Armenialaisten kansanmurha
Wikipedia
Armenialaisten kansanmurha on Ottomaanien valtakunnassa eli Turkissa vuonna 1915 toteutettu useiden satojen tuhansien armenialaisten kuolemaan johtanut joukkotuho. Turkki väittää vain 300 000 armenialaisen kuolleen, läntisten lähteiden mukaan kuolleita saattaa olla jopa 600 000 - 1 500 000. Turkki väittää nykyäänkin armenialaisten kuolleen armenialaiskapinan tukahduttamista seuranneissa epidemioissa ja nälänhädässä, ei suoranaisessa etnisessä puhdistuksessa.
[muokkaa] Armenialaisten kansanmurha
Armenialaisista ei pidetty Turkissa, he olivat erillinen kansanosa joka heikensi Turkkia. Armenialaiset eivät olleet islaminuskoisia, vaan kristittyjä, ja armenialaisissa oli vauraita liikemiehiä, joista köyhät turkkilaiset talonpojat eivät pitäneet. Jotkut armenialaiset olivat liittyneet kristityn Venäjän puolelle ensimmäisessä maailmansodassa.
Kansanmurhan panivat toimeen tuolloin maata hallinneet nuorturkkilaiset yhdessä sotaministeri Enver paššan kanssa helmikuussa 1915. Saman vuoden huhtikuussa pidätettiin Enver paššan sekä sisäministeri Talat paššan määräyksestä Istanbulissa yhteensä 2 345 armenialaista intellektuellia ja poliitikkoa, joista suurin osa teloitettiin. Toukokuussa alkoivat armenialaisten joukkokarkotukset, jotka muuttuivat nopeasti kansanmurhaksi ympäri Osmanien valtakuntaa.
Suurin osa armenialaisista karkotettiin nykyisen Syyrian alueella Mesopotamian autiomaassa sijaitsevaan Dayr az-Zawriin. Osa armenialaisista lapsista kuitenkin piilotteli tapahtumien aikana paikallisissa turkkilaisissa perheissä. Taivasalla keskellä Syyrian autiomaata armenialaiset näkivät nälkää, ja joutuivat syömään ruohoa ja kuolleita eläimiä. Kuolleiden armenialaisten luvuista on kuitenkin useita tulkintoja akateemisissa piireissä. Armenialaisen historian professorin Vahakn Dadrian tutkimusten mukaan sairauksiin ja nälkään kuoli noin 800 000 ihmistä, joihin ei ole laskettu muun muassa armeijassa teloitettuja miehiä ja jalkavaimoiksi otettuja naisia. Osmanien valtakunnan tunnetusti jo verotussyistä yksityiskohtaiset väestölaskennat kuitenkin osoittavat, että 1900-luvun alussa koko Osmanien valtakunnan armenialaisvähemmistön jäsenten lukumäärä ei ylittänyt 800 000:tta. Tänä päivänä Turkin armenialaisvähemmistö käsittää n. 300 000 jäsentä. Lisäksi Syyriassa, Kyprosella, Libanonissa ja Ranskassa elää huomattavia määriä Osmanien valtakunnasta paenneiden armenialaisten jälkeläisiä.
[muokkaa] Kansanmurhan tunnustaminen
Länsimaisten historioitsijoiden kesken vallitsee yksimielisyys siitä, että armenialaisten etninen puhditus tapahtui, mutta erimielisyyttä on siitä, täyttävätkö tapahtumat kansanmurhan kansainväliset tunnusmerkit. Vaikeaksi tapahtumien kulun tutkimisen tekee se, että sekä Armenia että Turkki kieltäytyvät avaamasta historiallisia arkistojaan ja tutkimaan asiaa avoimesti. Täten 100 prosenttista selvyyttä tapahtumien kulusta on edelleen mahdotonta saada. Kummallekin maalle asia on poliittisesti hyvin arka. Turkki ei ole tunnustanut kansanmurhaa, vaan on kutsunut Armeniaa perustamaan yhteisen turkkilaisista ja armenialaisista historioitsijoista koostuvan työryhmän tutkimaan vuoden 1915 tapahtumia, mutta Armenia on kieltäytynyt Turkin tarjouksesta. Myös monet muut maat eivät erinäisistä syistä ole tunnustaneet kansanmurhaa tapahtuneeksi. Näihin maihin kuuluvat esimerkiksi Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Georgia, Ukraina ja Israel.
