Gustav Mahler

Wikipedia

Gustav Mahler [ma:ler] (7. heinäkuuta 1860 – 18. toukokuuta 1911) oli itävaltalainen säveltäjä ja kapellimestari. Elinaikanaan häntä arvostettiin eniten orkesterinjohtamistaidoistaan; vasta myöhemmin, erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla, hänen sävellyksensä ovat nousseet kuuluisuuteen. Musiikissa hänen teoksensa merkitsivät siirtymävaihetta myöhäisromantiikasta 1900-luvun modernismiin. Kapellimestarina hän uudisti oopperan tuottamisen perfektionistisella otteella, ja säveltäjänä hän kehitti sinfonian äärimittoihinsa.

Sisällysluettelo 1 Elämä 1.1 Nuoruus 1.2 Kapellimestariksi 1.3 Wien 1.4 New York 1.5 Kuoleman jälkeen 2 Musiikki 3 Teokset 3.1 Sinfoniat 3.1.1 Sinfonia nro 1, D 3.1.2 Sinfonia nro 2 "Ylösnousemus", c-molli 3.1.3 Sinfonia nro 3, d-molli 3.1.4 Sinfonia nro 4, G 3.1.5 Sinfonia nro 5, cis-molli 3.1.6 Sinfonia nro 6 "Traaginen", a-molli 3.1.7 Sinfonia nro 7, e-molli 3.1.8 Sinfonia nro 8 "Tuhannen sinfonia", Es 3.1.9 Sinfonia nro 9, D 3.1.10 Sinfonia nro 10, Fis 3.2 Laulut 3.3 Muut teokset 4 Lähteet

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Nuoruus

Mahler syntyi böömiläisessä, nykyisin Tšekin tasavallassa sijaitsevassa Kalištěn kylässä vaatimattomaan juutalaisperheeseen. Hänen isänsä, ammatiltaan yrittäjä, oli ankara ja väkivaltainen; hän löi lapsia ja vaimoaan mielensä mukaan. Pian Gustavin syntymän jälkeen perhe muutti läheiseen Jihlavan kaupunkiin, jossa toimi varsin elinvoimainen musiikkiyhteisö: Mozartin, Haydnin ja Händelin teoksia esitettiin säännöllisesti. Kaupungissa toimi lisäksi musikaalisen elämän henkisen isän Heinrich Fischerin johtama kaupunginorkesteri. Fischer asui lähellä Mahlereita, ja huomattuaan pojan lahjakkuuden alkoi pitää tälle harmonian ja kontrapunktin oppitunteja. 10-vuotiaana Mahler piti ensimmäisen julkisen konserttinsa, joka sai myönteisen vastaanoton paikallisessa lehdessä. Isä lähetti Gustavin Prahaan opiskelemaan, mutta olot siellä olivat niin huonot, että tämä palasi jo viiden kuukauden kuluttua takaisin. Gustavin 13-vuotiaana pitämä konsertti, joka sai jo myrskyisät suosionosoitukset, kohensi hänen itsetuntoaan, mutta vuotta myöhemmin hänen veljensä Ernestin menehtyminen sydämen pettämiseen musersi hänet. Hänen äidillään oli perinnöllinen sydänvika, joka oli siirtynyt useaan perheen 14 lapsesta, myös Gustaviin. Hän menetti suurimman osan sisaruksistaan ennen 1900-luvun vaihdetta erinäisten sairauksien ja yhden itsemurhan johdosta, ja vain neljä oli tällöin enää hengissä. Kuolemasta tuli erottamaton osa Mahlerin elämää – myös hänen musiikkiaan. Onneton lapsuus ja juureton alkuperä (omien sanojensa mukaan hän oli böömiläinen itävaltalaisten keskuudessa, itävaltalainen saksalaisten keskuudessa ja juutalainen koko maailman silmissä) aiheuttivat sen, että Mahler kärsi aikuisiällään neurooseista ja epävarmuudesta.

Vuosina 1875–1878 Mahler opiskeli Wienin konservatoriossa muun muassa säveltäjä Robert Fuchsin ja pianonopettaja Joseph Epsteinin opastuksessa. Siellä hän tutustui opiskelijatovereihinsa Hugo Wolfiin ja Hans Rottiin, mutta ystävyys jäi väliaikaiseksi Wolfin tasapainottoman luonteen sekä Rottin mielenterveyden romahtamisen ja sitä seuranneen kuoleman takia. Kuten monet toverinsa, Mahlerkin kärsi jatkuvasta rahapulasta, ja hän oli vähällä lopettaa opintonsa, kunnes hänet lähes perheenjäsenekseen omaksunut Epstein antoi hänelle taloudellista tukea. Opiskeluaikoinaan Mahler sai vaikutteita Beethovenin intensiivisistä jousikvartetoista ja Wagnerin oopperoista, ja vuonna 1876 ilmestyivät hänen ensimmäiset sävellyksensä opinnäytteinä – niistä tosin vain pianokvartetin ensimmäinen osa ja rippeet scherzosta ovat säilyneet myöhemmille sukupolville. Sen vaikutteet ovat suoraan Schumannilta ja Brahmsilta. Viimeisenä vuonnaan konservatoriossa Mahler sai erääksi opettajakseen Anton Brucknerin, joka tuolloin oli vakiinnuttamassa asemaansa säveltäjänä. Myöhemmin he ystävystyivät, ja Brucknerin musiikki vaikutti suuresti nuoreen säveltäjään. Seuraavat kaksi vuotta Mahler vietti Wienin yliopistossa viimeistelemällä opintojaan ja opettaen itse pianonsoittoa hankkimalla samalla itselleen välttämättömiä tuloja. Tältä ajalta ovat peräisin hänen omiin teksteihinsä perustuvat, aikanaan kadonneet oopperat Rübezahl ja Die Argonauten, kantaatti Das Klagende Lied sekä muutamat Liedit (laulut).

