Dmitri Šostakovitš

Wikipedia

Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (ven. Дми́трий Дми́триевич Шостако́вич, 25. syyskuuta 1906 – 9. elokuuta 1975), oli venäläinen, sittemmin neuvostoliittolainen säveltäjä. Hänet tunnetaan erityisesti sinfonioistaan ja jousikvartetoistaan, joita hän sävelsi kumpiakin 15 kappaletta. Lisäksi hän kirjoitti muun muassa runsaasti elokuvamusiikkia. Šostakovitš oli yksi 1900-luvun suosituimmista säveltäjistä.

Sisällysluettelo 1 Elämä 1.1 Nuoruus 1.2 Ensimmäinen tuomio 1.3 Sota 1.4 Toinen tuomio 1.5 Liittyminen puolueeseen 1.6 Viimeiset elinvuodet 2 Musiikki 2.1 Tuotanto 3 Lähteet 4 Kirjallisuutta 4.1 Aiheesta muualla

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Nuoruus

Šostakovitš syntyi Pietarissa (Petrograd 1914–1924, Leningrad 1924–1991) poliittisesti liberaaliin ja suvaitsevaiseen, juuriltaan puolalaiseen perheeseen (Szostakowicz). Keskiluokkaisten pietarilaisten tapaan Šostakovitšit harrastivat klassista musiikkia. Pikku-Dmitri ei aluksi ollut kovinkaan kiinnostunut musiikkiopinnoista, ja vuonna 1915 äiti oli joutunut taivuttelemaan hänet pianonsoiton opiskeluun. Hän kuitenkin edistyi hyvin ja vuonna 1919 hän kirjoittautui konservatorioon.

Hän oli poikkeuksellisen varhaiskypsä pianisti ja säveltäjä: kaksitoistavuotiaana vuonna 1918 hän sävelsi hautajaismarssin kahden bolševikkien murhaaman Kadettipuolueen johtajan kunniaksi. Vuonna 1922 hän pääsi opiskelemaan Petrogradin konservatorioon, jota tuolloin johti Aleksandr Glazunov. Šostakovitšilla ei ollut juurikaan kiinnostusta politiikkaan, minkä takia hän ei aluksi läpäissyt marxilaisen metodiikan tutkintoa vuonna 1926. Opinnäytetyönä valmistunut ensimmäinen sinfonia (1925) oli säveltäjän ensimmäinen merkittävä teos.

Valmistumisensa jälkeen Šostakovitš ryhtyi ammattipianistiksi ja -säveltäjäksi. Hänen kuivakkaa soittotapaansa ei kuitenkaan arvostettu, ja pian hänen esiintymisensä rajoittuivat omien sävellysten esittämiseen. Vuonna 1927 syntyi lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhlille sävelletty toinen sinfonia (Lokakuulle). Sinfonian kirjoittamisen aikoihin Šostakovitš alkoi säveltää myös Nikolai Gogolin tarinaan perustuvaa satiirista oopperaa Nenä, jota stalinistinen taidesäätiö RAPM kritisoi formalistiseksi vuonna 1929 johtaen pääasiassa huonoihin arvosteluihin ensiesityksen jälkeen seuraavana vuonna.

Vuonna 1927 Šostakovitš myös tutustui professori ja muusikko Ivan Sollertinskiin, josta tuli säveltäjän läheinen ystävä kuolemaansa asti. Sollertinski tutustutti Šostakovitšin Gustav Mahlerin musiikkiin, mikä vaikutti suuresti säveltäjän tuotantoon neljännestä sinfoniasta eteenpäin.

1920-luvun lopulta 1930-luvun alkuun Šostakovitš työskenteli TRAMissa, nuorison työväenteatterissa, jossa hän oli pääasiallisesti suojatakseen itsensä auktoriteettien ideologisilta hyökkäyksiltä. Suurimman osan ajasta hän kulutti säveltäessään oopperaansa Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth, jonka ensiesitys vuonna 1934 oli välitön menestys.

