Wadō-ryū
Wikipedia
Wadō-ryū (和道流) on japanilaisen Hironori Ōtsuka vuonna 1930-luvulla perustama karaten tyylisuunta, joka yhdistää shotokan-karatea ja shindō yoshin-ryū-jujutsua. Wadō-ryū on yksi neljästä suuresta karaten koulukunnasta maailmalla.
Wado-ryun nimi koostuu sanoista:
- Wa = pehmeys, sekoitus, pehmittää, rauhoittaa, olla harmoniassa, lisätä, japanilainen
- dō = tie
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Kuo 'Hironori' Ōtsuka syntyi 1. kesäkuuta 1892, syntymäpaikkana oli Shimodate, Ibaragi, Japani. Hän oli lääkäri Tokujiro Ōtsuka ensimmäinen poika ja toinen lapsi.
1897 Hironori Ōtsuka aloitti jujutsun harjoittelemisen setänsä Chojiro Ebashin (Tsuchiura-klaanin pääopettajan) oppilaana.
1906 Hän aloitti Shindō Yoshin-ryūn (jujutsu) harjoittelemisen, opettajanaan Tatsusaburo Nakayama (1870 — 1933), tyylisuunnan kolmas pääopettaja. Tässä koulukunnassa painotettiin enemmän atemilyöntien käyttöä kuin muissa sen aikaisissa jujutsukouluissa. Siinä myös painotettiin liikkeiden sulavuutta ja taidokkuutta. Tyylisuunnan oli kehittänyt Yoshitoki Akiyama tarkkailtuaan pajupensasta, joka myötäili päällään olevaa raskasta lumitaakkaa säilyttäen silti joustavuutensa murtumatta. Tämän perusteella hän loi 303 eri tekniikkaa käsittävän tyylisuuntansa (yoshin-ryū tarkoittaa pajun sydämen koulua).
Tämä teki vaikutuksen nuoreen Ōtsukaan, joka tällöin oivalsi luonnollisen liikkeen tarkoituksellisuuden. Nämä opit ovat yhtenä, merkittävänä osana nykyistä Wadō-ryū-tyylisuuntaa. Niin puolustus- kuin hyökkäystekniikoissa on yhtä tärkeää vastustajan vartalon, massan ja liikkeen käyttö tämän voittamiseen kuin oma vartalon hallinta.
Ōtsuka jatkoi shindō yoshin-ryūn opiskelua koko Wasedan yliopisto opiskelunsa ajan vuosina 1910 — 1917. Samalla hän kävi tutustumassa myös muihin jujutsun tyylisuuntiin. Hän myös oppi tiettyjä vartalon pisteitä, joita voitiin käyttää niin hyökkäys- kuin parannuspisteinä, ja perehtyi myös jäsenien korjaamiseen (seikotsu).
1912 Ōtsukaan isä kuoli, ja Hironorin oli hankittava töitä elättääksen perheensä. Hän pääsikin setänsä omistamaan Kawasaki-pankkiin. Uskotaan, että näihin aikoihin hän tutustui Morihei Ueshibaan, Aikidon kehittäjään. Heidän välilleen kehittyi lämmin ja pitkäikäinen ystävyys.
Kaksi vuotta pankissa oltuaan Ōtsuka päätti omistautua täysin kamppailulajeille. Hänen äitinsä vastusti ajatusta, joten kunnioituksesta äitiään kohtaan, Ōtsuka päätti lykätä suunnitelmiaan joksikin aikaa. Jujutsua hän ei jättänyt.
Kesäkuun 1. päivänä 1921 Hironori Ōtsukasta tuli shindō yoshin-ryūn neljäs pääopettaja (Menkyo Kaiden).
1922 Heinäkuussa Ōtsuka näki ensi kerran karatea Tokiossa järjestetyssä näytöksessä, jossa okinawalainen Gichin Funakoshi esitteli lajiaan. Toisen tarinan mukaan Funakoshi näki näytöksessä Ōtsukan esiintyvän ja halusi päästä tämän kanssa juttelemaan. Funakoshi halusi tietää, missä Ōtsuka oli oppinut karatea.