[muokkaa] Kapellimestariksi

Vuonna 1880 Mahlerille tarjottiin yllättäen kapellimestarin paikkaa Bad Hallissa Itävallan pohjoisosassa. Epäröityään aluksi hän otti paikan vastaan ajatellen, että Das klagende Liedin myötä hänet otettaisiin vastaan myös säveltäjänä. Myös kapellimestarin työ alkoi houkutella häntä, sillä hän huomasi siinäkin pystyvänsä käyttämään luomisvimmaansa. Vuonna 1881 Das klagende Lied ei saanut Beethoven-palkintoa, sillä sitä pidettiin liian poikkeavana ja persoonallisena teoksena. Samoihin aikoihin Mahler sai toisen osa-aikaisen kapellimestarin pestin teatterista Laibachissa (nykyään Ljubljana). Vuonna 1882 Mahler palasi Wieniin, jossa hän asui lukuisissa eri paikoissa ja vietti vapaa-aikansa säveltäen. Vuotta myöhemmin hän sai jälleen kutsun oopperakapellimestariksi Olmützin (nykyään Olomouc, Tšekki) kaupunginteatteriin Määrissä. Mahler kehittyi autoritaariseksi ja äärimmäisen vaativaksi kapellimestariksi, joka pian sai ränsistyneenkin orkesterin tiukkaan järjestykseen. Erimielisyydet auktoriteettien ja soittajien kanssa olivat väistämättömiä, sillä hän ei halunnut tinkiä lainkaan taiteellisesta vapaudestaan. Seuraavina vuosina hän johti orkestereita lisäksi Kasselissa, Wienissä, Leipzigissä ja Prahassa, jossa hänen johtamansa esitykset saivat suursuosion. Vuonna 1887 hän sai Weberin pojalta Carlilta tehtäväkseen viimeistellä isänsä keskeneräisen oopperan Die drei Pintos. Seuraavan vuoden alussa teoksen ensiesitys oli jälleen uusi menestys 28-vuotiaan kapellimestarin uralla, ja se sai kansainvälistäkin huomiota. Mahlerin rakastuttua toivottomasti Carl Weberin vaimoon Marioniin löysivät hänen pyörteilevät tunteensa ulospääsyn uuden sävellyksen kautta – 1. sinfonian ensimmäinen versio syntyi vapaa-ajalla johtamistyön ohessa.

Vuosina 1888–1891 Mahler toimi Budapestin kuninkaallisen oopperan musiikillisena johtajana, jossa hänen johtamansa teokset saivat kyllä suurta tunnustusta, mutta hänen itsepintaisuutensa ja epäunkarilainen taustansa sekä hänen johtamiensa teosten saksalaispainotteisuus aiheuttivat tyytymättömyyttä. Erottuaan virasta Mahler oli jo varmistanut itselleen uuden paikan Hampurin kansallisoopperassa, mikä ei ollut vaikeaa kysytylle taiteilijalle. Hampurista Mahler sai ensimmäisen pysyvän kapellimestarin paikan, jossa hän pysyi aina vuoteen 1897 saakka. Alusta asti hänen työtahtinsa oli hurja: kahden ensimmäisen kuukauden aikana esitettiin 35 teosta. Vuoden 1893 kesällä Mahler löysi Steinbach-am-Atterseestä kauniin järvinäköalatontin, jonne rakennutti pienen talon tarkoituksenaan säveltää siellä kesäisin, kun oopperassa ei järjestetty esityksiä. Samoihin aikoihin hän sävelsi inspiraation puuskassa 2. sinfoniaansa ja julkaisi tarkistetun version ensimmäisestä sinfoniastaan, antaen sille lisänimen Titan. Uuden version ensiesitys oli yleisömenestys, mutta kriitikot suhtautuivat siihen edelleen nuivasti. Vuonna 1895 hän sävelsi massiivisen 3. sinfoniansa, ja loppuvuonna ensi kertaa esitetty 2. sinfonia ("Ylösnousemussinfonia") sai niin hyvän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta, että Mahler alettiin ensi kerran ottaa vakavasti myös säveltäjänä. Hampurissa konservatiiviset tahot eivät edelleenkään pitäneet Mahlerin tavasta käyttää runsaasti aikaansa heidän silmissään varsin kyseenalaisiin sävellyksiin, ja niinpä hän painostuksen alla päätti erota virastaan.

[muokkaa] Wien

Hampurista lähdettyään Mahler oli omaksunut kristinuskon ja hänet oli kastettu katoliseen kirkkoon, millä oli suuri vaikutus hänen pääsemiselleen Wienin hovioopperan kapellimestariksi, sillä antisemitistiset aatteet olivat nousussa Itävallassa. Mahler teki välittömän vaikutuksen johdettuaan heti tulonsa jälkeen viikon aikana Wagnerin vaativat oopperat Die Walküren (Valkyyriat) ja Siegfried sekä Mozartin Figaron häät ja Taikahuilun. Syyskuussa 1897 hänestä tuli koko oopperan johtaja edeltäjänsä sairastuttua.