Šostakovitš solmi vapaan avioliiton ensimmäisen vaimonsa Nina Varzarin kanssa vuonna 1932. Alkuvaikeudet johtivat avioeroprosessin aloittamiseen kolme vuotta myöhemmin, mutta pari palasi pian takaisin yhteen.

[muokkaa] Ensimmäinen tuomio

Vuonna 1936 Šostakovitš oli lähellä menettää uransa ja jopa henkensä. Stalinin aloitteesta Pravdassa julkaistiin artikkeli nimellä "Sekasotkua musiikin asemesta", jossa säveltäjän tuoreet teokset, kuten neljäs sinfonia ja Lady Macbeth tyrmättiin täysin. Teosten atonaalisuus ja modernistisuus eivät vastanneet Stalinin näkemyksiä soveliaasta musiikista. Neljännen sinfonian harjoitukset aloitettiin, mutta poliittisista syistä sitä ei voitu esittää ennen kuin vasta vuonna 1961. Vuoden 1936 kuluessa alkoivat Stalinin suuret puhdistukset, joiden aikana useita säveltäjän ystäviä ja sukulaisia vangittiin tai teloitettiin. Lohtua toi kuitenkin ensimmäisen tyttären Galinan syntyminen samana vuonna; poika Maksim syntyi kaksi vuotta myöhemmin.

Tietoisena uhkaavasta tilanteestaan Šostakovitš palasi viidennessä sinfoniassaan (1937) konservatiivisempaan tyyliin, eikä ottanut siinä kantaa poliittisiin asioihin. Se oli nimetty alentuvasti "Venäläisen säveltäjän luovaksi vastaukseksi oikeutettuun kritiikkiin", tosin nimen kaksi viimeistä sanaa ovat todennäköisesti tuntemattoman toimittajan lisäämiä. Teos oli arvostelu- ja yleisömenestys. Säveltäjän nähdään kuitenkin piilottaneen sinfonian näennäisen soveliaaseen ulkokuoreen ironiaa ja ivaa Stalinin totalitarismia vastaan: esimerkiksi finaalin iloiselta kuulostavaan huipentumaan siirrytään väkinäisesti, ikään kuin jotakuta pakotettaisiin hymyilemään vastoin tahtoaan. Samana vuonna hän alkoi säveltää ensimmäisiä jousikvartettojaan ja lisäksi opettaa säveltämistä konservatoriossa, mikä takasi hänelle taloudellisen toimeentulon mutta häiritsi toisaalta luomistyötä.

[muokkaa] Sota

Marraskuussa 1939 Šostakovitš sai Leningradin sotilaspiiriltä tehtäväkseen muokata ja sovittaa suomalaisia kansanlauluja orkesterille. Teos Sarja suomalaisiin teemoihin valmistui 3. joulukuuta 1939. Professori Šostakovitš sai Stalinin palkinnon kun se ensimmäisen kerran myönnettiin vuoden 1941 alussa. Pääministeri Molotovin 50-vuotispäivän kunniaksi 9.3.1940 hän kuitenkin kieltäytyi säveltämästä mitään.

Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941. Leningradin piirityksen aikaan Šostakovitš pysytteli kaupungissa säveltäen seitsemättä sinfoniaansa, mutta lokakuussa 1941 säveltäjä perheineen evakuoitiin Kuibyševiin (nykyään Samara), jossa hän viimeisteli sinfonian. Teoksesta tuli Venäjän vastarinnan symboli sodassa sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa.

Keväällä 1943 Šostakovitšit muuttivat Moskovaan. Samana vuonna valmistunut, sodan tunnelmaa esittävä kahdeksas sinfonia oli synkkyydessään liikaa viranomaisille, ja sen esittäminen kiellettiin vuoteen 1960 saakka.

