Gnostilaisuus

Wikipedia

Osa artikkelisarjasta Gnostilaisuus

Gnosis

Syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus Setiläisyys Tuomaskristityt Valentinolaisuus Basilidelaisuus

Persialainen gnostilaisuus Mandealaisuus Manikealaisuus

Kristillisen gnostilaisuuden isät Simon Magus Kerinthos Markion Valentinos

Muita ryhmiä Ofiitit Kainiitit Karpokratiaanit Borboriitit Paulikiaanit Bogomiilit Kataarit

Gnostilaiset kirjoitukset Nag Hammadin kirjasto Codex Tchacos Gnostilaisuus Uudessa testamentissa

Gnostilaisuus oli varsinkin 200- ja 300-luvuilla vaikuttanut suuntaus, jota esiintyi monien ajan uskonnollisten suuntauksien, muun muassa kristinuskon, yhteydessä Välimeren alueelta Keski-Aasiaan saakka. Nykyisin gnostilaisuus nähdään usein varhaisen kristinuskon kanssa kilpailleena uskontona, joka irtaantui kristinuskosta tai kehittyi sen rinnalla. Jotkut tutkijat katsovat, että gnostilaisuus olisi ollut kristinuskon varhainen muoto. Sana gnostilaisuus tulee kreikan sanasta "gnosis" (γνοσισ), joka tarkoittaa suomeksi tietoa.

Gnostilaisuus voidaan jakaa hyvin moneen erilaiseen suuntaukseen. Sen pääsuuntaukset ovat syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus sekä persialainen gnostilaisuus, johon lukeutuvat sellaiset uskonnot kuin manikealaisuus ja mandealaisuus. Manikealaisuus ja mandealaisuus ovat kuitenkin hyvin omanlaisiaan uskonnollisia perinteitä, ja niitä käsitellään yleensä omina uskontoina niiden omilla nimillä, kun taas gnostilaisuudella viitataan lähinnä syyrialais-egyptiläiseen gnostilaisuuteen. Sen pääsuuntauksia olivat setiläinen gnostilaisuus ja valentinolainen kristillisyys. Setiläinen gnostilaisuus saattoi olla muiden gnostilaisten suuntausten pohjana. Valentinolainen kristillisyys omaksui enemmän aineksia kristinuskosta.

Tulee huomata, että termi "gnostilaisuus" on kehitetty vasta 1600-luvulla^[1] ja sitä on usein käytetty, osin virheellisesti, kaikista suuntauksista, joihin kuului salattua, vain sisäpiirille tarkoitettua tietoa. Tämän johdosta termin täsmällisyys ja käyttökelpoisuus on usein myös kyseenalaistettu. Yleensä termiä "gnostilaisuus" käytetään kuitenkin melko tarkkaan rajatussa merkityksessä viittaamaan juuri edellä mainittuihin suuntauksiin. Näin gnostilaisuus voidaan erottaa esimerkiksi erilaisista esoteerisistä suuntauksista, mystiikasta ja New Age -liikkeistä.

Gnostilaisuuden todellisuuskäsitys oli jyrkän kaksijakoinen. Luominen kuvattiin usein hyvän ja pahan voimien taistelun tai jumalallisen lankeamisen lopputuloksena. Käsitys maailman luomisesta sisältää useampia jumaluuksia. Pahan aineellisen todellisuuden luoja oli alempi jumalolento, demiurgi, joka on syntyisin jumalallisessa maailmassa tapahtuneesta häiriöstä. Luojajumala halusi luoda täydellisen maailman, mutta epäonnistui. Luojajumalan täydellinen maailma olisi ollut kuolematon ja katoamaton. Luomisen epäonnistumisen vuoksi gnostilaiset pitivät aineellista maailmaa toisarvoisena tai pahana, mutta koska ihmisen sielun alkuperä on kuitenkin jumalallisessa todellisuudessa, on aineesta vapautuminen mahdollista gnostilaisten välittämän salaisen, pelastavan tiedon avulla. Pelastavaan tietoon kuului tieto siitä, mistä ihminen on peräisin, missä tilassa hän on nyt, ja mihin hän voi päästä.

Nämä ajatukset pohjautuvat pitkälti Platoniin ja platonismiin. Sen lisäksi gnostilaisuuteen vaikuttivat juutalaisuus, mysteeriuskonnot ja varhainen kristinusko. Kristillisestä gnostilaisuudesta puhutaan silloin, kun edellä esitettyihin perignostilaisiin ajatuksiin yhdistyy kristillisiä aineksia, kuten Jeesuksen opetuksia ja hänen välittäjäroolinsa pelastavan tiedon tuojana.

Sisällysluettelo 1 Yleiskuva gnostilaisuutta koskevasta tiedosta 2 Sanan 'gnostilaisuus' alkuperä ja merkitys 3 Gnostilaisuuden pääkoulukunnat 4 Historia 4.1 Syyrialais-egyptiläisen koulukunnan kehitys 4.2 Persialaisen koulukunnan kehitys 5 Gnostilaisuuden pääpiirteet 5.1 Dualismi ja monismi 5.2 Moraali ja rituaaliset käytännöt 5.3 Kristillinen gnostilaisuus 6 Gnostilaisuuden lähteet 6.1 Harhaoppien ja gnostilaisuuden vastustajat 6.1.1 Justinus Marttyyri 6.1.2 Irenaeus 6.1.3 Hippolytos 6.1.4 Tertullianus 6.2 Gnostilaiset tekstit 6.2.1 Ennen vuotta 1945 tunnetut tekstit 6.2.2 Nag Hammadin kirjasto (1945) 6.2.3 Codex Tchacos (1970-luku) 7 'Gnostilaisuus' virheellisenä kategoriointina 8 Nykyajan gnostilaisuus 9 Katso myös 10 Viitteet 11 Lähteitä ja kirjallisuutta 12 Aiheesta muualla