Vuoden 1899 kesällä Mahler sävelsi 4. sinfoniansa Maierniggiin rakennuttamallaan huvilalla. Hans Richterin erottua sekä Wienin filharmonikkojen että oopperan johdosta tarjoutui Mahlerille paikka kummankin orkesterin johdossa, ja hänestä tuli samalla Wienin tärkein kapellimestari. Häntä vetivät kahteen suuntaan säveltäminen ja orkesterin johtaminen, ja vain ajoittain hän kykeni tekemään kompromisseja näiden kahden välillä johtaessaan omia teoksiaan. Vuonna 1901 filharmonikkojen komitea päätti hankkia uuden kapellimestarin Mahlerin määräaikaisen työsuhteen loputtua, sillä orkesteri ei pitänyt Mahlerin vaativasta, äärimmäiseen tarkkuuteen ja tekniseen suoritukseen pyrkivästä otteesta. Kesällä hän sävelsi lukuisia lauluja, kuten kolme ensimmäistä Kindertotenliediä ja neljä viidestä Rückert-Liedistä. Marraskuussa hän tapasi maalari Anton Schindlerin tyttären Alman, joka oli myös taitava pianisti ja lupaava säveltäjä, ja rakastui tähän välittömästi. Neljä kuukautta myöhemmin he menivät naimisiin ja saivat tyttären. Vuoden 1901 lopussa 4. sinfonia sai ensiesityksensä Münchenissa, mutta vasta Berliinissä teos sai myönteisen vastaanoton; myöhemmin siitä tuli kuitenkin yksi Mahlerin suosituimmista teoksista. Sen sijaan 3. sinfonian ensiesitys seuraavana vuonna oli heti menestys.

Vuosina 1902–1907 Mahlerin tuomat uudet tekniset standardit olivat jo pysyvästi uudistaneet oopperan tuottamisen koko alkaneelle vuosisadalle. Hän johti useita eri orkestereita eri puolilla Eurooppaa, kuten Amsterdamin kuuluisaa Concertgebouw-orkesteria 1903–1904 ja lyhyen aikaa vuonna 1906, mutta suurimman osan kaudesta hän oli edelleen Wienissä. Vuonna 1904 syntyi Mahlerin toinen tytär, ja säveltäjä sai valmiiksi 6. sinfoniansa Maierniggin huvilallaan. Hän hermoili ja tunsi suurta epävarmuutta teoksen harjoituksissa, ja neuroottisesti hän jopa vaihteli keskimmäisten osien paikkaa. Samana tuottoisana kesänä hän sävelsi kaksi osaa 7. sinfoniastaan. Seuraavana kesänä sinfonian kolmen muun osan ideoiminen tuotti Mahlerille epätoivoisia ongelmia, kunnes erään soutumatkan aikana hän sai inspiraation tulvan kuunnellessaan airojen rytmikästä liikettä ja valmisteli sinfonian lyhyessä ajassa. Vuoden 1906 kesällä Mahlerin inspiraatio ylsi vielä suurempiin mittasuhteisiin: kahdeksan viikon aikana hän sai täysin valmiiksi lähes puolitoista tuntia kestävän 8. sinfoniansa, ja lisäksi hän ennätti vielä johtaa Figaron häitä ja Don Giovannia Salzburgin Mozart-festivaaleilla. Kuudennen sinfonian ensiesitys tammikuussa 1907 sai aikaan suurta kritiikkiä, joka tosin johtui enemmän Mahlerin konservatiivisten vastustajien henkilökohtaisista asenteista säveltäjää vastaan kuin itse teoksesta. Kyllästyneenä Wienin ilmapiiriin Mahler päätti erota vielä samana vuonna.

[muokkaa] New York

Mahlerille satoi useita tarjouksia uudesta kapellimestarin paikasta, joista New Yorkin Metropolitan-ooppera oli hänelle mieluisin; siellä oli useita saksalaisia huippuartisteja ja hieno orkesteri – ja hänelle tarjottu palkka oli huikea. Ennen lähtöään loppuvuonna 1907 häntä kohtasi kuitenkin kaksi tragediaa: esikoistytär Maria kuoli tulirokkoon, ja Mahlerilla itsellään todettiin hänen äidiltään perimänsä vakava sydänsairaus, jolloin hänen jäljellä oleva elinaikansa oli enää vain joitakin vuosia. Amerikassa Mahlerin vastaanotto oli paljon parempi kuin mihin hän oli Wienissä tottunut. Arturo Toscanini kutsuttiin johtamaan italialaiset oopperat, ja Mahlerille kuuluivat saksankieliset teokset. Vaikka hän hellitti jonkin verran otettaan orkesterin täydellisyysvaatimuksista, omaksui hän jälleen tutun työtahtinsa – mikä ei ollut hänen terveydentilalleen hyväksi. Menestyksekkääseen ensimmäiseen kauteen kuului lisäksi esityksiä Carnegie Hallissa hänen itse valitsemallaan kokoonpanolla. Ongelmia syntyi kuitenkin ajoittain siitä, että suuri osa esittäjistä suhtautui varsin välinpitämättömästi harjoituksiin, ja joskus he eivät ilmaantuneet paikalle lainkaan.