Ōtsuka vieraili usein Funakoshin luona. He keskustelivat paljon tekniikoista ja karaten eri osa-alueista. Funakoshi päätti jäädä Ōtsukan luo pidemmäksi aikaa kuin alun perin oli tarkoitus. Hän oli hämmästynyt Ōtsukan innostuksesta karatea kohtaan. Funakoshi lupasi opettaa Ōtsukalle kaiken, minkä tiesi. Yhden vuoden aikana Ōtsuka oli oppinut kaikki katat, jotka Funakoshi oli tuonut Okinawalta. Tosin hän huomasi, että jotkut tekniikat oli vaikeita ymmärtää ja soveltaa.
1924 12. huhtikuuta Funakoshi myönsi historian ensimmäiset mustat vyöt karatessa, ja yksi saajista oli Hironori Ōtsuka. Erään lähteen mukaan ensimmäinen musta vyön saaja olisi ollut Gima. Vasta hieman myöhemmin olisivat Ōtsuka, Kasya, Akiba, Shimizu ja Hirose saaneet mustat vyöt. Okinawalla ei vyöjärjestelmää käytetty vielä tuolloin. Funakoshilla oli tosin 5. dan, jonka okinawalaiset oli hänelle antaneet, jotta Funakoshin olisi helpompi markkinoida lajiaan pääsaarilla.
Vuoteen 1924 mennessä Ōtsuka oli kehittänyt yakusoku kumite -pariharjoitteet, idori no katat, ichidori no katat sekä shiraratori no katat. Toukokuussa 1924 Ōtsuka ja Funakoshi esittelivät yakusoku kumitet ensi kerran yleisölle. Ōtsuka esiintyy myös Funakoshin kirjassa esittelemässä näitä samoja tekniikoita.
1925 Ōtsukan äiti kuoli, eikä Hironori tiennyt, mitä tehdä tästä eteenpäin. Kolme vuotta asiaa pohdittuaan hän lähti Kawasaki-pankista ja perusti jäsenten korjaamiseen erikoistuneen klinikan nimeltään Nagurado (Suehirochossa). Tässä vaiheessa hän oli shindō yoshin-ryūn pääopettaja ja Funakoshin apuopettaja.
1926 Ōtsuka tutustui Chōki Motobuun, okinawalaiseen, joka oli tunnettu naihanchi-katoistaan ja tehokkaista katutekniikoistaan. Motobu oli voittanut jujutsu-ottelijoita haasteotteluissa, joten hän ei aluksi pitänyt Ōtsukaa minään. Miesten oteltua keskenään tilanne kuitenkin muuttui, sillä Ōtsuka sai heitettyä Motobun maahan. Ōtsuka myöhemmin totesi sen olleen vain hyvää onnea. Näin heistä tuli ystävät. Ōtsuka oppi Motobulta naihanchi-katat, ja hänen vaikutuksensa näkyy myös Wadōn pariharjoituksissa.
Vuonna 1928 Ōtsuka matkusti Osakaan, jossa Kenwa Mabuni (Shitō-ryū) asui. Matka kesti 12 tuntia yhteen suuntaan. Mabuni oli tuolloin arvostettu karateka ja hän otti tyylisuuntaansa liki 60 kataa, jotta ne eivät katoaisi historian hämäriin.
1929 okinawalainen karate keskittyi vain kataan. Ōtsukan mielestä todellinen budon sielu, hyökkäys ja puolustus, puuttui. Hänen mielestään tarvittiin liikkuvampaa karatea. Se ehkä saataisiin aikaan yhdistämällä jujutsu ja karate.
1934 28. helmikuuta Ōtsukan poika, Jirō, syntyi, ja samana vuonna luotiin myös wado-ryū. Tällöin Hironori päätti omistautua täysin kamppailulajeille ja lopetti työt klinikallaan. Hän perusti seuran nimeltään 'Dai Nippon Karate Shinkō Club'.
1935 Ōtsuka päätti lähteä omille teilleen ja erosi Funakoshin koulusta. Samana vuonna karate sai lisää julkisuutta, kun sensei Kano hyväksyi sen viralliseksi kamppailulajiksi, tosin aluksi vain Judon alaisuudessa.
1938 Ōtsukalle myönnettiin "Renshi-go"-arvonimi. Samana vuonna Genwa Nakasone kirjoitti massiivisen, yli 400-sivuisen kirjan 'Karatedō Tai-kan'. Ōtsuka esiintyy muutamissa kirjan kuvissa esittelemässä veitsitekniikoita.