[muokkaa] Yleiskuva gnostilaisuutta koskevasta tiedosta

Varhaiskristillisen gnostilaisuuden luonteesta ja opetuksista ei voida olla täysin varmoja, koska gnostilaisuuden opetukset ovat monimutkaisia ja koska suuri osa gnostilaisuutta käsittelevästä aineistosta on tullut pitkään sitä arvostelleilta oikeaoppisen kristinuskon puolustajilta. Irenaeus kuvasi teoksessaan Harhaoppeja vastaan useita erilaisia toisen vuosisadan gnostilaisia koulukuntia halventavaan sävyyn ja usein sarkastisen yksityiskohtaisesti ja vertasi gnostilaisuutta kristinuskoon ensin mainitun tappioksi. Näistä ongelmista huolimatta gnostilaisuuden tutkimus on nojannut kauan Irenaeuksen ja muiden harhaoppien vastustajien kirjoituksiin, mikä on saanut aikaan sen, että harhaoppeja vastustava sävy on tunkeutunut kauan myös nykyaikaisempaan tutkimukseen.

Asioiden tila muuttui kuitenkin vuonna 1945, kun Egyptistä Nag Hammadin läheltä löydettiin sattumalta joukko 300-luvulta peräisin olevia käsikirjoituksia. Nämä kirjoitukset tunnetaan nykyään Nag Hammadin kirjastona. Tämä on antanut tutkijoille ensimmäisestä kertaa mahdollisuuden päästä käsiksi vääristelemättömään tietoon gnostilaisuudesta. Kirjoituksia on käännetty koptin kielestä nykyaikaisille kielille laajemmin 1970-luvulta alkaen. Vaikka aihe on silti vaikea ja siihen liittyy paljon arvoituksia, löytö on selkiyttänyt gnostilaisuudesta olevaa kuvaa merkittävästi.

[muokkaa] Sanan 'gnostilaisuus' alkuperä ja merkitys

Sana 'gnostilaisuus' on on kehitetty vasta 1600-luvulla, vaikkakin se perustuu antiikin ajalta peräisin olevaan käsitteistöön: se tulee kreikan kielen 'tietoa' merkitsevästä sanasta gnosis (γνώσις). Gnosis itsessään viittaa kuitenkin hyvin erikoistuneeseen tiedon lajiin, joka on sukua sekä kreikankielisen sanan alkuperäiselle merkitykselle että sen käytölle erityisesti platonistisessa filosofiassa.

Päinvastoin kuin jotkut nykyiset kielet, muinaiskreikka kykeni erottamaan erilaisia tietämisen lajeja tai tasoja. Näitä voidaan kuvata toisaalta propositionaaliseksi tiedoksi, jossa henkilö tietää jotakin, minkä on saanut tietoonsa epäsuorasti toisten antamien kuvausten perusteella, kuten "Tiedän että Berliini on Saksassa", ja toisaalta tiedoksi, jonka henkilö on saanut suoran osallistumisen kautta, kuten "Tunnen Berliinin, olen käynyt siellä monesti".

Gnosis viittaa kuitenkin vielä toisenlaiseen tietoon. Jos joku on uskonnollisessa merkityksessä 'gnostilainen', se ei tarkoita, että hänellä olisi tietoa tavanomaisessa merkityksessä, vaan että hän on tietyllä tavalla vastaanottavainen mystiselle tai esoteeriselle kokemukselle jumaluudesta. Suurimmassa osassa gnostilaisia järjestelmiä tämä 'tieto' jumaluudesta on itsessään pelastuksen aikaansaava tekijä. Tämä 'tieto' yhdistetään yleisesti sisäiseen 'tietämykseen' tai itsetutkiskeluun, jota muun muassa Plotinos korosti filosofiassaan. Ennen uskonnollista merkitystä termiä 'gnostilainen' käytettiin kuitenkin filosofisessa merkityksessä useissa antiikin filosofisissa perinteissä, mikä täytyy pitää mielessä termin uskonnollista käyttöä tutkiessa.

Viimeisen parin sadan vuoden aikana on alkanut kehittyä uusia liikkeitä, jotka viittaavat muinaiseen gnostilaisuuteen. Ne perustuvat usein 1800-luvulla syntyneeseen okkultistiseen liikkeeseen. Näin sanaa gnostilaisuus käytetään usein virheellisesti viitatessa erilaisiin lahkoihin, joissa vain vihityillä on pääsy tiettyihin "salattuihin tietoihin". Tiukassa merkityksessään termi on kuitenkin historiallinen ja viittaa ainoastaan joukkoon tiettyjä muinaisia uskonnollis-filosofia liikkeitä.

[muokkaa] Gnostilaisuuden pääkoulukunnat

Gnostilaiset koulukunnat voidaan jakaa pääosin kahteen luokkaan. Nämä ovat itäinen tai persialainen koulukunta ja syyrialais-egyptiläinen koulukunta. Ensin mainittuun kuuluu voimakas kaksijakoinen todellisuuskäsitys ja sen taruissa esiintyy selvä ero valon ja pimeyden maailmaan. Luominen nähdään näiden kahden voiman yhteistoiminnan tai taistelun tuloksena. Vaikka voimat ovatkin tasaväkisiä, luomisen lopullisena tarkoituksena on varmistaa valon voimien voitto.

Syyrialais-egyptiläinen koulukunta puolestaan on saanut enemmän platonistisia vaikutteita. Se esittää luomisen tyypillisesti sarjana emanaatioita eli virtauksia ensisijaisesta monadisesta täydellisen ykseyden lähteestä, mikä johtaa lopulta aineellisen maailman luomiseen. Tämän seurauksena koulukunta näkee aineen yleensä 'pahana', kaikkea jumalaista ja materiatonta huonompana. Koulukunnan käsitteistössä 'hyvä' ja 'paha' kuvaavat ensisijaisesti etäisyyttä jumalaisesta hyvän lähteestä ja periaatteesta, eivät sisäsyntyistä hyvyyttä tai pahuutta.

• Syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus
  • Setiläisyys eli klassinen gnostilaisuus, joka kunnioitti Setiä, Aadamin ja Eevan kolmatta poikaa, erityisen tiedon omistajana ja välittäjänä.
  • Tuomaskristillisyys eli apostoli Tuomaan koulukunta.
  • Valentinolaisuus, joka on saanut nimensä kristillisestä opettajasta Valentinoksesta.
  • Basilidealaisuus, joka on saanut nimensä koulukunnan perustajasta Basilideksesta.

• Persialainen gnostilaisuus - eroaa syyrialais-egyptiläisestä gnostilaisuudesta siinä, ettei sisällä näkyviä kristillisiä aineksia
  • Mandealaisuus, jota harjoitetaan edelleen vähäisessä määrin eteläisessä Irakissa ja Iranin Khuzestanissa.
  • Manikealaisuus, joka edustaa täysin itsenäistä uskonnollista perinnettä, mutta on nykyään hävinnyt.

• Muita koulukuntia ja yhteenkuuluvia liikkeitä, aikajärjestyksessä:
  • Simon Magus ja Markion, joilla kummallakin oli gnostilaisia vaikutteita, mutta heidän esittämänsä ideat eivät olleet vielä vakiintuneet. Näin heitä voidaan pitää eräänlaisina pseudo- tai esignostilaisina. Kummallakin oli paljon seuraajia.
  • Kerintit eli Kerinthoksen seuraajat, ensimmäisen vuosisadan lopun ja toisen vuosisadan alun kultti, joka uskoi alempaan luojajumalaan, mutta piti seremonioita gnosista tärkeämpänä.
  • Ofiitit eli nahasilaiset (hepr. nahash, "käärme"), jotka palvoivat Ensimmäisen Mooseksen kirjan käärmettä tiedon tuojana.
  • Kainiitit, jotka kunnioittivat Kainia, Eesauta, Koorahia ja sodomalaisia. Ryhmästä on vain vähän tietoja, mutta he pitivät syntiinlankeemusta oleellisena pelastukselle, koska ruumis, jota pidettiin pahana, tuli tahrata pahoilla teoilla.
  • Karpokraatit
  • Borboriitit
  • Bogomiilit
  • Kataarit eli albigenssit olivat keskiaikainen lahko, joka nähdään yleisesti gnostilaisten jäljittelijöinä, mutta ei ole varmuutta siitä, saivatko he suoria historiallisia vaikutteita gnostilaisuudesta. Kataareilta voidaan löytää kaksijakoinen käsitys ja usko alempaan, pahaan luojajumalaan. He eivät kuitenkaan vaikuta pitäneen gnosista tärkeänä pelastukselle.

[muokkaa] Historia

Nykyisin gnostilaisuus nähdään usein historialtaan kristinuskon kanssa kilpailleena uskontona. Usein on katsottu, että gnostilaisuus olisi syntynyt kristinuskosta erillisenä, esimerkiksi juutalais-hellenistisestä taustasta, ja myöhemmin "tunkeutunut" osaksi kristinuskoa. Tämä näkemys ei kuitenkaan ole ongelmaton, koska antiikin lähteet eivät puhu gnostilaisuudesta erillisenä uskontona, eivätkä gnostilaiset kirjoitukset tue ajatusta ainakaan yhdestä yhtenäisestä uskonnosta. Toiset tutkijat katsovatkin, että gnostilaisuus olisi syntynyt kristinuskon myötä, saanut siitä vaikutteita ja erkaantunut myöhemmin. Tämän teorian ongelmana on se, ettei varhaisimmassa gnostilaisessa kirjallisuudessa ole juurikaan kristillisiä piirteitä.^[2]

Timothy Freke ja Peter Gandy puolestaan väittävät kirjassaan The Jesus Mysteries: Was the Original Jesus a Pagan God ("Jeesus-mysteerit: Oliko alkuperäinen Jeesus pakanajumala", 2003), että gnostilaisuus olisi ollut kristinuskon alkuperäinen muoto. Heidän mukaansa Palestiinasta löytyi gnostilaisia kristittyjä, kun Rooman paavi lähetti Palestiinaan ihmisiä etsimään alkuseurakuntaa.

[muokkaa] Syyrialais-egyptiläisen koulukunnan kehitys

Setiläisyys ja valentinolaisuus vaikuttivat ensimmäisinä vuosisatoina. Bentley Layton on hahmotellut erilaisten gnostilaisten liikkeiden välisiä suhteita teoksessaan The Gnostic Scriptures. Hänen mallissaan "klassinen gnostilaisuus" eli setiläisyys ja "Tuomaan koulukunta" edelsivät Valentinosta ja vaikuttivat häneen. Jotkut tutkijat ovat olettaneet setiläisyyden olleen muiden gnostilaisten suuntausten lähtökohta.^[3] Setiläisyys on saanut selviä vaikutteita juutalaisesta ajattelusta ja kirjallisuudesta, ja on ajateltu, että se on saattanut alun perin irtaantua juutalaisuudesta. Suuressa osassa setiläisistä kirjoituksista on myös kristillisiä vaikutteita, mutta osasta ne puuttuvat kokonaan.^[4]