Kesäksi Mahler matkusti Eurooppaan, Toblachin (nykyään Dobbiaco) kaupunkiin Määriin, josta hän oli löytänyt itselleen uuden vetäytymispaikan. Hän kiinnostui ystävänsä lähettämästä, saksaksi käännetystä kiinalaisesta runokokoelmasta Die Chinesische Flöte (Kiinalainen huilu), jonka pohjalta hän alkoi säveltää sinfonista teosta Das Lied von der Erde (Maan laulu). Taikauskoisena ja tietoisena terveydentilastaan hän ei nimennyt sitä sinfoniaksi nro 9, sillä juuri yhdeksäs sinfonia oli jäänyt niin Beethovenin, Schubertin kuin Brucknerinkin viimeiseksi. Vuoden 1909 alussa New Yorkin filharmoninen yhdistys tarvitsi kapellimestaria orkesterilleen, ja he onnistuivat saamaan Mahlerin täyttämään paikan. Seuraavana kesänä 49-vuotias säveltäjä teki yhdeksännen sinfoniansa – kohtalon ivaa on se, että sinfonia jäi myös hänen viimeisekseen, olihan hän päättänyt jättää Das Lied von der Erden välistä sinfoniasarjassaan.

Mahlerin oli tarkoitus jäädä eläkkeelle vuonna 1911 ja jatkaa eläkepäivillään vielä säveltämistä Amerikasta saatujen rahojen turvin. Kaudella 1910–1911 hän johti 46 konserttia, ja omien sanojensa mukaan hänen päiväohjelmansa koostui nyt ainoastaan työstä, syömisestä ja nukkumisesta. Kuuluisin näistä konserteista oli kahden merkittävän säveltäjän kohtaaminen, Rahmaninovin kolmannen pianokonserton Yhdysvaltain ensiesitys, jota venäläissäveltäjä matkusti Amerikkaan soittamaan.

Säveltäjän 50-vuotispäivän kunniaksi Münchenissä järjestettiin kahdeksannen sinfonian ensiesitys syyskuussa 1910. Sitä varten tarvittiin ennennäkemätön määrä esittäjiä: 858 laulajan kuoro, 171 hengen orkesteri ja kahdeksan solistia. Konsertin järjestäjä nimesikin Mahlerin tietämättä teoksen "Tuhannen sinfoniaksi" – nimitys on yhä nykyään käytössä. Konserttia oli seuraamassa suuri määrä ajan tunnettuja henkilöitä ja säveltäjiä. Siitä tuli Mahlerin koko uran suurin menestys. Mahlerin henkilökohtainen elämä oli sen sijaan rappiolla: hän oli kuullut huhuja, joiden mukaan Almalla oli suhde arkkitehti Walter Gropiukseen. Kaiken tämän synnyttämän ahdistuksen Mahler purki 10. sinfoniansa ensimmäiseen osaan, joka oli ainoa kokonaan valmistunut osa sinfonian alun perin viidestä suunnitellusta osasta. Tämän lisäksi hän hakeutui psykologi Sigmund Freudin vastaanotolle, mikä selvensi monia Mahleria koko elämänsä vaivanneita seikkoja. Tapaaminen Freudin kanssa jäi tosin kertaluonteiseksi.

Helmikuun 21. päivä 1911 Mahler johti elämänsä viimeisen konsertin filharmonikkojen kanssa Carnegie Hallissa. Hän kärsi sen aikana bakteeri-infektion aiheuttamasta kuumeesta, ja yhdessä heikon sydämen kanssa hänen tilansa heikkeni jatkuvasti. Hän ilmaisi toiveensa saada kuolla Wienissä. Niinpä hänet vietiin Wieniin Pariisin kautta, jossa bakteriologi tutki hänet vain todetakseen ettei mitään ollut tehtävissä. Mahler kuoli viisi päivää saapumisensa jälkeen. Hänet haudattiin tyttärensä viereen Wienin Grinzingiin, jonne hän sai yksinkertaisen hautakiven.

[muokkaa] Kuoleman jälkeen

Säveltäjän kuoltua hänen musiikkinsa jatkoi omaa elämäänsä. Marraskuussa 1911 Bruno Walter johti Das Lied von der Erden ensiesityksen Münchenissa ja seuraavana vuonna 9. sinfonian kantaesityksen Wienissä. Franz Schalk johti keskeneräisen 10. sinfonian ensi kerran Wienissä vuonna 1924, ja englantilainen musiikintutkija Deryck Cooke täydensi sen esitysversioksi vuonna 1966. Sotien aikana Mahlerin musiikki jäi melko vähälle huomiolle; Britanniassa Mahler tulkittiin säveltäjänä hyvin samanlaiseksi Brucknerin kanssa, ja natsi-Saksassa hänen musiikkinsa esittäminen kiellettiin säveltäjän juutalaistaustan vuoksi. Jascha Horensteinin johdettua legendaarisessa esityksessä Lontoossa vuonna 1959 Mahlerin kahdeksannen sinfonian (johon tarvittiin lähes kaikki Englannin kuorot) alkoi yleinen kiinnostus säveltäjän teoksia kohtaan lisääntyä. 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Mahlerin suosio lisääntyi valtavasti, ja useat kapellimestarit, kuten Solti, Bernstein, Haitink ja Abbado, ovat levytyksillään tuoneet lisää pontta sinfonioiden menestykselle. Nykyään jotkut rinnastavat Mahlerin merkityksen sinfonikkona jopa Beethoveniin.

[muokkaa] Musiikki

Mahlerin teokset jatkavat saksalaisen musiikin traditiota, jonka juuret ulottuvat Johann Sebastian Bachin ja Wienin koulukunnan säveltäjien (Haydn, Mozart, Beethoven) musiikkiin. Romantiikan ajan säveltäjät (Schumann, Mendelssohn ym.) jatkoivat tätä perinnettä, kuten Wagner, jonka musiikilla oli suuri vaikutus Mahleriin. Mahlerin musiikki puolestaan vaikutti merkittävästi Wienin toisen koulukunnan modernin musiikin säveltäjiin (Schönberg, Berg, Weber) sekä Šostakovitšiin.

