Yhdysvaltain ulkopolitiikka

Wikipedia

Yhdysvaltain ulkopolitiikka on nykyään keskeisessä asemassa kansainvälisessä politiikassa.

[muokkaa] Historia

Vuonna 1914 presidentti Woodrow Wilsonin ohjelman mukaan perustettiin Kansainliitto, josta Yhdysvallat jäi kuitenkin pois. Wilsonin aikana Yhdysvallat miehitti Meksikon ja nousi maihin Haitilla ja Dominikaanisessa tasavallassa. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat kukisti Japanin sekä oli mukana muiden liittoutuneiden kanssa kukistamassa Saksaa. Presidentit Franklin D. Roosevelt ja Harry Truman tukivat liittolaisiaan Euroopassa Marshall-avun avulla ja NATO:n perustamisella. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain tavoitteena oli kansainvälisen hegemonia-aseman ylläpitäminen. Suhteellinen hegemonia taloudessa on heikennyt 1970-luvun alusta alkaen selvästi, mutta selkeä sotilaallinen ylivalta on säilynyt. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat taisteli esimerkiksi Koreassa ja Vietnamissa.

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Yhdysvallat jäi maailman ainoaksi supervallaksi. Ensimmäinen sotilasinterventio kylmän sodan kontekstin ulkopuolella kohdistui Panamaan. Sen jälkeen presidentti Clinton haki Yhdysvalloille uutta asemaa lähtemällä mukaan rauhanpakottamiseen epäonnisesti sujuneeseen Somalian operaatioon. Clinton toimi myös välittäjänä neuvotteluissa palestiinalaisten ja Israelin välillä. Yhdysvallat osallistui myös Jugoslavian sisällissotaan sekä Serbian ilmapommituksiin Kosovon sodassa.

Clintonin seuraaja George W. Bushin hallintokausi muuttui syyskuun 11. 2001 -iskujen seurauksena, jolloin Yhdysvallat lähti laajasti kansainvälisesti tuettuna lopettamaan Talibanin vallan Afganistanin operaatiolla. Yhdysvallat jatkoi hyökkäämällä Saddam Husseinin Irakiin ilman YK:n mandaattia. Bushin kaudella Yhdysvallat jättäytyi Kioton ilmastosopimuksen ulkopuolelle.