Valentinos perusti myöhemmin oman gnostilaisen koulunsa sekä Aleksandriaan että Roomaan. Layton kutsuu Valentinosta "suureksi gnostilaiseksi reformaattoriksi" ja gnostilaisen kehityksen "polttopisteeksi". Aleksandriassa Valentinos oli mitä todennäköisimmin tekemisissä gnostilaisen opettajan Basilideksen kanssa ja saattoi saada vaikutteita tältä. Valentinolaisuutta voidaan pitää kaikkein kehittyneimpämä ja filosofisimpana syyrialais-egyptiläisen gnostilaisuuden koulukunnista. Koulukunnan tiedetään olleen hyvin suosittu. Sen keskeisistä taruista tunnetaan useita eri muunnelmia, ja siihen viitataan useissa ulkopuolisissa kirjoituksissa. Tiedetään, että Valentinoksen oppilaat kehittelivät Valentinokselta saamiaan opetuksia ja aineistoa edelleen, vaikkakaan ei tiedetä, kuinka paljon muutoksia he todellisuudessa tekivät. Valentinolaisuus sai setiläisyyttä enemmän vaikutteita kristinuskosta ja valentinolaiset elivät pitkään osana yhteiskristillisä seurakuntia.^[5]

Valentinolaisuuden suosio ei kuitenkaan estänyt myös muita koulukuntia saamasta oppilaita. Myös Basilideksen koulukunta oli suosittu ja säilyi Egyptissä ainakin 300-luvulle jaa. Valentinoksen seuraajia oli olemassa ainakin vielä vuonna 388, jolloin tehtiin luettelo lahkolaisista ja harhaoppisista, joita vastaan keisari Konstantinus suuntasi toimenpiteitä. 300-luvulle tultaessa gnostilaiset kristityt olivat joutuneet katolisen kristinuskon ulkopuolelle ja edustivat sen näkökulmasta harhaoppia, jota vastaan alettiin taistella keisarin tuella. Seurauksena gnostilaisuuden asema heikkeni vähitellen samalla kun yleinen eli katolinen kristinusko saavutti yhä vankemman jalansijan Rooman valtakunnassa ja kohosi lopulta Rooman valtauskonnoksi.^[6]

[muokkaa] Persialaisen koulukunnan kehitys

Mandealaisuus syntyi todennäköisesti ensimmäisellä vuosisadalla. Manikealaisuuden perusti profeetta Mani 200-luvulla. Se alkoi hiipua Persiassa 400-luvulla, mutta levisi sitä ennen sekä itään että länteen. Lännessä sen opetukset siirtyivät Syyriaan, Arabiaan, Egyptiin ja Pohjois-Afrikkaan (jossa mm. Augustinus oli koulukunnan jäsen vuosina 373-382). Syyriasta se eteni edelleen Palestiinaan, Vähä-Aasiaan ja Armeniaan. Manikealaisia tiedetään Roomasta ja Dalmatiasta 300-luvulla sekä Galliasta ja Espanjasta. Manikealaisuutta vastaan hyökättiin keisarillisilla säädöksillä ja poleemisilla kirjoituksilla, mutta uskonto säilyi 500-luvulle saakka ja vaikutti vielä keskiajalla paulikiaaneihin, bogomileihin ja kataareihin.

Idässä manikealaisuus kukoisti, koska islam oli murtanut zarathustralaisuuden ja kristinuskon monopoliaseman. Arabivalloituksen varhaisina vuosina manikealaisuus löysi uudelleen seuraajia Persiasta ennen kaikkea koulutetuimmista piireissä. Se kukoisti kuitenkin eniten Keski-Aasiassa, johon se oli levinnyt Iranin kautta. Vuonna 762 manikealaisuudesta tuli Uiguurien valtakunnan valtionuskonto. Tätä kautta manikealaisuuden vaikutus levisi yhä laajemmalle, ja Rudolphin sen vaikutusta voidaan havaita Tiibetissä ja Kiinassa asti. Manikealaisten perinteiden on esitetty säilyneen vainoista huolimatta 1600-luvulle saakka.

[muokkaa] Gnostilaisuuden pääpiirteet

Vaikka gnostilaisuudelle on vaikea antaa mitään yhtä tarkkaa määritelmää, sitä voidaan lähestyä typologisella mallilla niistä antiikin filosofis-uskonnollisista koulukunnista, joita yleensä kutsuttiin gnostilaisiksi. Seuraava malli on peräisin Christoph Markschiesin teoksesta Gnosis: An Introduction.

Gnostilaisia järjestelmiä luonnehtivat tyypillisesti:

1. Korkein jumala: Ajatus kaukaisesta, korkeimmasta ja tuntemattomasta monadisesta jumaluudesta. Tämä jumaluus tunnetaan useilla eri nimillä, kuten Pleroma ("Täyteys"") ja Bythos ("Syvä").
2. Emanaatiot: Alempien jumaluuksien esiintulo korkeimmasta jumaluudesta emanaatioiden välityksellä. Alemmat jumaluudet ovat kuitenkin tunnistettavissa korkeimman jumaluuden osiksi, sitä kuvaaviksi luonteenpiirteiksi. Ne esitetään yleensä asteittaisesti etääntyviksi korkeimmasta lähteestä, mikä aiheuttaa epävakautta jumalallisen luonnon kudelmaan.
3. Lankeemus: Jumaluudessa itsessään lopulta tapahtuva lankeaminen inhimillisen lankeamisen sijaan. Lankeaminen liittyy yleensä gnostilaiseen Sofian ("Viisaus") hahmoon, jonka esiintyminen useissa gnostilaisissa kirjoituksissa on merkki hahmon keskeisestä roolista.
4. Demiurgi: Ajatus erillisestä, alemmasta luojajumalasta, jota kutsutaan platonilaisen perinteen mukaan demiurgiksi. Demiurgi kuvataan kuitenkin hyvin erilaiseksi kuin Platonin Timaioksessa esiintyvä luojajumala. Platonilla demiurgi oli hyväntahtoinen käsityöläinen, joka muokkasi parhaan mahdollisen maailman ennalta olleesta aineesta, ja kaikki paha johtuu ainoastaan aineen huonolaatuisuudesta. Gnostilaisuudessa demiurgi on tietämätön korkeimmasta jumaluudesta ja luulee olevansa ainoa jumala. Usein hänet kuvataan myös aidosti pahantahtoisena. Tämä johtaa luomisen epäonnistumiseen. Demiurgi luo tyypillisesti joukon voimia ja valtiaita, arkhonit, jotka johtavat materiaalista maailmaa ja pyrkivät estämään ihmisen sielua pakenemasta aineellisesta maailmasta.
5. Paha maailma: Luomisen epäonnistumisen vuoksi maailmaa pidetään epäonnistuneena ja virheen tuloksena, ei niin hyvänä kuin mitä sen muodostavasta aineesta olisi saanut aikaan, tai jopa suoranaisen pahana, sen asukkaiden eli sielujan aineellisena vankilana.
6. Pelastuminen: Monimutkainen mytologis-kosmologinen selitys maailman tilasta draamana, jossa joku jumalallinen ainesosa joutuu aineelliseen maailmaan ja majoittuu tiettyihin ihmisiin. Se voidaan palauttaa jumalalliseen maailmaan heräämisen tai pelastumisen kautta. Näin inhimillinen pelastus samalla peilaa jumalallisen luonnon palauttamista alkuperäiseen tilaan. Gnostilaisuus teki näin henkilökohtaisesta pelastuksesta kosmisessa mittakaavassa merkittävän tapahtuman.
7. Pelastava tieto ja pelastaja: Ajatus tiedosta keskeisenä tekijänä tässä pelastuksessa tai tilan palauttamisessa. Tieto saadaan lunastajahahmon, kuten Kristuksen, Setin tai Sofian, välityksellä.

