J. R. R. Tolkien

Wikipedia

Tämä artikkeli käsittelee John Ronald Reuel Tolkienia. Hänen pojastaan katso Christopher Tolkien

24-vuotias vänrikki J. R. R. Tolkien vuonna 1916

John Ronald Reuel Tolkien (3. tammikuuta 1892, Bloemfontein, Etelä-Afrikka – 2. syyskuuta 1973, Bournemouth, Englanti), yleisimmin tunnettu nimellä J. R. R. Tolkien, oli englantilainen kirjailija ja kielitieteilijä, joka työskenteli englannin kielen professorina Oxfordin yliopistossa. Hänen kolmiosainen fantasiaromaaninsa Taru sormusten herrasta (1954–1955) on tehnyt hänestä modernin fantasiakirjallisuuden kuuluisimman edustajan sekä yhden 1900-luvun suosituimmista ja jäljitellyimmistä kirjailijoista.

[muokkaa] Lapsuus ja nuoruus

John Ronald Reuel Tolkien syntyi 3. tammikuuta 1892 Bloemfonteinissa, Etelä-Afrikassa (silloinen Oranjen vapaavaltio) Arthur Reuel Tolkienin ja Mabel Tolkienin (o. s. Suffield) vanhimpana lapsena. Arthur Tolkien työskenteli paikallisen pankkikonttorin johtajana, ja perhe oli muuttanut Englannista Etelä-Afrikkaan hänen työnsä perässä. Kaksi vuotta myöhemmin Ronaldille, kuten häntä kotona kutsuttiin, syntyi pikkuveli Hilary Reuel Tolkien.

Vuonna 1895 kolmevuotias Ronald matkusti äitinsä ja pikkuveljensä kanssa sukulaisvierailulle Englantiin. Arthur Tolkienin piti myöhemmin seurata perhettään, mutta hän kuoli yllättäen reumakuumeeseen seuraavan vuoden helmikuussa. Mabel Tolkien lapsineen jäi asumaan Suffield-suvun kotikaupunkiin Birminghamiin. Ronald Tolkienin ollessa 12-vuotias myös hänen äitinsä kuoli diabeteksen aiheuttamaan kohtaukseen. Orpoja veljeksiä alkoi huoltaa sukulaisten ohella katolinen pappi, isä Francis Morgan. Mabel Tolkien oli kääntynyt katoliseksi neljä vuotta ennen kuolemaansa, ja pitkälti äidin kuoleman aiheuttaman traumaattisen kokemuksen ansiosta Ronald Tolkienista tuli loppuiäkseen harras katolilainen.

Tolkien oli kuudentoista kun hän rakastui tulevaan vaimoonsa Edith Brattiin. Isä Francis Morgan ei kuitenkaan hyväksynyt suhdetta, joten Ronald ja Edith saattoivat mennä kihloihin vasta 1914, Ronaldin täytettyä 21 vuotta ja tultua siten täysi-ikäiseksi. Pariskunta meni naimisiin 1916 Edithin käännyttyä katolilaisuuteen, ja he saivat 1917 ensimmäisen neljästä lapsestaan. Romanssi innoitti Tolkienia luomaan kertomuksen Berenistä ja Lúthienista. Se julkaistiin sittemmin Tolkienin keskeneräiseksi jääneessä teoksessa Silmarillion.

Tolkien osoitti jo nuorella iällä huomattavaa kiinnostusta kieliä kohtaan. Koulussa opetettujen ranskan, saksan, latinan ja kreikan lisäksi hän tutustui omasta kiinnostuksestaan useisiin muinaiskieliin, kuten muinaisenglantiin, kymriin ja goottiin. Vuonna 1911 Tolkien aloitti opinnot Oxfordin yliopistossa saamansa stipendin turvin. Luettuaan kaksi vuotta klassisia kieliä hän siirtyi englannin kielen laitokselle ja erikoistui muinaisenglantiin ja muinaisnorjaan. Tolkien perehtyi syvällisesti anglosaksisiin ja skandinaavisiin tarustoihin ja niistä kertoviin eepoksiin eli muinaisenglantilaiseen Beowulfiin ja muinaisislantilaiseen Eddaan. Hän viehättyi myös Kalevalasta. Innostus kielitiedettä kohtaan myös sai hänet keksimään täysin omia kieliä. Perehdyttyään Kalevalaan alkukielellä hän innostui suomen vokaalivoittoisesta ääntämisestä ja alkoi kehittää sille perustuvaa uutta kieltä, josta tuli myöhemmin hänen kirjojensa suurhaltiakieli quenya.