1939 Dai Nippon Butokukai määräsi, että kaikkien karaten tyylisuuntien on rekisteröidyttävä haluamallaan nimellä. Ōtsuka antoi lajilleen nimen Shinshū Wadō-ryū Jūjutsu Kenpō Karate-dō (tai Shinshū Wadō-ryū Karate-Jūjutsu). Shinshū on hyvin isänmaallinen ja vanha nimi Japanille. Wa tarkoittaa rauhaa ja harmoniaa, mutta sama kanjimerkki tarkoittaa myös Japania ja japanilaisia. Muita rekisteröityjä tyylisuuntia tuolloin oli shotokan-ryū, gōjū-ryū ja shitō-ryū.
Seuraavina vuosina wadō levisi ympäri Japania, uusia kouluja avattiin ja karatea opetettiin myös yliopistoilla. Ōtsukasta oli tulossa kuuluisa.
1942 Ōtsuka sai "Kyoshi-go"-arvonimen.
1943 Ōtsuka nuorempi aloitti kamppailulajien harjoittelemisen. Hän aloitti kendo-harjoittelun erittäin tiukan opettajan, Miyatan opastuksella.
1944 Hironori Ōtsuka valittiin Japanin karaten pääopettajaksi.
1945 Jirō Ōtsuka aloitti karaten harjoittelun isänsä johdolla. Toisen maailmansodan jälkeen karaten(kin) harjoittelu oli hieman hankalaa. Amerikkalaiset eivät katsoneet hyvällä japanilaisten kamppailulajeja. Monia lajeja, kuten karatea, alettiin kutsua japanilaiseksi nyrkkeilyksi, joten harjoittelua voitiin jatkaa.
Wadō-ryū sai ensimmäisen päämajansa heti sodan jälkeen. Se toimi Tokiossa Tsukiji-poliisilaitosta vastapäätä. Tilaa oli 24 tatamin verran. Ōtsuka opetti siellä vain kolme vuotta, minkä jälkeen hän siirtyi kaupungin pohjoisosaan Nakanon koululle.
1952 Wadō-ryū Honbu (päämaja) perustettiin Maji-yliopistolle Tokioon.
1951 Amerikkalaisten kielto kamppailulajeille poistettiin.
1955 Ensimmäiset Japanin wadō-ryū-karaten mestaruuskisat pidettiin. Samana vuonna julkaistiin kirja Karatejutsu no Kenkyū jossa esitellään yhdeksän wadō-ryū-kataa.
1960-luvulle asti kamppailulajit ja erityisesti wadō-ryū olivat tunnettuja vain Japanissa. Tämä muuttui vuonna 1963, kun kolmimiehinen ryhmä lähti valloittamaan Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Tuohon ryhmään kuuluivat Tatsuo Suzuki, Tōru Arakawa ja Hajime Takashima. Wadō-ryū otettiin erittäin hyvin vastaan eri puolilla maailmaa, ja se sai lukusia kannattajia.
1964 Japaniin perustetaan organisaatio kaikille karaten tyylisuunnille, Zen Nippon Karatedō Renmei (JKF). Wadō on yksi suurimmista tyylisuunnista tuossa liitossa.
1965 Tatsuo Suzuki palaa Englantiin opettamaan wadō-ryūta, karate leviää Eurooppaan.
1966 Keisari Hirohito myönsi Ōtsukalle arvonimen "Kun Goto Suokuo Kyoku Jūjutsu Shō". Hän sai tämän arvonimen ansioistaan karaten parissa.
1967 5. kesäkuuta Wadō-organisaatio vaihtaa nimekseen Wadōkai.
1970-luvulla karate oli saanut jo hyvin jalansijaa maailmalla. Ōtsuka itse opetti lähinnä vain Japanissa, mutta samaan aikaan hänen parhaimmat oppilaansa kiersivät eri puolilla maailmaa opettamassa wadōta. Hironori Ōtsuka oli antanut köyhyyslupauksen, mikä vaikeutti hänen matkusteluaan. Hänen mielestään karate kuului kaikille, eikä siitä saisi hyötyä rahallisesti. Nykyään hänen poikansa toteuttaa myös tätä samaa periaatetta.
