Dream Theater

Wikipedia

Dream Theater

Toiminnassa	1985–
Kotipaikka	Yhdysvallat
Laulukieli	englanti
Tyylilaji	progressiivinen metalli
Levy-yhtiö	Elektra Records
Jäsenet	James LaBrie John Myung Mike Portnoy John Petrucci Jordan Rudess

Dream Theater on yhdysvaltalainen progressiivista metallia esittävä yhtye. Sen perustivat kolme Berklee College of Musicin opiskelijaa 1980-luvun puolivälissä.

Dream Theateria pidetään Queensrÿchen ja Fates Warningin ohella tekijänä, jonka ansiosta progressiivinen musiikki nousi suosituksi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Progressiivinen rock oli ollut alamaissa jo vuosikymmenen ajan, ja tyylilajin suosituimmat yhtyeet, kuten Yes, Genesis ja Rush, olivat vaihtaneet tyyliään yksinkertaisemmaksi. Dream Theater otti vaikutteita progressiivisesta rockista, mutta lisäksi myös heavy metalista Täten syntyi siihen aikaan ennenkuulumaton musiikkityyli, progressiivinen metalli.

Tällä hetkellä Dream Theater on eräs tyylilajin suosituimmista yhtyeistä, ja sen vaikutus näkyy myös monien myöhemmin perustettujen yhtyeiden tekemässä musiikissa. Esimerkiksi Spock's Beardin, Pain of Salvationin ja Toolin tuotannoissa on kuultavissa Dream Theaterin vaikutus nykyajan progressiiviseen metallimusiikkiin.

Yhtye tunnetaan mm. kappaleista "Pull Me Under", "Another Day", "Lie", "The Silent Man", "Hollow Years", "Strange Deja Vu", "The Glass Prison", "As I Am" ja "Panic Attack".

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Yhtyeen perustaminen ja alkuajat (1985-1989)

Dream Theater sai alkunsa Bostonissa syyskuussa 1985, kun Berklee College of Musicissa opiskelleet kitaristi John Petrucci, basisti John Myung ja rumpali Mike Portnoy päättivät perustaa yhtyeen ajankulukseen. Kokoonpano täydentyi kosketinsoittaja Kevin Mooren ja laulaja Chris Collinsin liityttyä mukaan. Yhtye valitsi nimekseen Majesty. Kaikki lopettivat opiskelunsa, jotta voisivat keskittyä yhtyeeseen täydellisesti.

Vuoden 1986 marraskuussa Chris Collins lähti yhtyeestä musiikillisien erimielisyyksien takia. Yhtye sai uuden laulajan, Charlie Dominicin, marraskuussa 1987 ja aloitti keikkailun New Yorkin ympäristössä. Suosio alkoi hiljalleen kasvaa, ja demonauha The Majesty Demos myytiin loppuun. Pian sen jälkeen yhtye joutui vaihtamaan nimensä, koska Majesty-niminen jazz-yhtye oli jo olemassa. Miken isä Howard Portnoy ehdotti nimeä Dream Theater nyt jo puretun, Kaliforniassa sijainneen elokuvateatterin mukaan, ja ehdotus hyväksyttiin nopeasti. Suosion myötä yhtye sai levytyssopimuksen Mechanic Recordsille 1988 ja aloitti debyyttialbuminsa tekemisen.

Vuonna 1989 julkaistu When Dream and Day Unite ei kuitenkaan ollut odotusten mukainen menestys, sillä levy-yhtiö ei juuri tukenut albumin julkaisua. Yhtyeen koko promootiokiertue koostui viidestä New Yorkin ympäristössä tehdystä konsertista. Yhtye antoi potkut Charlie Dominicille ja onnistui purkamaan sopimuksensa Mechanic Recordsin kanssa.

[muokkaa] Nousu suosioon (1991-1993)

Seuraavat vuodet Dream Theater keskittyi musiikin säveltämiseen ja laulajan etsimiseen. Uusi laulaja löytyi lopulta vasta loppuvuonna 1991. Yli kahden sadan ehdokkaan joukosta valittiin kanadalainen Kevin LaBrie. Koska yhtyeessä oli jo Kevin, laulaja otti käyttöönsä toisen nimensä James. Yhtye palasi heti keikkailemaan ja sai seitsemän albumin levytyssopimuksen ATCO Recordsilta (nykyisin EastWest), joka kuuluu Elektraan.

Albumi Images and Words oli Dream Theaterin lopullinen läpimurto

Dream Theaterin seuraava albumi, vuonna 1992 julkaistu Images and Words, oli valtaisa menestys. "Pull Me Under" -kappaleen saatua paljon radiosoittoa levy-yhtiö määräsi, että kappaleesta tehdään video. Se saavuttikin paljon suosiota MTV:llä. Albumin menestystä auttoi myös suuri maailmankiertue. Images and Words saavutti Yhdysvalloissa kultalevyyn ja Japanissa platinalevyyn oikeuttavan levymyynnin. Vuonna 1993 Dream Theater lähti Euroopan kiertueelle. Lontoon Marquee-klubilla pidetty konsertti nauhoitettiin ja julkaistiin live-albumina Live at the Marquee. Tämän lisäksi Japanissa pidetyistä konserteista kuvatut videot julkaistiin nimellä Images and Words – Live in Tokyo.