Tolkien valmistui Oxfordista 1915, ensimmäisen maailmansodan jo sytyttyä. Heti valmistumisensa jälkeen hän astui armeijan palvelukseen. Tolkien komennettiin lyhyen koulutuksen jälkeen Ranskaan länsirintamalle, jossa hän palveli viestiupseerina ja osallistui Sommen taisteluun. Hän kuitenkin sairastui 1916 ampumahautakuumeeseen ja pääsi pois rintamalta. Sotilassairaalassa Tolkien alkoi kirjoittaa käsikirjoitusta nimeltään Keskeneräisten tarujen kirja (The Book of the Lost Tales), elämäntyönsä Silmarillionin ensimmäistä versiota. Tolkien, satujen ja myyttien puolestapuhuja, mainitsi luomistyönsä motiiviksi halun antaa Englannille oma Kalevalan kaltainen mytologia. Kuningas Arthurin tarinaa tai kelttiläisiä myyttejä kohtaan Tolkien suhtautui varauksellisesti, ja hän tahtoi oman tarustonsa olevan hengeltään ja tyyliltään näitä "anglosaksisempi". Kesti kuitenkin kauan ennen kuin Tolkienin kertomuksia julkaistiin missään.

[muokkaa] Ura yliopistomiehenä

Sodan loputtua Tolkien lähti kielitieteilijän uralle. Vuosina 1919–1920 hän työskenteli Oxford English Dictionaryn toimituskunnassa, tehtävänään selvittää W-kirjaimella alkavien germaanisperäisten sanojen historiaa ja etymologiaa. 1920 Tolkien sai englannin kielen apulaisprofessorin viran Leedsin yliopistosta, ja perhe muutti viideksi vuodeksi Pohjois-Englantiin. 1924 hän nousi yliopiston englannin kielen professoriksi. Seuraavana vuonna Tolkien kuitenkin palasi Oxfordiin saatuaan muinaisenglannin professorin viran.

Tolkien työskenteli Oxfordin yliopistossa seuraavat 34 vuotta, ensin muinaisenglannin ja vuodesta 1945 englannin kielen ja kirjallisuuden professorina. Hänen tärkeimpänä tieteellisenä työnään pidetään myöhemmin artikkelina julkaistua luentoa Beowulf: the monsters and the critics (1936). Luennossaan Tolkien kritisoi tutkijoita, jotka ovat pyrkineet mitätöimään Beowulfin kirjalliset ansiot ja käyttämään sitä vain Englannin muinaishistoriasta kertovana lähteenä; hänen mukaansa eepos on ensi sijassa taideteos, ei historiallinen dokumentti. Tolkien kirjoitti myös muita artikkeleita ja editioita muinaisenglantilaisista teksteistä, mutta hänen tieteellisten julkaisujensa määrä jäi vähäiseksi. Osaksi tämä johtui Tolkienin perfektionismista, jonka vuoksi hän hioi töitään loputtomasti ja onnistui julkaisemaan niistä vain pienen osan, ja osaksi siitä, että kaunokirjailijan työ ja omien tarustojen luominen veivät häneltä yhä enemmän aikaa.

Saatuaan professuurinsa Oxfordissa Tolkien tutustui C. S. Lewisiin, keskiajan ja renessanssin kirjallisuuden tutkijaan joka työskenteli yliopiston opettajana. Tolkienin ja Lewisin välille kehkeytyi ystävyyssuhde, joka kesti ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta Lewisin kuolemaan 1963 asti. Lewis, joka oli aiemmin tunnustautunut ateistiksi tai agnostikoksi, kääntyi 1930-luvun alussa kristinuskoon, osin Tolkienin vaikutuksesta ja tämän kanssa käymiensä keskustelujen jälkeen - tosin Tolkienin harmiksi Lewisistä ei tullut katolilaista vaan anglikaani. Sekä Tolkienista että Lewisistä tuli huomattavia fantasiakirjailijoita, ja heidän ympärilleen syntyi kirjallisuuspiiri The Inklings. Ryhmään kuului pääasiassa Oxfordin opettajia ja tiedemiehiä, jotka kokoontuivat keskustelemaan kirjallisuudesta ja lukemaan omia käsikirjoituksiaan. Tolkien käytti ryhmää kirjojensa koeyleisönä, ja luki esimerkiksi Tarua sormusten herrasta ryhmän viikoittaisissa kokouksissa luku luvulta sitä mukaa kun se valmistui. Lewisin elämäkerroista käy ilmi, että sekä Tolkien että Lewis olivat keskiajan ihailijoita ja halusivat molemmat kertoa Raamatun sanomaa allegorian kautta.