[muokkaa] Toinen tuomio

Vuonna 1948 Šostakovitšia syytettiin jälleen formalismista ns. Ždanovin päätöslauselmassa. Useimmat hänen töistään asetettiin pannaan ja hänet pakotettiin julkiseen katumukseen. Hänen perheensä asemaa huononnettiin. Juri Ljubimovin mukaan säveltäjä vietti usein öitä ulkona odottaessaan mahdollista pidätystään, ettei hänen muu perheensä häiriintyisi.

Seuraavina vuosina hänen sävellystyönsä jakautui elokuvamusiikkiin, virallisiin teoksiin, joiden tavoitteena oli säveltäjän yhteiskunnallisen arvostuksen palauttaminen, sekä "vakaviin" teoksiin, jotka päätyivät aluksi "työpöydän laatikkoon". Viimeksi mainittuihin kuuluivat ensimmäinen viulukonsertto ja laulusarja Juutalaisesta kansanrunoudesta, jonka lähtökohtana oli mahdollisesti mukautua viralliseen näkemykseen valitsemalla kansanperinteen inspiraationsa lähteeksi tai toisaalta tukea säveltäjän juutalaisia ystäviä, jotka olivat joutuneet antisemitistisen kampanjan kohteeksi.

Šostakovitšin säveltäjäntyö ja elämä helpottuivat vuonna 1949, koska hänet haluttiin mukaan merkittävistä neuvostoliittolaisista koottuun Yhdysvaltain-valtuuskuntaan. Samana vuonna hän sävelsi Stalinin uudelleenmetsitysprojektin kunniaksi kantaatin Metsien laulu. Vuonna 1951 hänet valittiin valtuutetuksi Korkeimpaan neuvostoon.

Stalinin kuolema vuonna 1953 merkitsi huomattavaa helpotusta Šostakovitšin yhteiskunnallisessa tilanteessa, mitä säveltäjä juhlisti kymmenennessä sinfoniassaan. Teoksessa esiintyy lukuisia musiikillisia kannanottoja ja koodeja, kuten säveltäjää itseään edustava motiivi DSCH (nuotit D–Es–C–H, jotka tulevat säveltäjän saksaksi translitteroiduista nimikirjaimista D. Sch.), joka murskaa finaalissa alleen Stalinin pahuutta kuvaavan teeman. Sinfonia on nykyään viidennen sinfonian ohella yksi säveltäjän suosituimmista teoksista. Lisäksi monet säveltäjän "pöytälaatikkosävellyksistä" saivat ensiesityksensä 1953.

1940- ja 1950-luvulla Šostakovitšilla oli läheinen suhde kahteen oppilaaseensa, Galina Ustvolskajaan ja Elmira Nazirovaan. Ustvolskaja oli oppilaana 1937–1947, ja hänestä tuli melko tunnettu modernistinen säveltäjä. Suhteiden tarkka luonne on tuntematon. Samaan aikaan säveltäjä jatkoi avioliittoaan Nina Varzarin kanssa tämän kuolemaan saakka 1954. Vuonna 1956 Šostakovitš meni naimisiin Margarita Kainovan kanssa, mutta suhde ei kestänyt ja pari erosi kolme vuotta myöhemmin.

Yhdestoista sinfonia (Vuosi 1905; 1956–1957) on nimellisesti omistettu vuoden 1905 vallankumousyritykselle Venäjällä, mutta siinä voi nähdä myös viittauksia sinfonian säveltämistä edeltäneeseen verisesti tukahdutettuun Unkarin kansannousuun. Teoksessa viitataan lauluihin, joiden sanoissa halveksitaan tyranneja.

Vuonna 1958 säveltäjälle myönnettiin Wihurin-säätiön Sibelius-palkinto, jonka hän saapui itse vastaanottamaan ainoalla Suomen-vierailullaan.

