Subscriber Identity Module
Wikipedia
Subscriber Identity Module (SIM) on älykortti, jota käytetään matkapuhelinliittymän tilaajan yksilöllisen avaimen tietoturvalliseen tallentamiseen. SIM-kortteja käytetään laajimmin GSM-protokollan kanssa, mutta yhteensopivaa moduulia käytetään myös UMTS-päätelaitteissa (USIM) ja IDEN-puhelimissa sekä WLAN-päätelaitteen käyttäjän tunnistamisessa. Kortti sisältää tallennustilaa (tyypillisesti 128—255 paikkaa) myös tekstiviesteille ja puhelinluettelolle.
Teknisesti katsoen SIM on mikrotietokone, joka tekee tarvittavat operaatiot perustuen sisäänsä tallennettuun tietoon. Se koostuu CPU:sta, ROM:sta, RAM:sta, EEPROM:sta sekä I/O-piireistä. Aikaisemmat versiot olivat suurikokoisia, 85 kertaa 54 millimetriä. Kilpailu kuitenkin johti nopeasti pienempään versioon kortista. Nykyiset kortit ovat kooltaan 25 kertaa 15 millimetriä (kuvassa).
Kortin käyttöä ja sisältöä voidaan suojata käyttäen PIN-koodia. Ensimmäinen koodeista, PIN1, voidaan määritellä ohjaamaan puhelimen normaalia käyttöä. Toista koodia, PIN2:ta, voidaan käyttää määräämään erikoistoimintojen käyttöä (kuten rajoittamaan soitettavien numeroiden määrää tiettyyn listaan). PUK1- ja PUK2-koodeja käytetään asettamaan PIN1- ja PIN2-koodit alkutilaansa (esitetyssä järjestyksessä).
SIM-kortti on myös tietovarasto. Se tallentaa matkapuhelinverkon tilatietoja kuten kulloisenkin paikkatiedon (LAI). Jos päätelaitteesta kytketään virrat pois päältä ja takaisin päälle SIM-kortilla olevaa tietoa käytetään löytämään millä alueella päätelaite oli. Tämä säästää aikaa, koska matkapuhelimen ei tarvitse etsiä läpi kaikkia mahdollisia taajuuksia, vaan se voi käyttää LAI-tietoa päätelläkseen millä taajuuksilla paikallinen tukiasema toimii. Japanin PDC-protokolla määrittelee myös SIM-kortin käytettäväksi, mutta tätä ominaisuutta ei ole koskaan otettu käyttöön kaupallisesti. Rajapintamäärittely päätelaitteen ja SIM-kortin välille on annettu RCR STD-27:n liitteessä 4.