Mahlerin musiikissa on selkeästi aineksia romanttisesta suuntauksesta, kuten sinfonioiden ohjelmallisuus sekä sävellysten voimakas tunnelataus. Mahler laajensi sinfonian käsitettä sen äärirajoille asti etsiessään uusia ilmaisukeinoja. Mahler yhdistää teoksissaan täysin vastakohtaisia elementtejä toisiinsa. Tyypillisiä piirteitä ovat kansanlaulujen, trumpettifanfaarien ja itävaltalaisen ländlerin käyttö.

Kapellimestarina Mahler tunsi läpikotaisin eri soittimien ominaisuudet, minkä voi selkeästi kuulla hänen teostensa mestarillisessa orkestroinnissa. Mahler käyttää soittimia melko usein solistisesti. Vaikka Bruckner oli Mahlerin tärkeä esikuva, on hänen musiikkinsa lopulta hyvin erilaista. Siinä, missä Brucknerin tyyli on alati majesteettista, raskaisiin sointuihin ja yksinkertaisiin, toistettaviin sävelkulkuihin nojaavaa, on Mahlerin musiikissa aina mahtipontisten elementtien lisäksi läsnä helppotajuinen melodisuus ja leikkisyys.

Vaikka Mahlerin teokset on sävelletty suurelle orkesterille, niille on ominaista selkeys ja soinnin läpikuultavuus. Toisin kuin useimmat muut säveltäjät, Mahler turvautuu harvoin antamaan saman äänen useiden soitinryhmien soitettavaksi täyteläisemmän ja rikkaamman soinnin toivossa. Sen sijaan eri äänet erottuvat kristallinkirkkaasti massiivisenkin orkesterikudoksen seasta.

Mahlerin neuroottisen pikkutarkalle luonteelle oli ominaista teosten jatkuva tarkistaminen jopa vuosien kuluttua alkuperäisen version julkaisemisesta – usein hän teki myös huomattavia muutoksia itse sävellykseen vielä orkestroinninkin aikana.

Usein musiikkitieteilijät onnistuvat jakamaan säveltäjien tuotannon kolmeen vaiheeseen, eikä Mahler ole poikkeus. Ensimmäiseen kuuluvat sinfoniat nrot 1–4. Niihin on vaikuttanut saksalainen runokokoelma Des Knaben Wunderhorn, ja niissä on aiheita Mahlerin tähän kokoelmaan säveltämistä lauluista. Toiseen kauteen kuuluvat pelkälle orkesterille sävelletyt sinfoniat nrot 5–7. Tätä kautta leimaa ilmaisun ja orkestroinnin jatkuva kehittyminen. Viimeisen kauden merkittävä piirre on yhä lisääntyvä polyfonian käyttö, ja siihen kuuluvat 8., 9. sekä keskeneräinen 10. sinfonia.

[muokkaa] Teokset

Mahlerin tuotanto on varsin suppea, sillä hän oli vain osa-aikainen säveltäjä ja käytti runsaasti vaivaa jokaisen teoksen viimeistelyyn ja tarkistukseen. Lisäksi useimmat teokset ovat varsin laajoja. Mahlerin arvostetuimmat ja tunnetuimmat teokset ovat sinfonioiden lisäksi solisteille ja orkesterille sävelletyt teokset Das Lied von der Erde, Kindentotenlieder ja Lieder eines fahrenden Gesellen. Sinfonioista toinen, viides ja yhdeksäs ovat arvostetuimmat, mutta kaikki Mahlerin sinfoniat esiintyvät sinfoniaorkestereiden ohjelmistoissa varsin usein.

Levytykset on valittu arvostettujen esitysten joukosta. Ilmoitettu vuosi on useimmiten nauhoitusvuosi.

[muokkaa] Sinfoniat

Sinfonioista instrumentaaliteoksia ovat numerot 1, 5, 6, 7 ja 9. Kuoroa ja solisteja käytetään sinfonioissa 2, 3 ja 8. Neljännessä sinfoniassa on solisti, muttei kuoroa.

[muokkaa] Sinfonia nro 1, D

• n. 1884–88, tarkistettu 1893–96
• säveltäjä kutsui sinfoniaa alun perin "sinfoniseksi teokseksi" ja käytti siitä lempinimeä Titan, mutta luopui tästäkin nimityksestä myöhemmin. Useat teoksen melodioista on poimittu Mahlerin omasta neljän laulun sarjasta, Lieder eines fahrenden Gesellen. Teoksen orkestraatio on jo pitkälle kehittynyttä, vaikka kyseessä on säveltäjän ensimmäinen sinfonia. Teosta on tässä mielessä verrattu Richard Straussin Also Sprach Zarathustraan, joka sävellettiin samoihin aikoihin, ja joka tunnetaan myös mieleen painuvasta orkestraatiostaan. Sinfonian ensimmäinen osa on noin 15 minuutin pituinen ja melodialtaan kepeä. Tässä osassa on paljon hiljaisia hetkiä, joissa luodaan orkestraation keinoin tunnelmaa eri soittimia monipuolisesti hyödyntämällä. Toinen osa on noin seitsenminuuttinen ländler, joka on niin ikään tunnelmaltaan kepeähkö. Kolmannen osan ensimmäinen melodia on "Jaakko Kulta" -kansanlaulu molliin siirrettynä. Tässä osassa tulee mukaan myös kansanmusiikille ominaisia melodioita ja lyömäsoittimia. Loppuosa on yli seitsemäntoista minuuttia pitkä, ja siinä kuullaan paljon "myrskyisiä" kohtia, joita Mahler sijoitti paljon myöhempiinkin sinfonioihinsa. Sinfonian lopussa palataan takaisin ensimmäisen osan melodioihin. Teokseen kuului aluksi myös viides osa, mutta Mahler jätti sen myöhemmin teoksesta pois, eivätkä useimmat kapellimestaritkaan nykyään esitä tätä osaa. Mahlerin ensimmäinen sinfonia on varsin helppotajuinen kuulijalle, ja sen orkestraatio on mielenkiintoinen. Teosta esitetäänkin maailman konserttisaleissa varsin usein, vaikka se ilmestyessään sai varsin vaisun vastaanoton.