1970 Ōtsuka julkaisi kirjan Karatedō Vol.1.
1972 Ōtsuka sai arvonimen "Meijin", 10. dan. Tätä nimitystä ei ollut koskaan annettu kenellekään karatemestarille. Se oli suurin mahdollinen kunnianosoitus tuohon aikaan.
1980 Hironori Ōtsuka suunnitteli siirtyvänsä eläkkeelle Wadō-organisaatiosta ja halusi poikansa jatkavan työtään. Tällöin paljastui kuitenkin Wadōkain johdossa kavallus, jossa organisaation rahoja oli käytetty väärin. Tämän seurauksena Wadōkain johtokunta (Eiichi Eriguchi, Yoshihito Ōta ja Shunichi Niwa) erotti Ōtsukan.
1981 1. huhtikuuta Hironori Ōtsuka perusti Wadō-ryū Karatedō Renmein. 20. marraskuuta 1981 hän siirtyi syrjään ja antoi poikansa jatkaa työtään. Ōtsuka kuoli 29. tammikuuta 1982 vain kaksi kuukautta syrjään siirtymisensä jälkeen. Wadōn johdossa ei jatkanut Hironorin vanhin poika, vaikka se on maan tapa, vaan hänen toinen poikansa Jirō (s. 28. helmikuuta 1934). Jirō Ōtsuka käyttää nykyään nimeä Hironori Ōtsuka II.
Wadōleiri on repeillyt tämän jälkeen, ja uusia organisaatioita on perustettu.
Wadōkain virallinen nimi Japanissa on 'Zen Nippon Karatedō Renmei, Wadōkai’
Wadō Kokusain virallinen nimi on 'Wadō Kokusai Karatedō Renmei’ , tunnetaan myös nimellä Wado International Karatedo Federation, WIKF.
[muokkaa] Wadō-ryū Suomeen
Wadō levisi 60-luvun puolivälissä Eurooppaan, kun opettajat Suzuki, Arakawa ja Takashima kävivät esittelemässä lajia Englannissa. Vuonna 1965 Japanista tuli joukko opettajia (Tatsuo Suzuki, Masafumi Shiomitsu, Teruo Kono, Yūtaka Toyama, ja Atsuo Yamashita) pysyvästi Eurooppaan opettamaan Wadon perusteita. Suomeen lajin toi Suzuki, jonka entinen oppilas Takashi Ogata saapui suomeen 1971 ja opettaa täällä yhä.
Suomessa toimii kaksi eri linjan wadō-koulukuntaa. Toinen on Suzukin perustaman liiton alaisuudessa (Suomen Wado-ryu Karateliitto), toinen Suomen Karateliittoon kuuluva Wadokai, jonka pääopettaja on Ruotsissa asuva Shingo Ōgami.
[muokkaa] Piirteitä
Ōtsukan ajatuksena oli kehittää laji, joka olisi pehmeämpi ja luonnollisempi kuin muut siihen astisista kamppailu- ja itsepuolustuslajeista.
Wadō-ryū eroaa monista karaten tyylisuunnista siten, ettei Ōtsuka uskonut makiwara-harjoittelun vahvistavaan vaikutukseen. Wadōssa ei myöskään otella kovalla kontaktilla. Wadōssa oppilaat pyrkivät aina väistämään hyökkäyksen, samalla pyrkien mahdollisimman hyviin asemiin vastahyökkäystä ajatellen. Wadō-ryūn kihon kumite -paritekniikkaharjoituksissa tämä periaate tuodaan selkeästi esille: väistö ja vastatekniikka tapahtuvat samanaikaisesti ja luonnollisella tavalla vartalon väistöliikkeellä.
Shiomitsu Masafumin mukaan wadō on puoliksi shindō Yoshinryūta ja puoliksi okinawalaisia karatetuulejä, Todaryū kotachi kenjutsua ja yagūryū kenjutsua. Tatsuo Suzuki taas on sitä mieltä, että wadō on yhdistelmä okinawalaisen karaten käsitekniikoita ja japanilaisen budon kehonhallintaa (taisabaki). Yagūryū kenjutsusta wadōhon tulee vartalon väistöliike, joka näkyy parhaiten nagashizuki-lyönnissä. Wadōn sivulle ohjaavat käsitekniikat paljastaa Toda-ryūn vaikutuksen.
