tieteen näkemyksiä
käytännöllistä tietoa, jota ei väitetä tieteelliseksi
filosofioita
ideologioita, joiden tueksi ei esitetä näennäistieteellistä tutkimusta.

Tieteen ja näennäistieteen rajan määrittelyssä käytetään joskus myös ns. Occamin partaveistä, jonka mukaan yksinkertaisemmat teoriat ovat todennäköisemmin oikeita, mutta tätä menetelmää ei voida pitää kovinkaan luotettavana.

[muokkaa] Näennäistieteen filosofia

Näennäistieteen kannattaja voi joskus katsoa edustavansa prototiedettä, eli uutta tieteenalaa joka ei vielä ole jalostunut järjestelmälliseksi tieteeksi, ja jota ei vielä ole testattu kunnolla. Ennen tieteellistä menetelmää harjoitetun astrologian ja alkemian voisi lukea myös esitieteeksi, joista tieteellisen menetelmän keksimisen jälkeen syntyi astronomian ja kemian tieteenhaarat. Useat näennäistieteet ovat pysyneet suosittuina jo vuosisatoja, riippumatta siitä että niiden tueksi ei ole löydetty empiiristä todistusaineistoa, tai että tutkimustulokset ovat kiistanalaisia. Etenkin terveydenhoitoon liittyvä toiminta eli ns. uskomuslääkintä on suosittua, ja siihen kuuluu nykyisin lääkärienkin suosittelemia – usein täydentäviä – hoitomuotoja, kuten kiropraktiikka ja aiemmin pseudotieteenä pidetty akupunktio.

Monet näennäistieteelliset käsitykset ovat ikivanhoja uskonnollisia käsityksiä, mutta pelkästään käsityksen vanhuus ei tee siitä virheellistä. On kuitenkin osoittautunut, että tieteen näkökulmasta katsottuna monet vanhat käsitykset ovat virheellisiä ja vailla sellaista perustaa, jolle tietoväitteitä voidaan rakentaa.

Suomessa Skepsis ry. myöntää vuosittain Huuhaa-palkinnon näennäistieteen aseman vakiinnuttamisessa kunnostautuneelle taholle.

[muokkaa] Tieteellisiä teorioita, joita on aluksi pidetty pseudotieteenä

Humpuukinakin pidetty teoria voi muuttua tieteelliseksi, jos se pystytään todentamaan empiirisen tieteen menetelmien mukaan. Tällaisia teorioita ovat mm.

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Luetteloita

Luettelo näennäistieteistä

[muokkaa] Henkilöitä

Michael Behe: älykkään suunnittelun puolestapuhuja
James Randi: taikuri, paranormaalien ja näennäistieteellisten väitteiden vastustaja
Erich von Däniken: kirjailija, Ancient Astronaut-teorian kannattaja
Kent Hovind: yhdysvaltalainen kristinuskon julistaja ja ”Nuoren Maan” luomisopin kannattaja
L. Ron Hubbard: dianetiikan ja Skientologiakirkon perustaja
Michael Shermer: tiedekirjailija, Skeptics Societyn perustaja ja Skeptic-lehden päätoimittaja

[muokkaa] Kirjallisuutta

Georges Charpak (2004) Debunked!, Johns Hopkins University Press [ISBN 0-8018-7867-5]

Gardner M (1983) Science – Good, Bad and Bogus Oxford University Press, Oxford

Häyry, Heta, Hannu Karttunen & Matti Virtanen (toim.) (1989): Paholaisen asianajaja: Opaskirja skeptikolle. Ursan julkaisuja 38. Suomentanut Hannu Karttunen. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa. ISBN 951-9269-48-7.

Paholaisen asianajajan paluu: opaskirja skeptikolle. Toimittaneet Risto Selin, Marketta Ollikainen ja Ilpo V. Salmi. Ursan julkaisuja, 63. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, Helsinki 1997. ISBN 951-9269-88-6

Selin, Risto (2001): Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja. Ursan julkaisuja 81. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa. ISBN 952-5329-19-4.

Shermer M (2002) Why People Believe Weird Things – Pseudoscience, superstition, and other confusions of our time New York

Tuomela, Raimo (1983): Tiede, toiminta ja todellisuus: Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet. Filosofian kirjasto 11. Helsinki: Gaudeamus. ISBN 951-662-334-4.