Tämä malli kuvaa lähinnä syyrialais-egyptiläistä gnostilaisuutta. Malli on myös kyseenalaistettu muun muassa Michael Allen Williamin teoksessa Rethinking Gnosticism. Katso myöhempi käsittely: 'Gnostilaisuus' virheellisenä luokitteluna. Tästä huolimatta yllä esitetty malli on edelleen yleisessä käytössä ja on hyödyllinen, jotta gnostilaisuudesta voidaan keskustella jotakuinkin merkityksellisesti.

[muokkaa] Dualismi ja monismi

Gnostilaiset järjestelmät määritellään yleensä löyhästi luonteeltaan dualistisiksi. Tämän määritelmän sisältä voidaan löytää eri tasoja manikealaisuuden "äärimmäisestä" tai "jyrkästä” kaksijakoisesta todellisuuskäsityksestä perinteisen gnostilaisuuden "heikkoon" tai "medioituun” kaksijakoiseen todellisuuskäsitykseen. Valentinolaisten näkemykset lähestyvät monismia ilmaistuna aiemmin dualistisella tavalla käytetyillä termeillä.

• Radikaali dualismi - Manikealaisuus katsoi kahden aiemmin yhdessä olleen maailman, valon ja pimeyden maailmojen, joutuneen ristiriitaan jälkimmäisen kaoottisten tekojen seurauksena. Seurauksena osa valosta joutui vangituksi pimeyden sisään. Lopulta valon valtakunta voittaisi pimeyden. Manikealaisuus todennäköisesti omaksui tämän kaikkeuden kaksijakoisuuden taruston zarathustralaisuudesta, jossa ikuista henkeä Ahura Mazdaa vastustaa sen vastakohta Angra Mainyu. Nämä kaksi osallistuvat kosmiseen taisteluun, joka päättyy Ahura Mazdan voittoon. Mandealaisuuden luomismyytti kuvaa Valon Korkeimmasta Olennosta tapahtuvia emanaatioita, joista kukin taso on vuorotellen yhä turmeltuneempi, niin että lopulta syntyy Ptahil, pimeyden jumala, joka loi materiaalisen maailman ja siksi toimii myös sen hallitsijana.
• Medioitu dualismi - Klassinen gnostilaisuus, kuten setiläisyys, katsoi, että materiaalisen maailman oli luonut korkeampaa Jumalaa, joka oli heidän palvontansa kohde, alempi jumalolento eli demiurgi. Henkisen maailman katsottiin olevan radikaalisti erilainen kuin aineellinen maailma, sijaitsevan todellisen Jumalan luona ja olevan ihmiskunnan tiettyjen valaistuneiden yksilöiden todellinen koti. Siksi nämä järjestelmät kokivat täydellistä vieraantumista aineellisesta maailmasta ja heidän päämääränään oli mahdollistaa sielun karkaaminen fyysisen maailman aikaansaamista rajoituksista.
• Monismi - Jotkin valentinolaisen gnostilaisen tarun versiot osoittavat, että sen käsitys maailmankaikkeudesta oli enemmän yksiperusteinen kuin kaksijakoinen. Näissä myyteissä demiurgin pahansuopuutta on lievennetty: vaikka aineellinen kaikkeus oli epäonnistunut, se ei johtunut demiurgin moraalisista puutteista, vaan sen aidosta tietämättömyydestä sen yläpuolella olleesta hengellisestä todellisuudesta. Tämän seurauksena valentinolaisilla oli syy suhtautua fyysiseen todellisuuteen myönteisemmin kuin setiläisillä.

[muokkaa] Moraali ja rituaaliset käytännöt

Lähdetekstien antaman todistuksen mukaan gnostilainen moraali on ollut perusluonteeltaan hyvin askeettista ja nautintokielteistä, mikä näkyi ennen kaikkea seksuaalikäyttäytymisessä ja ruokavaliossa. Tämä tuotti ongelmia gnostilaisuudesta kirjoittaneille harhaoppien vastustajille, sillä se oli myös heidän suosima elämäntyylinsä. Näin he olisivat joutuneet myös tukemaan vastustajiensa jumaluusoppia. Harhaoppien vastustajat välttivät ongelman yleisesti jättämällä asian mainitsematta ja sen sijaan panettelivat gnostilaisia syyttäen heitä vapaamielisyydestä tai sanoen heidän askeesinsa perustuvan kirjoitusten väärään tulkintaan tai petollisuuteen.