Maita, jotka ovat kansanmurhan tunnustaneet, ovat muun muassa Alankomaat, Argentiina, Armenia, Australia, Belgia, Italia, Itävalta, Kanada, Kreikka, Kypros, Libanon, Liettua, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Sveitsi, Uruguay, Vatikaani, Venezuela ja Venäjä. Myös Euroopan parlamentti on antanut virallisen tunnustuksensa. Lisäksi jotkin valtioiden osat, kuten useimmat Yhdysvaltain osavaltiot ja Wales Britanniassa, ovat antaneet tunnustuksen itse valtion kielteisestä kannasta huolimatta.
Turkin kielteisyyttä asiasta keskusteluun on pidetty yhtenä esteenä maan liittymiselle Euroopan unioniin. Erityisesti Ranskassa on vaadittu maailmalta laajempaa tunnustamista kansanmurhan tapahtumiselle. Huhtikuussa 2006 Ranskan parlamenttiin tuotiin lakiesitys, joka toteutuessaan tekisi armenialaisten kansanmurhan kieltämisestä holokaustin kieltämiseen verrattavan rikoksen. Lakiesitys tuli käsittelyyn lokakuussa 2006, ja parlamentin alahuone kansalliskokous hyväksyi sen 12. lokakuuta. Tullakseen voimaan on lain saatava vielä hyväksyntä parlamentin ylähuoneelta senaatilta.[1]
Kuitenkin esimerkiksi Saksassa, jossa elää merkittävä turkkilaisvähemmistö, jouduttiin painostuksen alaisina poistamaan oppikirjoista maininta kansanmurhasta.
Myöskään Suomi ei ole tunnustanut armenialaisten kansanmurhaa. Syyskuussa 2005 valtiovierailulla Armeniassa olleelta tasavallan presidentiltä Tarja Haloselta kysyttiin asiaa, mutta hän ei ottanut siihen suoranaisesti kantaa vaan muistutti armenialaisia siitä, että Suomen ulkopoliittinen linjaus on perinteisesti pidättäytynyt lähtemästä mukaan kansainvälisiin riitoihin historian tulkinnoista.
Armenialaisten etninen puhdistus vuonna 1915 on vielä nykyaikanakin merkittävä poliittinen kysymys. Esimerkiksi Turkilla ja Armenialla ei ole virallisia diplomaattisuhteita. Asia hiertää myös mahdollista Turkin EU-jäsenyyttä, sillä Euroopan Parlamentti on määritellyt kansanmurhan tunnustamisen yhdeksi Turkin EU-jäsenyyden ehdoksi. Toisaalta taas Euroopan Komissio ei ole hyväksynyt Euroopan Parlamentin ehdotusta, ja on jättänyt kansanmurhan tunnustamisen pois Turkin jäsenyysehdoista. EU-komissaari Olli Rehn on muistuttanut kansainvälistä yhteisöä siitä, että Turkin ja Armenian poliittiselle tasapainolle tänä päivänä olisi edullisinta mikäli molemmat maat keskittyisivät väliensä parantamiseen.
Turkin rikoslain pykälän 301 mukaan turkkilaisuuden loukkaaminen on rikos. Pykälää on käytetty estämään puhe armenialaisten kansanmurhasta, eikä aihetta koskevaa tutkimusta voi tehdä vapaasti Turkissa lain takia. Turkin kuuluisimpiin kirjailijoihin lukeutuva Orhan Pamuk sai vuonna 2005 syytteen pykälän 301 nojalla hänen todettua, että miljoona armenialaista tapettiin. Syyte hylättiin lopulta, kun asiasta nousi kohu, joka uhkasi jopa haitata Turkin suhteita EU:hun.[2][3]