[muokkaa] Tarumaailma muotoutuu

Kielitieteilijän työnsä ohella Tolkien jatkoi ensimmäisen maailmansodan aikana aloittamaansa käsikirjoitusta, joka myöhemmin tunnettiin Silmarillionina. Vuosikymmenien kuluessa hän loi vähä vähältä oman fantasiamaailmansa, joka on poikkeuksellisen yksityiskohtainen ja viimeistelty omine historioineen, maantieteineen, aakkosineen ja kielineen. Tolkien-harrastajat kutsuvat tuota maailmaa kirjailijan itsensä vain harvoin käyttämällä haltiakielisellä sanalla Arda, "maailma". Tolkienin fantasiamaailma pohjautui lähinnä kansanperinteeseen, skandinaaviseen tarustoon, Kalevalaan, kreikkalaiseen mytologiaan, Beowulf-eepokseen ja muihin myyttiaineksiin, joita hän tulkitsi katolisen vakaumuksensa valossa. Tärkeitä vaikuttajia Tolkienin maailmassa olivat myös hänen teknologiakritiikkinsä ja rakkautensa vanhaa, romantisoitua brittiläistä maaseutua kohtaan

Tolkienin fantasiamaailma tuli julkisuuteen ensimmäisen kerran saturomaanissa Hobitti eli sinne ja takaisin (The Hobbit Or There And Back Again, 1937, suomennettu myös nimellä Lohikäärmevuori). 1930-luvun alussa aloitettu käsikirjoitus oli jäänyt kesken, kunnes kustannustyhtiö Allen & Unwinin toimittaja kannusti Tolkienin kirjoittamaan sen loppuun ja antamaan sen julkaistavaksi. Tolkienin itsensä kuvittama teos sai innostuneen vastaanoton ja se valittiin vuoden lastenkirjaksi. Vaikka Hobitti oli lastenkirja, sen tarinan taustana toimivat Silmarillionia varten kehitetyt myytit ja tarut, ja se sijoittuu Ardan Keski-Maaksi kutsuttuun osaan.

Hobitin menestyksen johdosta kustantaja alkoi vaatia Tolkienilta jatko-osaa tarinalle. Tällöin Tolkien aloitti tunnetuimman teoksensa Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings) kirjoittamisen. Hän työsti kirjaa puuskittain vuosien 1937–1948 välisenä aikana, sen paisuessa yhä suuremmaksi ja muuttaessa merkittävästi luonnettaan. Vaikka teos on suora jatko-osa Hobitille ja Tolkien alkoi kirjoittaa sitä edeltäjänsä kaltaisena lastenkirjana, se muuttui työn edetessä vakavammaksi ja synkemmäksi Tolkienin ammentaessa yhä enemmän aineistoa Silmarillionia varten luomistaan taruista. Lopputuloksena ei ollut lastenkirja, vaan valtava eeppinen kertomus, jossa hyvän ja pahan voimat taistelevat Tolkienin fantasiamaailman herruudesta.

Tolkien vaati aluksi, että Taru sormusten herrasta julkaistaisiin yhdessä Silmarillionin kanssa. Kustantajat eivät kuitenkaan halunneet Silmarillionia, joten Tolkien suostui lopulta pelkän Sormusten herran julkaisemiseen. Hän myös halusi julkaista kirjan yhtenä niteenä, koska se oli sellaiseksi kirjoitettu, mutta kustantajan vaatimuksesta jättikokoinen kirja jaettiin kolmeen osaan, joille annettiin nimet Sormuksen ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu. Kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät vuonna 1954, ja viimeinen 1955. Tämän vuoksi kirjaan viitataan usein trilogiana, vaikkei Tolkien sitä sellaiseksi ajatellut.

Ensi alkuun melko vaimean vastaanoton saanut Taru sormusten herrasta muodostui yllättäväksi myyntimenestykseksi, kun se julkaistiin taskukirjana Yhdysvalloissa vuonna 1965. Teos sai innokasta lukijakuntaa muun muassa opiskelijoiden ja hippiliikkeen keskuudessa. Tolkien sai vanhuudenpäivillään todeta, että hänestä oli vastoin odotuksia tullut massasuosion ja ajoittain lähes hurmahenkisen palvonnan kohde.