[muokkaa] Kosketinsoittajat vaihtuvat (1994-1998)

Dream Theater palasi studioon äänittämään seuraavaa albumiaan toukokuussa 1994. Juuri ennen kuin albumia alettiin miksata, Kevin Moore ilmoitti yllättäen lähtevänsä yhtyeestä. Moore halusi keskittyä oman musiikkinsa tekemiseen. Häntä ei enää kiinnostanut kiertue-elämä eikä progressiivinen metalli, joten eroaminen oli ainoa vaihtoehto. Awake ilmestyi lokakuussa 1994. Aluksi yhtye harkitsi palkkaavansa Kevin Mooren korvaajaksi ruotsalaisen Jens Johanssonin (joka sittemmin liittyi Stratovariukseen), mutta jäsenten mieli muuttui heidän kuultua Jordan Rudessista. Rudess kutsuttiin soittamaan koekeikalle Kaliforniaan. Keikka meni erittäin hyvin, joten Rudessille tarjottiin paikkaa yhtyeessä. Samaan aikaan kuitenkin myös Dixie Dregs pyysi Rudessia kosketinsoittajakseen. Rudess päätti valita Dixie Dregsin, sillä hän ei perheensä takia halunnut sitoutua Dream Theaterin kokoiseen yhtyeeseen. Dream Theater päätti lopulta ottaa tilapäiseksi kosketinsoittajaksi maailmankiertueelleen Derek Sherinianin. Kiertueen aikana Derek päätettiin nimittää yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Derek soitti ensimmäisen keikkansa virallisena jäsenenä Helsingin Tavastia-klubilla.

Kiertueen jälkeen Dream Theaterin fanit lähettivät levy-yhtiölle adressin, jossa he vaativat uskomattoman suosion saaneen "A Change of Seasons" -kappaleen julkaisua. Kappale oli alun perin sävelletty vuonna 1989 ja tarkoitettu Images and Words -albumille, mutta 17 minuutin pituuden takia levy-yhtiö käski jättää sen pois. Levy-yhtiö taipui fanien vaatimuksiin ja A Change of Seasons -mini-albumi julkaistiin vuonna 1995. 23-minuuttiseksi laajennetun nimikappaleen lisäksi se sisälsi live-äänityksiä cover-kappaleista.

Loppuvuonna 1996 Dream Theater vetäytyi jälleen studioon työstämään seuraavaa albumiaan. He kirjoittivat 140 minuuttia musiikkia, mukaan lukien 20-minuuttisen jatko-osan kappaleeseen "Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeper". Levy-yhtiö EastWest ei kuitenkaan antanut lupaa julkaista tuplalevyä, joten suuri määrä materiaalia oli siirrettävä Mike Portnoyn kellariin odottamaan tulevaa käyttöä. EastWest myös palkkasi Desmond Childin tekemään yhtyeen musiikista suuremmalle yleisölle soveltuvaa. Lopputulos julkaistiin vuonna 1997 nimellä Falling into Infinity. Se sai sekä faneilta että kriitikoilta pettyneen vastaanoton. Tämä oli erittäin vaikeaa aikaa yhtyeelle. Mike Portnoy oli niin turhautunut, että harkitsi jopa hajottavansa yhtyeen.

Jordan Rudess (2004)

Albumin julkaisun jälkeen Dream Theater lähti taas maailmankiertueelle. Kaksi Euroopassa pidettyä konserttia nauhoitettiin ja julkaistiin live-albumina (Once in a LIVEtime) ja videona (5 Years in a LIVEtime). Kiertueen jälkeen yhtye oli tauon tarpeessa. Mike Portnoy ja John Petrucci eivät kuitenkaan levänneet laakereillaan vaan työskentelivät Jordan Rudessin ja Tony Levinin kanssa Liquid Tension Experiment -kokoonpanossa. Yhteistyö toimi niin hyvin, että he pyysivät uudelleen Rudessia liittymään yhtyeeseen. Tällä kertaa tarjous hyväksyttiin, joten Derek Sherinian erotettiin ja Jordan Rudessista tuli Dream Theaterin historian kolmas kosketinsoittaja.