Levytyksiä:

• Rafael Kubelik, Bavarian Radio Symphony Orchestra (DG, 1968)
• Claudio Abbado, Chicago Symphony Orchestra (DG, 1982)
• Leonard Bernstein, Vienna Symphony Orchestra (DG, 1989?)

[muokkaa] Sinfonia nro 2 "Ylösnousemus", c-molli

• 1884–94, tarkistettu 1903
• Sopraanolle, altolle, sekakuorolle, orkesterille ja uruille sävelletty toinen sinfonia jatkaa siitä, mihin ensimmäinen päättyy. Teoksen viidestä osasta alto-laulajaa käytetään ensin neljännessä osiossa ja finaalin lopussa käytetään sen lisäksi myös sopraanoa ja kuoroa. Heti toisessa sinfoniassaan Mahler lähti viemään sinfoniaa sen äärimmäisiin mittoihinsa. Teoksen kokonaiskesto on reilu 80 minuuttia ja sen aloittaa noin kaksikymmentä minuuttia pitkä alkuosa. Tässä alkuosassa hallitsevana elementtinä on marssimainen mollissa kulkeva teema. Mahlerin tapaan ajoittain mennään rauhallisiin, kauniisiin jaksoihin ja ajoittain suuriin purkauksenomaisiin voimakkaisiin vaiheisiin. Alkuosaa on luonnehdittu rakenteeltaan "laajennetuksi sonaattimuodoksi". Sinfonian kaksi seuraavaa osaa ovat molemmat pituudeltaan noin 10 minuuttia pitkiä ja luonteeltaan kepeän tanssimaisia. Toinen osa on valssimainen ländler, kolmas osa taas on Mahlerille tyypillinen, humoristisia sävyjä sisältävä scherzo. Neljäs osa on lyhyt, orkesterin ja alto-laulajan osio, jonka Mahler sävelsi alun perin Des Knaben Wunderhorn -kokoelmaansa, mutta poisti sen sieltä käyttääkseen laulua tässä teoksessa. Viimeinen osa on reilun puolen tunnin mittainen. Sen ensimmäiset kymmenen minuuttia on fragmentaarista ja tunnelmoivaa musiikkia. Melodiat eivät lähde käyntiin ennen kuin noin kymmenen minuutin kohdalla seuraavan marssimaisen teeman myötä, joka on välillä jäntevä ja hilpeä, mutta muuttuu myöhemmin raskassävyisemmäksi. Ennen kuoron mukaan tuloa seuraa vielä reilun viiden minuutin mittainen tunnelmoiva jakso, jossa kuullaan esimerkiksi konserttilavan ulkopuolelle siirrettyjen torvien ja huilujen rytmiltään hyvin vapaamuotoinen osio. Lopulta kuoro ja solistit tulevat mukaan. Finaalin päätös alkaa kuoron "mystisellä" (mysterioso) osuudella, mutta yltyy mahtipontiseksi.

Levytyksiä:

• Sir Simon Rattle, City of Birmingham Symphony Orchestra (EMI, 1986, kahden CD:n boksi)
• Otto Klemperer, Filharmoninen orkesteri (EMI, 1962, mahtuu yhdelle CD:lle)

[muokkaa] Sinfonia nro 3, d-molli

• altolle, naiskuorolle, poikakuorolle ja orkesterille

• 1893–96, tarkistettu 1906

Levytyksiä:

• Jascha Horenstein, London Symphony Orchestra (Unicorn, 1970)
• Claudio Abbado, Berliner Philharmoniker (DG, 2002?)

[muokkaa] Sinfonia nro 4, G

• sopraanolle ja orkesterille
• 1892 sekä 1899–1900, tarkistettu 1901–10

Levytyksiä:

• Leonard Bernstein, Concertgebouworkest Amsterdam (DG, 1988)
• Sir Simon Rattle, City of Birmingham Symphony Orchestra (EMI, 1998)