Wadōssa käytetään muita tyylisuuntia hieman korkeampia asentoja, jotta liikkuvuus olisi mahdollisimman hyvä. Siinä on monipuolinen valikoima lyöntejä lyhyelle etäisyydelle, väistöjä hyökkäyksen alta, horjutuksia ja vastustajan hallintatekniikoita. Horjutukset olivat nimenomaan tyypillisiä eri jujutsukouluissa, ja tämän ominaisuuden Ōtsuka halusi ehdottomasti myös wadōhon. Torjunnat näyttävät samalta kuin muissakin tyylisuunnissa, mutta wadōssa tärkeintä on päästä aina hyökkäyslinjalta pois, ja "torjunta" onkin itse asiassa vain varmistus.
Wadō-ryūssa olevat veitsitekniikat (tantōdōri), istualtaan tehtävät tekniikat (idōri) ja miekkatekniikat (tachid短刀通りri) tulevat tietysti jujutsun puolelta. Tosin ne ovat muuttuneet vuosien saatossa, kun eri opettajat ovat lisänneet omia ajatuksiaan ja tekniikoita mukaan.
[muokkaa] Katat
Ōtsuka rekisteröi wadōn katat Pinan 1-5, Naihanchi, Seisan, Chintō, Kushanku, Bassai, Wanshū, Niseishi, Jitte, Jion, Rohai ja Suparinpei. Suparinpeitä ei ole juurikaan opetettu 1940-luvun jälkeen. Karatedō Vol.1:ssä Ōtsuka luettelee vain yhdeksän ensimmäistä kataa ja kertoo, ettei wadōssa muita katoja ole.
Erityisesti Euroopassa jotkut ohjaajat opettivat myös muita katoja, vaikka ne eivät olleet virallisia Wadōkai-katoja. Kilpailuissa saattoi nähdä näitä epävirallisia katoja tehtävän monilla eri tavoilla. Nyttemmin Wadōkai on standardisoinut nämäkin katat.
Pinan-katat Ōtsuka oppi Funakoshilta, mutta myöhemmin hän muutti niitä opiskeltuaan Mabunin kanssa samoja katoja. Lisäksi hän otti katoihin vaikutteita myös shindō yoshinryūsta. Naihanchi tulee Chōki Motobulta, tosin Ōtsuka muutti sitäkin hieman. Motobu opetti Ōtsukalle kolme Naihanchia, mutta Ōtsukan mielestä vain ensimmäinen oli käyttökelpoinen, muut silkkaa kertausta. Seisan on suoraan kopioitu Funakoshilta (Shotokanissa tuo kata on nimeltään Hangetsu). Chintō tulee Funakoshilta ja Mabunilta, jotka oppivat sen Itosulta. Bassai opittu Funakoshilta, mutta tulee alun perin Itosulta. Jion ja Jitte tulivat Funakoshilta ja Mabunilta. Niseishi ja Rohai Mabunilta, Wadon Rohai on Itosun Rohai shodan, Shotokanin Meikyo on Rohai nidan. Wanshū periytyy myös Funakoshilta.
Ōtsuka muistutti aina, että katan tulisi olla elävää, eikä tyhjää muodon kertaamista.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Tatsuo Suzuki: Karate-do
- Kirja esittelee Wadon perustekniikat, kihon kumitet, ohyo kumitet, veitsitorjunnat sekä Kusanku katan.
- Tatsuo Suzuki: Wado-ryu Advanced Katas
- Katat Naihanchi, Seishan ja Bassai.
- Hironori Ōtsuka: Wado Ryu Karate
- Perustekniikat sekä katat pinan 1-5, kusanku, naihanchi, seisan ja chinto.
- Shingo Ōgami: Karate Katas of Wadoryu
- Tässä 210 sivuisessa kirjassa esitellään Wadon tärkeimmät yhdeksän kataa. Pinan 1-5, kusanku, naihanchi, seisan ja chinto.
- Shingo Ōgami: An Introduction to Karate
- Kirjassa käydään läpi perustekniikat, ohyo kumitet ja kihon kumitet.
- Timo Klemola: Zen-karate
- Perustekniikat ja naihanchi kata.