[muokkaa] Liittyminen puolueeseen

Šostakovitšin elämässä tapahtui käännekohta vuonna 1960, kun hän liittyi kommunistiseen puolueeseen. Säveltäjän läheisten mukaan näin ei tapahtunut hänen omasta tahdostaan, vaan häntä oli kiristetty ja liittymisen jälkeen hän vaipui kyyneliin. Lev Lebedinskin mukaan säveltäjällä oli itsemurha-ajatuksia. Toisaalta Stalinin jälkeen puolueen ilmapiiri oli huomattavasti vähemmän painostava, mikä saattoi helpottaa liittymispäätöksen tekemistä. Samaan aikaan säveltäjä alkoi kärsiä poliosta, jonka oli saanut vuonna 1958. Musiikissa hänen tilanteensa kuvastui kahdeksannessa jousikvartetossa, jossa kymmenennen sinfonian tavoin on runsaasti musiikillisia sitaatteja ja DSCH-monogrammi.

Vuonna 1962 Šostakovitš meni naimisiin kolmannen kerran, tällä kertaa vain 27-vuotiaan Irina Supinskajan kanssa, jonka kanssa pysyi yhdessä kuolemaansa saakka. Samana vuonna säveltäjä palasi antisemitististen aiheiden käsittelyyn kolmannessatoista sinfoniassaan (Babi Jar q.v.). Siinä käytetään pohjana useita Jevgeni Jevtušenkon runoja, joista ensimmäinen on kirjoitettu juutalaisten kansanmurhan muistolle. Sinfonia ei joutunut pannaan, mutta siitä tuli kuitenkin kiistanalainen teos.

[muokkaa] Viimeiset elinvuodet

Viimeisinä vuosinaan Šostakovitš kärsi terveydellisistä ongelmista: hänen polionsa paheni, ja lisäksi hän kärsi sydänvaivoista 1960-luvun puolivälistä lähtien. Useimmat myöhäisen kauden teokset, kuten neljästoista ja viidestoista sinfonia sekä myöhäiset jousikvartetot ovat luonteeltaan hyvin synkkiä ja itsetutkiskelevia. Ne ovat saaneet länsimaissa erityistä arvostusta kriitikoilta, sillä niitä eivät rasita samat tulkintaongelmat kuin aikaisempia, julkisempia ja siten enemmän valtakoneiston kritiikin alaisia teoksia.

Šostakovitš kuoli keuhkosyöpään vuonna 1975. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovaan. Hänen pojastaan Maksim Šostakovitšista (1938–) tuli pianisti ja kapellimestari, jolle isä omisti useita teoksiaan ja joka johti monia isänsä kantaesityksiä.

[muokkaa] Musiikki

Šostakovitšin musiikissa näkyy vaikutteita useilta hänen ihailemiltaan säveltäjiltä, kuten Bachilta fuugissa ja passacaglioissa, Beethovenilta myöhäisissä jousikvartetoissa, Mahlerilta sinfonioissa ja Bergiltä musiikillisten sitaattien ja koodien käytössä. Hänen teoksensa ovat pääasiassa tonaalisia ja jatkavat siltä osin romantiikan perinnettä, mutta ne sisältävät myös modernismiin kuuluvia atonaalisia ja kromaattisia elementtejä. Modernistina hän oli varsin maltillinen, mutta silti liikaa neuvostohallinnolle. Hän yhdisteli musiikissaan hyvin dramaattisesti vastakkaisia tunnelmia, kuten syvää tragiikkaa ja kirpeää satiiria. Musiikissa on usein havaittavissa myös groteskia huumoria. Šostakovitšin soitinnukset ovat tehokkaan yksinkertaisia.

Šostakovitšin teoksissa on havaittavissa selvä muutos kokeellisuudesta kohti konservatiivisuutta vuoden 1936 syytösten jälkeen. Omien sanojensa mukaan säveltäjä olisi ilman "puolueen ohjausta" kyennyt loisteliaampaan ja sarkastisempaan ilmaisuun ja ideoidensa toteuttamiseen ilman turvautumista naamiointiin. Huolimatta lähes koko elämänsä aikana kohtaamastaan sensuurista hän pystyi mukautumaan rajoituksiin ja juuri ovelalla naamioinnilla ilmaisemaan teoksissaan muutoin mahdottomia asioita, kuten yhteiskuntakriittistä ivaa. Sitä on jossain määrin havaittavissa myös enemmän tai vähemmän pakon alaisena sävelletyissä teoksissa, kuten Stalinin kunniaksi tehdyissä hymneissä ja muissa viranomaisten tilaamissa soveliaiksi katsotuissa töissä.