[muokkaa] Konseptialbumeita (1999-2002)

Vahingosta viisastuneena EastWest antoi yhtyeelle täydellisen taiteellisen vapauden seuraavaa albumia tehtäessä. Dream Theater päätti laajentaa Falling into Infinity -äänitysten aikaan tehdystä 20-minuuttisesta kappaleesta konseptialbumin. Loppuvuonna 1999 julkaistu Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory olikin jälleen menestys. Vuonna 2001 yhtye julkaisi ensimmäisen DVD:nsä, Metropolis 2000: Scenes from New York. Se saavutti Yhdysvalloissa kultalevyyn vaadittavan levymyynnin. Sama konsertti julkaistiin myös triplalevynä 11. syyskuuta 2001. Albumin julkaisu herätti kohua, sillä sen kansitaiteessa yhdistyi palava omena (muunnelma yhtyeen alkuaikoina käyttämästä palava sydän -symbolista ja New Yorkin lempinimestä Big Apple) ja New Yorkin siluetti, joka muistutti huomattavasti samana päivänä tapahtunutta terrori-iskua. Albumi vedettiin välittömästi pois myynnistä ja julkaistiin myöhemmin uudelleen muutetulla kansikuvalla.

Tammikuussa 2002 Dream Theater julkaisi tuplalevyn Six Degrees of Inner Turbulence. Sen ensimmäinen levy sisälsi viisi normaalia kappaletta. Toisella levyllä oli 42-minuuttinen nimikkokappale, joka on tähän mennessä Dream Theaterin pisin kappale. Kriitikot ja fanit ylistivät albumia, ja se nousikin Billboardin listalla sijalle 46 sekä Billboardin Internet-listan ensimmäiseksi. Albumin julkaisua seurasi puolitoistavuotinen maailmankiertue, jonka aikana yhtye soitti entisestään pidempiä konsertteja. Kesällä 2003 Dream Theater kiersi Pohjois-Amerikkaa kahden muun progressiivisen metalin raskassarjalaisen Queensrÿchen ja Fates Warningin kanssa.

[muokkaa] Raskaampaa materiaalia (2003-2004)

Myöhemmin samana vuonna julkaistu Train of Thought on epäilemättä Dream Theaterin raskain albumi tähän mennessä. Se sai kriitikoilta hyvät arvostelut, mutta osa perinteisemmän progressivisen rockin nimeen vannovista faneista ei pitänyt näin raskaasta musiikista. Toisaalta yhtye sai tämän albumin ansiosta uusia faneja modernimman metallimusiikin kuuntelijoista. Albumin julkaisun jälkeisellä kiertueella Dream Theater toimi lämmittely-yhtyeenä Yes-yhtyeelle.

Vuonna 2004 Dream Theater julkaisi Tokiossa pidetyssä konsertissa nauhoitetun live-albumin ja tupla-DVD:n Live at Budokan. Se saavutti nopeasti platinalevyyn vaadittavan levymyynnin.

[muokkaa] Nykyhetki (2005-)

Dream Theaterin kahdeksas studioalbumi Octavarium julkaistiin 7. kesäkuuta 2005. Albumin uusi rauhallinen ja tunteellinen tyyli aiheutti jälleen kiistaa fanien keskuudessa, mutta siitä huolimatta albumista tuli Dream Theaterin parhaiten listoilla menestynyt albumi. Se nousi Billboardin listalla sijalle 36 ja Suomessa sijalle 2. Octavariumin julkaisun jälkeen yhtye lähti laajamittaiselle, Gigantour-nimiselle Pohjois-Amerikan kiertueelle Dave Mustainen johtaman Megadethin ja useiden muiden yhtyeiden kanssa. Octavarium oli viimeinen albumi vuonna 1991 Elektra Recordsin kanssa solmitusta levytyssopimuksesta.

Vuoden 2006 aprillipäivänä Dream Theaterin 20-vuotista taivalta juhlistava Octavarium-kiertueen New Yorkin Radio City Music Hallin konsertti nauhoitettiin. Tämä kiertueen loppuhuipentuma julkaistiin live-DVD:nä sekä live-CD:nä joiden nimet ovat Score. Konsertin jälkimmäisessä setissä Dream Theater esiintyy 20-henkisen sinfoniaorkesterin kanssa.

[muokkaa] Konsertointi

Dream Theaterin konsertit ovat tyypillisesti erittäin pitkiä. Jos yhtye esiintyy ilman lämmittelijäbändiä, konsertit ovat yli kolmetuntisia. Toinen merkittävä piirre konserteille on se, että kappalelista vaihtuu joka konsertin välillä. Lähes jokaisesta Dream Theaterin konsertista ilmestyy bootleg-äänitys. Ne ovat niin suosittuja, että Mike Portnoy on julkaissut sarjan virallisia bootlegeja YtseJam Records -yhtiönsä kautta.

Yhtye esittää myös usein cover-versioita muiden yhtyeiden kappaleista. World Tourbulence -kiertueella tämä vietiin astetta pidemmälle Dream Theaterin esittäessä joissain konserteissa Metallican Master of Puppets -albumin kokonaisuudessaan. Loppupuolella kiertuetta myös Iron Maidenin The Number of the Beast -albumi pääsi samanlaiseen käsittelyyn. Lokakuussa 2005 yhtye esitti Pink Floydin Dark Side of the Moon -albumin. Tammikuussa 2006 yhtye esitti Tokiossa Deep Purplen Made in Japan -livealbumin. Mike Portnoy on ilmoittanut, että klassikkoalbumeja esitetään yhteensä viisi. [1]