[muokkaa] Sinfonia nro 5, cis-molli

• 1901–02, tarkistettu useaan otteeseen

Viides sinfonia aloittaa Mahlerin instrumentaalisinfonioiden trilogian. Se on eräs hänen helpoimmin lähestyttävistä sinfonioistaan ja siten myös yksi suosituimmista neljännen ja kahdeksannen ohella. Noin 75-minuuttinen teos sisältää viisi osaa. Kaksi ensimmäistä ja kaksi viimeistä muodostavat niin ikään omat kokonaisuutensa, joten teos voidaan hahmottaa myös kolmiosaisena. Ensimmäisenä on surullisen torvifanfaarin aloittama hautajaismarssi ja toisena myrskyinen, brutaali osa. Nämä kaksi osaa muodostavat kokonaisuuden, jossa käytetään osin samoja teemoja. Molemmissa osissa rauhalliset ja kauniit vaiheet joutuvat alati voimakkaiden kohtien katkaisemaksi. Kolmantena osana on lähes kaksikymmentä minuuttia pitkä leikkisä scherzo, jossa melodiaa soitetaan monessa kohtaan kellopelillä. Eloisten kohtien lisäksi mukana on pizzicaton ja vaimeiden torvien leimaamia suvantovaiheita. Scherzon puolivälistä eteenpäin nopeammat kohdat yltyvät usein voimakkaaksi. Neljäntenä osana on kuuluisa, Adagietto, joka on pituudeltaan noin kymmenen minuuttia. Se on tunnettu elokuvasta Kuolema Venetsiassa, ja lisäksi se soitettiin John F. Kennedyn hautajaisissa. Adagietton äänimaisemaa leimaavat korkeat jouset ja harput. Puhaltimia ei juuri käytetä. Viimeisenä osana on suoraviivainen ja iloinen rondo, joka lainaa melodiassaan adagietton huipentumaa.

Levytyksiä:

• John Barbirolli, New Philharmonia Orchestra (EMI, 1969)
• Leonard Bernstein, Wiener Philharmoniker (DG, 1987)
• Simon Rattle, Berliner Phiharmoniker (EMI, 2002)

[muokkaa] Sinfonia nro 6 "Traaginen", a-molli

• 1903–04, tarkistettu mm. 1906

Levytyksiä:

• Herbert von Karajan, Berliner Philharmoniker (DG, 1977)
• Leif Segerstam, Danish Radio Symphony Orchestra (Chandos, 2000)

[muokkaa] Sinfonia nro 7, e-molli

• 1904–05, tarkistettu useaan otteeseen

Levytyksiä:

• Claudio Abbado, Berliner Philharmoniker (DG, 2002)

[muokkaa] Sinfonia nro 8 "Tuhannen sinfonia", Es

• kolmelle sopraanolle, kahdelle altolle, tenorille, baritonille, bassolle, kaksinkertaiselle sekakuorolle, poikakuorolle, laajennetulle orkesterille ja uruille
• 1906

"Kuvittele, että maailmankaikkeus räjähtää lauluksi. Emme enää kuule ihmisten ääniä, vaan planeettojen ja aurinkojen, jotka kiertävät radoillaan." – Gustav Mahler sinfoniastaan kirjeessään Mengelbergille

Hurjan inspiraation siivittämänä kahdeksassa viikossa kirjoitettu kahdeksas sinfonia oli Mahlerin säveltäjänuran suurin riemuvoitto. Se on poikkeuksellinen monessa mielessä: se vaatii suuremmat resurssit kuin mikään muu taidemusiikin teos, vähintään n. 300 esittäjää tavoitellun vaikutelman aikaansaamiseksi. Siinä on vain kaksi osaa, joista ensimmäinen kestää noin 25 minuuttia ja jälkimmäinen lähes tunnin. Siinä on käytetty kahta tyystin erilaista ja erikielistä tekstiä, ensimmäisessä osassa keskiaikaista latinankielistä hymniä "Veni, creator spiritus" ("Tule, luomishenki") ja toisessa osassa Goethen Faustin toisen osan loppukohtausta. Vaikka aiheet ovat näin vastakkaiset, osat sopivat musiikillisesti yhteen. Sävellaji on Mahlerille epätyypillisesti suurelta osin duurissa. Ensimmäinen osa on jatkuvaa orkesterin pauhun ja valtavien kuorojen huimien osuuksien vuoristorataa; toisen osan aloittaa pitkä hiljainen adagio ja päättää upea torvifanfaarien säestämä finaali.

Levytyksiä:

• Jascha Horenstein, London Symphony Orchestra (BBC, 1959)
• Sir Georg Solti, Chicago Symphony Orchestra (Decca, 1971)
• Claudio Abbado, Berliner Philharmoniker (DG, 1995)

[muokkaa] Sinfonia nro 9, D

• 1908–09

Yhdeksäs sinfonia jäi Mahlerin viimeiseksi valmiiksi sinfoniaksi. Lähestyvästä kuolemastaan tietoinen säveltäjä teki siitä jäähyväisensä musiikille (Leonard Bernsteinin mukaan teos oli Mahlerin "testamentti ja viimeinen tahto"). Kuoleman läsnäolo on jatkuvasti havaittavissa – hetkittäiset toivonpilkahdukset vaipuvat pian jälleen epätoivoon. Noin 80–85-minuuttinen teos koostuu neljästä osasta: Andante on taistelua toivon ja tuskan välillä; toinen osa on tanssinomainen mutta raskas Ländler; kolmannen osan groteskissa Scherzossa on mukana häivähdyksenomainen kaunis teema, joka ennakoi kymmenettä sinfoniaa; finaali on riipaiseva Adagio, jossa jouset saavat aikaan sanoinkuvaamattoman kiihkeän tunnelman, kunnes ne lopussa hiipuvat hiljalleen pois ilman Mahlerille tyypillistä huikeaa loppukliimaksia.