[muokkaa] Kristillinen gnostilaisuus

Riippumatta siitä, missä järjestyksessä kristinusko ja gnostilaisuus ovat syntyneet ja kehittyneet, monien gnostilaisuuden muotojen opit ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän yhteydessä kristinuskon opetuksiin. Kristillisessä gnostilaisuudessa Jeesus oli pelastavan tiedon tuoja. Hänellä oli tieto ihmisen jumallisesta alkuperästä. Gnostilaisilla kristityillä oli käytössään kanonisten evankeliumien ohella kirjoituksia, joiden väitettiin sisältävän Jeesuksen salaisia sanoja. Gnostilaisuudessa ei uskottu Jeesuksen olleen ihminen vaan pelkästään jumalallinen olento joka ei myöskään ollut kuollut ristillä.

Kristillisessä gnostilaisuudessa ajateltiin usein heidän uskonsa olevan korkeampaa ja hienompaa kuin tavallisten kristittyjen. Eräs varhainen gnostilainen kristitty määritteli pelastavan tiedon näin:

» Meitä ei tee vapaaksi pelkkä kaste, vaan tieto siitä,
keitä me olimme ja mitä meistä on tullut,
missä olemme olleet tai mihin olemme joutuneet,
minne olemme matkalla ja mistä meidät on vapautettu,
mitä on syntymä ja mitä jälleensyntyminen. »
(Klemens Aleksandrialainen, Katkelmia Theodotokselta, 78.2.)

Yleinen ( = katolinen) kristinusko piti gnostilaisuutta harhaoppina, mutta monien varhaisten kristillisten vaikuttajien, kuten Origeneen ja Klemens Aleksandrialaisen ajattelussa on kuitenkin nähtävissä selviä gnostilaisia piirteitä.

[muokkaa] Gnostilaisuuden lähteet

[muokkaa] Harhaoppien ja gnostilaisuuden vastustajat

Ennen Nag Hammadin kirjaston löytämistä ja teosten kääntämistä ja julkaisua gnostilaisuus tunnettiin lähes ainoastaan heresiologistien eli harhaoppeja vastustaneiden kirkkoisien kirjoituksista. He katsoivat gnostilaisuuden olevan poikkeama kirkon oikeasta opista, ja taistelivat näitä suuntauksia ja niiden kirjoituksia vastaan lainaamalla kirjoituksia ja kumoamalla ne tai pyrkimällä osoittamaan niiden moraalisen alemmuuden. On selvää, että nämä vaikuttimet asettavat gnostilaisuudesta annettujen kuvausten luotettavuuden kyseenalaiseksi. Ne ovat kuitenkin olleet pitkään ainoa lähde gnostilaisuuteen.

Alla oleva luettelo käsittää ainoastaan muutaman merkittävimmän harhaoppien vastustajan. Luetteloon voitaisiin hyvin lisätä myös Origenes, Klemens Aleksandrialainen, Epifanios ja monia muita.

[muokkaa] Justinus Marttyyri

Justinus Marttyyri, varhaiskristillinen apologeetti, kirjoitti Ensimmäisen apologian keisari Antonius Piukselle, joka mainitsee hänen kadonneen teoksensa Yhteenveto harhaoppeja vastaan. Tämä teos olisi antanut selonteon Simon Maguksen, Menandroksen ja Markionin toimista. Tuosta lähtien Simonia ja Menandrosta on pidetty 'esi-gnostilaisina' (Markschies, Gnosis, 37). Vaikka Justinukselta onkin säilynyt tekstejä vain vähän, hän on silti merkittävä siinä, että hänen kirjoituksista voidaan päätellä, milloin ja missä kontekstissa ensimmäiset gnostilaiset järjestelmät syntyivät.

[muokkaa] Irenaeus

Irenaeuksen keskeisin teos on viisiosainen Harhaoppeja vastaan (Adversus Haereses, n. 180-185). Sen koko nimi on Niin kutsutun gnosiksen tunnistamisesta ja kukistamisesta. Teos vaikuttaa olevan vastavaikutus sille, että jotkut kreikkalaiset kauppiaat saarnasivat tiedon etsimisestä Irenaeuksen gallialaisessa hiippakunnassa.

Irenaeus piti gnostilaisuuden alullepanijana Simon Magusta, joka oli kotoisin Samarian Flavia Neapoliksesta (Harh. op. I.22.2). Hän kartoitti Simonin opetusten leviämisen varhaisten 'tietäjien', kuten hän heitä kutsuu, kautta Valentinoksen opetuksiin ja Irenaeuksen aikaisiin lahkoihin. Tätä näkemystä gnostilaisuuden synnystä käytetään usein edelleen, vaikka sitä on myös kritisoitu.

Irenaeus piti vastustajiensa opetuksia eksyneinä ja huonosti järjestäytyneinä, ja suositti niitä vastaan yksinkertaista uskoa jota kaikki voisivat seurata, uskoa joka oli hänen mukaansa tullut kirkolle apostoleilta suoraan Jeesuksen kuoleman jälkeen. Näin Irenaeuksen työ voidaan hyvin nähdä varhaisena pyrkimyksenä täydellisesti muotoiltuun oikeaan oppiin, joka vetosi apostoliseen perintöön ja tukeutui kirkon tiukasti määriteltyyn hierarkiseen rakenteeseen. Tällaisesta oikeaoppisesta uskosta eronneet harhaopit oli helpompi kumota vertaamalla niitä kirkon ylläpitämään normiin, sen sijaan että harhaopit eläisivät ja kehittyisivät itsenäisinä kirkon rinnalla vaihtoehtoisena mutta osittain yhteenliittyvinä linjoina.