[muokkaa] Työ jää kesken

Edith ja J. R. R. Tolkienin hauta Oxfordissa

Tolkien kirjoitti Silmarillionia viisikymmentä vuotta, laajentaen ja uudistaen sitä jatkuvasti. Julkaistuaan Tarun sormusten herrasta ja jäätyään eläkkeelle Oxfordin yliopistosta 1959 hän keskittyi Silmarillionin työstämiseen. Materiaalia oli kuitenkin sellainen määrä, että teoksen kokoaminen osoittautui lopulta ylivoimaiseksi tehtäväksi, varsinkin kun ikuinen perfektionisti Tolkien pyrki intohimoisesti täydellisyyteen ja yritti karsia pois kaikki ristiriitaisuudet tarinoidensa eri versioiden väliltä.

Silmarillion jäi kesken J. R. R. Tolkienin kuollessa 3. syyskuuta 1973, 81 vuoden iässä. Hänen puolisonsa Edith Tolkien oli kuollut kaksi vuotta aiemmin. Pariskunta on haudattu katoliselle hautausmaalle Oxfordiin. Heidän hautakivessään lukee Edith Mary Tolkien, Lúthien, 1889 – 1971 ja John Ronald Reuel Tolkien, Beren, 1892 – 1973.

Tolkienin pojasta Christopher Tolkienista tuli isänsä kuoleman jälkeen tämän keskeneräisten teosten toimittaja. Silmarillion julkaistiin neljä vuotta J. R. R. Tolkienin kuoleman jälkeen Christopher Tolkienin editoimana, mahdollisimman yhtenäisenä ja ristiriidattomana versiona. Sitä seurasi Keskeneräisten tarujen kirja (Unfinished Tales of Númenor and Middle-earth, 1980), joka sisältää Silmarillionin ulkopuolelle jääneitä tarinoita. 12-osaiseksi paisuneessa The History of Middle-earth -sarjassa (1983 – 1996) on julkaistu kaikki Tolkienin jälkeen jääneet Keski-maa-aiheiset käsikirjoitukset, mukaan lukien hänen eri teostensa luonnokset ja raakaversiot.

Keski-Maa-aiheisen päätuotantonsa ohella J. R. R. Tolkien kirjoitti myös perinteisempiä satuja. Suurin osa näistä syntyi Tolkienin lapsilleen kertomista tarinoista, ja ne julkaistiin myöhemmin Hobitin ja Sormusten herran imussa. Näihin kuuluvat Herra Bliss, Seppä ja satumaa, Maamies ja lohikäärme, Kirjeitä joulupukilta, Roverandom ja Niukun lehti, joka on julkaistu Puu ja lehti -kirjan yhteydessä. Kyseinen teos sisältää myös Tolkienin esseen Saduista ja Mythopoeia-runon, joka on puolustuspuhe myyttien ja fantasiamaailman puolesta. Muut sadut on julkaistu omina teoksinaan.

[muokkaa] Tolkien-ilmiö

Tolkienin teosten kansainvälinen suosio on säilynyt ja kasvanut 2000-luvulla. Taru sormusten herrasta on käännetty noin 20 kielelle ja siitä on myyty miljoonia kappaleita ympäri maailmaa. Tolkien onkin ylivoimaisesti tunnetuin ns. modernin fantasiakirjallisuuden edustajista. Toisin kuin joskus kuvitellaan, Tolkien ei varsinaisesti keksinyt tätä kirjallisuuden lajia. Fantasiakirjallisuuden nousu viihdelukemistojen ja nuortenkirjallisuuden marginaalista fiktion kaupalliseen valtavirtaan kuitenkin perustuu ennen kaikkea Tolkienin teosten saavuttamaan suosioon. Tolkienin vaikutuksen voi selvästi erottaa useimpien nykyisten fantasiakirjailijoiden tuotannossa. Eräs seuraus kirjailijan suosiosta ja hänen teoksiinsa kohdistuvasta innostuksesta ovat erilaiset Tolkien-seurat.

Suomen Tolkien-ilmiö saavutti vuonna 1973, jolloin Hobitin ensimmäinen käännös Lohikäärmevuori sekä Kersti Juvan ja Eila Pennasen kääntämä Sormuksen ritarit ilmestyivät. 1980-luvun lopulta lähtien Tolkien-harrastus alkoi kasvaa Suomessa voimakkaasti.

Tolkienin teoksia on sovitettu näyttämölle (Suomessa mm. Ryhmäteatterin Taru sormusten herrasta 1980-luvun lopulla) ja elokuviksi (tunnetuimpana Peter Jacksonin ohjaama Taru sormusten herrasta -trilogia). Tolkienin innoittaman kuvataiteen puolelta maininnan ansaitsee esimerkiksi Tove Janssonin Hobittiin tekemä kuvitus.

Viime aikoina on käyty jonkin verran keskustelua kirjailijan teosten konservatiivisesta, mieskeskeisestä ja rasistiseksi väitetystä maailmankuvasta.