Levytyksiä:

• Herbert von Karajan, Berliner Philharmoniker (DG, 1981)

[muokkaa] Sinfonia nro 10, Fis

• 1910 (1. osa), luonnoksia finaaliin (5. osa) asti

Levytyksiä:

• Deryck Cooken esitysversio (osat 1–5)
• Sir Simon Rattle, Berliner Philharmoniker (EMI, 2000)

[muokkaa] Laulut

Lauluja tenorille ja pianolle

• kolme laulua säveltäjän omiin teksteihin; alun perin viisiosaiseksi suunniteltu sarja
• 1880

Lieder und Gesänge

• kolme sarjaa lauluja lauluäänelle ja pianolle; osassa I viisi, osassa II neljä ja osassa III viisi laulua
• 1880–90

Lieder eines fahrenden Gesellen

• laulusarja matalalle lauluäänelle ja pianolle/orkesterille
• n. 1883–85, tarkistettu 1891–96
• Perustuu Mahlerin omaan tekstiin. Esimerkiksi ensimmäinen laulu alkaa sanoin Wenn mein Schatz Fröhliche Hochzeit macht, Hab' ich meinen traurigen Tag! ("Kun rakkaani menee iloisesti naimisiin, on minulla murheellinen päivä")

Des Knaben Wunderhorn

• lauluja lauluäänelle ja pianolle tai orkesterille
• 1892–98
• Teksti on saksalaista kansanrunoutta

Das himmlische Leben

• laulu lauluäänelle ja pianolle
• 10. helmikuuta 1892
• käytettiin myöhemmin sinfonian nro 4 neljännessä osassa

O Mensch! Gib acht!

• laulu lauluäänelle ja pianolle
• 1896
• yksinlauluversio sinfonian nro 3 neljännen osan laulusta (yölaulu)

Sieben Lieder aus letzter Zeit

• lauluja lauluäänelle ja pianolle tai orkesterille
• laulut 1–2 Des Knaben Wunderhornista
• laulut 3–7 ns. Rückert-laulut
• 1899

Kindertotenlieder

• laulusarja lauluäänelle ja orkesterille
• 1901–04

Das Lied von der Erde

• sinfoninen lauluteos altolle, tenorille ja orkesterille
• 1908–09
• Laulujen tekstit ovat saksaksi käännettyjä kiinalaisia runoja (jotka oli ensin käännetty ranskaksi ja siitä saksaan). Teoksessa on sekä altolle että tenorille on kolme laulua (Mahler kirjoitti, että baritoni voi korvata alton, jos välttämätöntä - ja myös tällaisia levytyksiä on tehty). Teoksen aloittava ensimmäinen tenorin kappale on elämän turhuutta kuvaava ironisella tavalla mahtipontinen "juomalaulu". Sen jälkeen tulee alton yksinäistä syksyä käsittelevä apaattinen laulu. Kolmas kappale (tenorille) käsittelee nuorisoa, ja se on sävyltään hilpeä ja sen melodia ja orkestraatio kuulostaa osin kiinalaiselta musiikilta. Neljäs laulu on alton kauneutta käsittelevä kappale, jossa kuvataan nuoria neitoja ja ratsastajia. Kappaleen siro melodia keskeytyy ratsastajien saapuessa orkesterin voimakkaaseen osioon. Ennen finaalia kuullaan vielä tenorin lyhyt osio, jossa lintu kertoo juopolle kevään tulosta. Altolle sävelletty finaali on teoksen ylivoimaisesti pisin osa, ollen lähes puolituntia pitkällä kestollaan suunnilleen yhtä pitkä kuin aikaisemmat osat yhdessä. Finaali on tunnelmaltaan osin lähellä apaattista toista osioita, joka oli myös alton esittämä. Finaaliin sisältyy kaksi runoa, jotka molemmat käsittelevät jäähyväisten jättämistä. Välillä finaalissa seuraa pidempiä instrumentaalisia jaksoja, mutta kovin voimakkaita kohtia ei kuitenkaan kuulla, vaan kamarimusiikin omaisesti orkestraatio suosii yksittäisten soittimien erillistä läsnäoloa. Teoksen kokonaiskesto on reilu tunti.

Levytyksiä:

• Otto Klemperer, Christa Ludwig, Fritz Wunderlich, Philharmonia Orchestra (EMI, 1967)
• Bernard Haitink, Concertgebouworkest Amsterdam (Philips)

[muokkaa] Muut teokset

Kvartetto pianolle ja jousille, a-molli

• 1878
• yksi valmistunut osa ja 24 tahtia Scherzosta säilynyt

Rübezahl

• ooppera, musiikki kadonnut
• 1883

Das klagende Lied

• kantaatti sopraanolle, altolle, tenorille, sekakuorolle ja orkesterille
• n. 1878–80, tarkistettu 1892–93 ja 1898–99

Der Trompeter von Säkkingen

• näytelmämusiikkia orkesterille
• 1884
• kadonnut, mutta osaa Ein Ständchen am Rhein Mahler käytti sinfonian nro 1 alkuperäisversiossa Andante-osana (katso Blumine)

Blumine

• sinfonian nro 1 alkuperäisen version viides osa (Andante)
• 1884–88
• Mahler jätti osan pois sinfonian lopullisesta versiosta; sitä esitetään joskus itsenäisenä orkesteriteoksena

Totenfeier (Todtenfeier)

• sinfoninen runo orkesterille
• 1888
• alkuperäinen, itsenäinen versio myöhemmin sinfonian nro 2 ensimmäiseksi osaksi päätyneestä teoksesta; eroja versioiden välillä on paljon mutta ne ovat melko vähäisiä

[muokkaa] Lähteet

Julian Haylock: Gustav Mahler: An essential guide to his life and works (London: Pavilion, 1996)