[muokkaa] Hippolytos

Hippolytos oli varhaiskristillinen kirjoittaja, joka valittiin ensimmäiseksi vastapaaviksi vuonna 217. Hän kuoli marttyyrinä vuonna 235. Hänet tunnettiin poleemisista kirjoituksistaan juutalaisia, pakanoita ja harhaoppisia vastaan. Tunnetuin näistä on seitsenosainen Refutatio Omnium Haeresium ("Kaikkien harhaoppien kumoaminen"), josta tunnetaan ainoastaan katkelmia.

Kaikista Hippolytoksen mainitsemista ryhmistä 33 luetaan nykyään gnostilaisiksi. Niihin kuuluvat "ulkomaalaiset" ja "setiläiset". Sen lisäksi Hippolytos mainitsee yksittäisiä opettajia, kuten Simon Magus, Valentinos, Secundus, Ptolemaios, Herakleon, Marcus ja Colorbasus. Hän ei kuitenkaan yleensä liittänyt gnostilaisia kirjoituksia omiinsa, vaan luetteli niistä ainoastaan niiden nimet.

Hippolytos katsoi käsittelemiensä ryhmien joutuneen kreikkalaisen filosofian vaikutuksenalaiseksi omaksi vahingokseen. Hänen mielestään he olivat ymmärtäneet sen perustat väärin, joutuneet toivottoman hämmennyksiin ja päätyneet epäjohdonmukaisiin ajatusrakennelmiin (Markschies, Gnosis, 33).

[muokkaa] Tertullianus

Tertullianus (n. 155–230) oli kristillinen kirjoittaja Karthagosta, nykyisestä Tunisiasta. Hän kirjoitti teoksen Adversus Valentinianos ("Valentinolaisia vastaan", n. vuonna 206) sekä viisi kirjaa Markionin oppien kirjaamiseksi ja kumoamiseksi (n. 207-208).

[muokkaa] Gnostilaiset tekstit

[muokkaa] Ennen vuotta 1945 tunnetut tekstit

Ennen Nag Hammadin löytöä ainoastaan alla luetellut tekstit olivat gnostilaisuuden tutkijoiden saatavilla. Harhaoppien vastustajien kirjoituksista oli pyritty tekemään erilaisia ennallistuksia, mutta ne olivat väistämättä gnostilaisuuden vastaisuuden värittämiä.

• Kirkon säilyttämät teokset:
  • Tuomaan teot (erityisesti Helmihymni)
  • Johanneksen teot (erityisesti Jeesuksen hymni)
• Askewin koodeksi (British Museum, ostettu 1784):
  • Pistis Sofia
• Brucen koodeksi (James Brucen löytämä):
  • Näkymättömän Jumalan tieto tai Jeun kirjat
  • Nimetön ilmestys tai Valon tieto
• Berliinin koodeksi tai Akhmimin koodeksi (löydetty Akhmimista, Egyptistä):
  • Johanneksen salainen kirja
  • Marian evankeliumi
  • Pietarin teot
  • Jeesuksen Kristuksen viisaus
• Tuntematonta alkuperää:
  • Markuksen salainen evankeliumi
  • Hermetica

[muokkaa] Nag Hammadin kirjasto (1945)

Nag Hammadin kirjastoksi kutsutaan Egyptistä läheltä Nag Hammadin kaupungin läheltä vuonna 1945 tehtyä tekstilöytöä, johon kuului 52 enimmäkseen gnostilaista kirjoitusta sekä setiläisen, valentinolaisen että muun gnostilaisuuden piiristä. Kirjoitukset olivat koptinkielisiä ja peräisin 300-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta, mutta ne olivat todennäköisesti kopioita kreikankielisistä 100- ja 200-luvuilta peräisin olleista kirjoituksista. Tunnetuimpiin löytöihin kuuluvat Tuomaan ja Filippuksen evankeliumit.

Löydön merkitys on siinä, että se tarjosi ensimmäisen kerran luettavaksi gnostilaisia alkuperäiskirjoituksia. Muut kirjoitukset oli varhaisina alkukristillisinä vuosisatoina tuhottu, ja niistä oli ollut jäljellä enää vain gnostilaisuutta vastustaneiden kirkkoisien kirjoituksissa olleita kuvauksia. Nag Hammadin löytö on lisännyt huomattavasti nykypäivän tietämystä gnostilaisuudesta.

[muokkaa] Codex Tchacos (1970-luku)

Codex Tchacos on koptilainen papyruskäsikirjoitus, koodeksikirja, joka on kirjoitettu noin vuonna 300 ja joka löytyi 1970-luvulla. Sen tunnetuin kirjoitus on Juudaksen evankeliumi, joka herätti huomiota sen julkaisun aikoihin keväällä 2006.

[muokkaa] 'Gnostilaisuus' virheellisenä kategoriointina

Vuonna 1966 Messinassa, Italiassa järjestettiin gnostilaisuutta käsitellyt konferenssi. Sen tärkeimpinä tavoitteina olivat Nag Hammadin löytöjen käännöstyön järjestäminen ja pääseminen sovintoon gnostilaisuuden täsmällisestä määritelmästä. Aikojen kuluessa termiä 'gnostilainen' oli alettu käyttämään yhä useammissa eri merkityksissä ja sen alkuperäinen tarkoitus oli hämärtynyt. Esimerkiksi vuonna 1835 Uuden testamentin tutkija Ferdinand Baur määritteli gnostilaisuuden niin, että se huipentui Hegelin ajatteluun. Harold Bloom etsi gnostilaisia aineksia Yhdysvaltain nykyaikaisista uskonnoista ja Eric Voegelin tutki totalitarismia gnostilaisuuden näkökulmasta.