Pitkän uransa aikana Šostakovitš ehti säveltää runsaasti teoksia eri lajeissa. Hän oli ensimmäinen suuri sinfoniasäveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin jälkeen, joka sävelsi valmiiksi yli yhdeksän numeroitua sinfoniaa (Bruckner jätti numeroimatta varhaiset sinfoniansa ja Mahler antoi yhdeksännelle sinfoniateokselleen muunlaisen nimen pelätessään yhdeksännen sinfonian kirousta). Hänen työskentelytahtinsa oli usein varsin nopeaa: esimerkiksi kahdeksannen sinfonian hän sävelsi hieman yli kuukaudessa ja kahdeksannen jousikvarteton vain kolmessa päivässä. Monet teokset ovat opusnumeroituja (1–147b), ja lisäksi on useita numeroimattomia teoksia sekä merkintöjä säveltäjän suunnittelemista projekteista, jotka eivät koskaan valmistuneet.

[muokkaa] Tuotanto

• orkesterimusiikkia
  • 15 sinfoniaa
  • 2 viulukonserttoa
  • 2 sellokonserttoa
  • 2 pianokonserttoa
  • balettimusiikkia
  • sarjoja jazzorkesterille
• kamarimusiikkia
  • 15 jousikvartettoa
  • sonaatteja ja trioja jousisoittimille
• pianomusiikkia, kuten pianosonaatteja ja preludeja
• vokaalimusiikkia
  • oopperoita
  • yksinlauluteoksia, kuten romansseja ja runoja sekä Juutalaisesta kansanrunoudesta
• elokuvamusiikkia

[muokkaa] Lähteet

• WSOY: CD-Facta 2004 (Musiikki)
• Ohto Manninen: Dmitri Šostakovitšin "Sarja suomalaisiin teemoihin", 2001. ISBN 951-37-3694-6
• Helsingin kaupunginkirjaston Dmitri Sostakovits 100 vuotta -sivu

[muokkaa] Kirjallisuutta

Solomon Volkovin 1970-luvulla länteen salakuljettamat Šostakovitšin muistelmat aloittivat säveltäjän kuoleman jälkeen kulttuurisen taiston, joka ei ole vieläkään tyystin asettunut. Suomessa keskustelua ylläpiti muun muassa muistelmien suomentaja, Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo. Kaikkiaan säveltäjästä on julkaistu parikymmentä elämäkerrallista teosta ja kymmeniä laajoja artikkeleita. ^[1]

• Dmitri Šostakovitšin muistelmat. 1980. Koonnut Solomon Volkov. Suomentanut Seppo Heikinheimo. (Alkuteos Свидетельство.) Otava, Helsinki. (2. painos 1989. 3. painos 1996.) ISBN 951-1-05770-7 ISBN 951-1-14486-3
• Ho, Allan B. — Feofanov, Dmitri 1998: Shostakovich Reconsidered. Toccata Press, London. ISBN 0-907689-56-6
  • Musiikki-lehden arvio
• Jacobsson, Stig 1983: Dmitrij Sjostakovitj. Norma, Borås. ISBN 91-85846-35-X
• Wilson, Elizabeth 1994: Shostakovich: A Life Remembered. Faber and Faber, London. ISBN 0-571-15393-3

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Music under Soviet Rule: Shostakovichiana (englanninkielinen)
• Analyysi Šostakovitšin fuugasta op. 87 (suomenkielinen)
• The DSCH Journal (englanninkielinen)
• sävellysluettelo (englanninkielinen)