Konferenssin aikaansaama "varovainen ehdotus" kuului seuraavasti:

» Messinan konferenssin yhteenvedossa ehdotettiin 'historiallisten ja typologisten menetelmien yhtäaikaiseen käyttöön perustuen' määritellä 'tietty joukko toisen vuosisadan järjestelmiä' 'gnostilaisuudeksi', ja käyttää 'gnosista' tarkoittamaan sellaista aikakaudesta riippumatonta käsitystä tiedosta, joka on ollut 'eliitille tarkoitettua tietoa jumalallisista mysteereistä'. »
(Markschies, Gnosis: An Introduction, 13)

Konferenssi päätti, että termi 'gnostilaisuus' rajattaisiin historiallisesti merkitsemään ensimmäisten vuosisatojen gnostilaisia liikkeitä, kun taas termi 'gnosis' olisi yleinen nimitys kaikelle parhaimmistolle rajatulle etuoikeutetulle tiedolle. Tämä aiheutti kuitenkin uusia ongelmia, koska historialliseksi tarkoitettu 'gnostilaisuus' oli täysin nykyaikainen nimitys, kun taas yleiseksi tarkoitettu 'gnosis' oli aidosti historiallinen termi. Tutkijat siis kutsuivat 'gnostilaisuudeksi' jotain sellaista, jota antiikin jumaluusoppineet olivat kutsuneet nimellä 'gnosis'.

Markschies on kirjoittanut, että tutkijat päätyivät luomaan gnostilaisuuden käsitteen, joka oli lähes käyttökelvoton historiallisessa merkityksessä (Markschies, Gnosis: An Introduction, 14–15). Antiikin aikana kaikki myönsivät, että tieto oli keskeistä elämässä, mutta ei ollut yksimielisyyttä siitä, mistä tieto koostui. Messinan konferenssin tiedolle antamaa määritelmää ei ollut tuolloin olemassa. Tästä syystä gnostilaisuuden tarkkaan määritelmään liittyvät ongelmat ovat säilyneet. Messinan konferenssissa päätetyt käytännöt termien suhteet ovat silti yleisessä käytössä.

Termin 'gnostilaisuus' rajaaminen kuvaaman ensimmäisten vuosisatojen uskonnollisuutta on kuitenkin sekin kyseenalaistettu. Michael Allen Williams vertasi teoksessaan Rethinking Gnosticism: An Argument for the Dismantling of a Dubious Category gnostilaisuudelle annettuja määritelmiä ja gnostilaisuuteen luettuja kirjoituksia, erityisesti Nag Hammadin tekstejä. Williams katsoi, että gnostilaisuuden luokka perustuu edelleen harhaoppien vastustajien luomaan pohjaan. Termin käytössä on laitettu liikaa painoa kaksijakoiselle todellisuuskäsitykselle, ainetta ja ruumista kohtaan tunnetulle inholle ja antikosmismille, ilman että nämä oletukset olisi testattu itse tekstejä vasten. Nykyiset tutkijat ovat omaksuneet määritelmät harhaoppien vastustajilta, vaikka nykyään olisi mahdollista myös selvittää, kuinka pätevä määritelmä itse asiassa on. Williams ehdotti termin korvaamista kokonaan toisella nimityksellä, hänen oma ehdotuksensa oli "raamatullinen demiurginen perinne" ("the Biblical demiurgical tradition"), joka ei ole kuitenkaan saanut laajaa kannatusta.

[muokkaa] Nykyajan gnostilaisuus

Monet merkittävät liikkeet ja henkilöt ovat saaneet vaikutteita gnostilaisuudesta, muiden muassa Carl Jung, William Blake ja Eric Voegelin. Gnostilaisuuden vaikutus näyttää lisääntyneen Nag Hammadin teosten kääntämisen ja leviämisen myötä.

[muokkaa] Katso myös

• Agnostilaisuus
• Antinomianismi
• Apokryfiset kirjat
• Esoteerinen kristillisyys
• Gnosiologia
• Gnosis
• Mandealaisuus
• Manikealaisuus
• Setiläisyys
• Teosofia
• Valentinolaisuus
• Zarathustralaisuus

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Dunderberg, Marjanen 2005, s. 16.
2. ↑ Dunderberg, Marjanen 2005, s. 27-29.
3. ↑ Dunderberg, Marjanen 2005, s. 22.
4. ↑ Dunderberg, Marjanen 2005, s. 24.
5. ↑ Dunderberg, Marjanen 2005, s. 25.
6. ↑ Dunderberg, Marjanen 2005, s. 11-12.

[muokkaa] Lähteitä ja kirjallisuutta

• Dunderberg, Ismo; Marjanen, Antti: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, 2. täydennetty painos. WSOY, Helsinki 2005. ISBN 951-0-30859-5.
• Dunderberg, Ismo: Gnostilaisuus kristinuskon "toisena". Teologinen aikakauskirja 6/2005.
• Layton, Bentley (toim.): The Rediscovery of Gnosticism. E.J. Brill, Leiden, 1981.
• Layton, Bentley: The Gnostic Scriptures. SCM Press, Lontoo, 1987. ISBN 0-334-02022-0.
• Markschies, Christoph: Gnosis: An Introduction. Käännös John Bowden, T & T Clark, Lontoo, 2001.
• Pagels, Elaine: Gnostilaiset evankeliumit, Art House, Helsinki 2006. ISBN 951-884-416-X.
• Robinson, James: The Nag Hammadi Library in English. 1978. ISBN 0-06-066934-9.
• Rudolph, Kurt: Gnosis: The Nature & Structure of Gnosticism. Koehler and Amelang, Leipzig, 1977.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Helsingin yliopiston eksegetiikan laitoksen gnostilaisuus-sivut
• The Gnosis Archive: Resources on Gnosticism and Gnostic Tradition (englanniksi)
• Internet Encyclopedia of Philosophy: Gnosticism (englanniksi)
• Catholic Encyclopedia: Gnosticism (englanniksi)