Little Bighornin taistelu

Wikipedia

Little Bighornin taistelu
Osa Yhdysvaltain intiaanisotia
Alue, jossa Little Bighornin taistelu käytiin.
Päivämäärä: 25. kesäkuuta 1876 Paikka: Little Bighorn -joki, Montana Lopputulos: Intiaanit tuhosivat Yhdysvaltain seitsemännen ratsuväen
Taistelijat
Yhdysvallat	Lakota-, Sioux-, Cheyenne-, ja Arapaho-intiaanit
Komentajat
George Armstrong Custer	Istuva Härkä ja Hullu Hevonen
Vahvuudet
780	1 750 (3500?)
Tappiot
780	ei tietoa, mahdollisesti noin 100

Little Bighornin taistelu on kuuluisin Yhdysvaltain 1800-luvun lopun intiaanisotien taisteluista. Taistelussa Istuva Härän ja Hullun Hevosen johtama intiaaniheimojen yhteenliittymä murskasi kenraali George Armstrong Custerin johtaman Yhdysvaltain seitsemännen ratsuväen.

Taistelu käytiin 25. kesäkuuta 1876 Little Bighorn -joen maastossa, nykyisen Montanan alueella.

Sisällysluettelo 1 Taustaa 1.1 Kiistoista 1.2 Joukoista 1.2.1 Intiaanit 1.2.2 Yhdysvaltalaiset 1.3 Hyökkäyssuunnitelmat 2 Taistelu 2.1 Reno epäonnistuu hyökkäyksessään 2.2 Custer epäonnistuu hyökkäyksessään 2.3 Hullu Hevonen liittyy mukaan taisteluun 3 Taistelun jälkeen 4 Tutkimukset nykyaikana 5 Lähteet 6 Katso myös

[muokkaa] Taustaa

[muokkaa] Kiistoista

Yhdysvaltain ja intiaanien välille alkoi kehittyä jo 1860-luvulla jännitteitä, jotka ennakoivat suurtaa yhteenottoa. Tällöin Yhdysvallat alkoi levittäytyä Black Hills -vuoristoalueelle, mikä oli sioux-intiaaneille pyhää maata. Siouxit olivat siihen aikaan todella voimakas heimo, ja he pitivätkin Yhdysvaltain joukot poissa kahden sotavuoden ajan. Sota päättyi 1868, jolloin intiaanit ja Yhdysvallat laativat sopimuksen, jonka mukaan alue kuului siouxeille. Syntyi valtava reservaatti, jonka sisäpuolelle vain intiaaneilla oli asiaa.

Riidat puhkesivat uudelleen 1874, sillä intiaanien alueilta oli löytynyt kultaa. Yhdysvaltain hallitus yritti saada intiaanit myymään kaivosoikeuksia, mutta he eivät siinä onnistuneet. Joulukuussa 1875 Yhdysvaltain hallitus kehitti uuden riidan päättämällä, että kaikkien reservaattinsa ulkopuolella olevien siouxien tulisi ilmoittautua kahden kuukauden kuluessa kauppa-asemille ^[1]. Intiaanit eivät ottaneet päätöstä vakavasti, eivätkä saapuneet kauppa-asemille määräajan kuluessa. Kauppa-asemalle tuleminen olisi kuitenkin merkinnyt kuolemaa intiaaneille, sillä leirin siirtäminen keskellä kylmää talvea olisi ollut todella typerä teko ^[2]. Koska hallituksen määräystä ei oltu noudatettu, Yhdysvaltain joukot hyökkäsivät maaliskuussa 1876 ensimmäiseen intiaanileiriin ^[3].

[muokkaa] Joukoista

[muokkaa] Intiaanit

Intiaaneja johti päällikkö Istuva Härkä, jonka joukkoihin monet muut päälliköt (kuten Gall ja Hullu Hevonen) olivat liittyneet vastustamaan yhdysvaltalaisia. Hyökkäyksen tapahtuessa pääleirissä oli arvioiden mukaan noin 7 000 eri tiipiitä ^[4]. Varsinkin Hullu Hevonen oli Istuvalle Härälle loistava liittolainen, sillä Hullu Hevonen oli siouxien taitavin sotapäällikkö ja ymmärsi hyvin taktiikkaa, mikä ei ollut intiaaneille aivan tavallista ^[5]. Hullu Hevonen olikin jo aiemmin aiheuttanut Yhdysvaltain joukoille ongelmia taitavilla sodanjohtamistaidoillaan ^[6].

[muokkaa] Yhdysvaltalaiset

Yhdysvaltalaisten suuri kesähyökkäys suuntautui Little Bighorn -joen kylään siksi, että sinne oli silloin kokoontunut suurin osa intiaaneista ja nämä voitaisiin tuhota kerralla ^[7]. Yhdysvaltalaisten tiedustelu kuitenkin petti ja he uskoivat aivan hyökkäyksen alkuun asti, että intiaanien vahvuus oli noin 800 soturia ^[8], vaikka nykytietämyksen valossa leirissä saattoi olla jopa 10 000 intiaania ^[9], tosin osa näistä oli lapsia, vanhuksia ja naisia.

Yhdysvaltain joukkoja johti kenraali Terry, mutta hyökkäyksen johtoon asetettiin kenraaliluutnantti George Armstrong Custer. Tämä oli tullut sisällissodan aikana tunnetuksi tyhmänrohkeista ratsujoukkojen hyökkäyksistä ja ylennyt rohkeutensa vuoksi prikaatinkenraaliksi asti ^[10]. Custer menetti kuitenkin arvonsa sodan jälkeen, eikä enää kohonnut everstiluutnanttia ylemmäksi. Custerista oli tullut omalaatuisen käytöksensä ja ulkonäkönsä vuoksi julkisuuden henkilö Yhdysvalloissa ^[11] ja hän uskoi suuren voiton intiaaneista voivan elvyttää hänen sotilasuransa.

Custer oli saanut 1868 käydyssä taistelussa tehokkaan taistelijan maineen, mutta perääntyessään hän oli jättänyt 20 omaa sotilastaan pulaan, minkä vuoksi sotilaat eivät luottaneet häneen ^[12]. Custer joutui ongelmiin myös ylemmän johdon kanssa riitaannuttuaan presidentti Ulysses S. Grantin kanssa sekaannuttuaan lahjusskandaaliin ^[13]. Custer sai viime hetkellä luvan lähteä mukaan Little Bighornin taisteluun ja hän uskoi suuren voiton olevan ainoa mahdollisuutensa pelastaa uransa.

[muokkaa] Hyökkäyssuunnitelmat

Intiaaneilla ei ollut suurempia suunnitelmia, sillä Yhdysvaltain joukot aikoivat hyökätä yllätyshyökkäyksenä. Yhdysvaltalaiset taas olivat laatineet tarkat suunnitelmat intiaanien tuhoamiseksi. Jälkeenpäin tarkasteltuna huomataan, että suunnitelmat perustuivat virheellisille tiedustelutiedoille. Yhdysvaltalaiset luulivat olevansa ylivoimaisia, mutta heitä oli tosiasiassa huomattavasti vähemmän kuin intiaaneja.

Suunnitelmia laadittaessa kenraali Crook oli joutunut hyvin suunnitellun intiaanihyökkäyksen kohteeksi. Yhdysvaltain joukot eivät vielä olleet saaneet tietoa Crookin tappiosta ja uskoivat yhä intiaaneja olevan vajaat 800.

Ennen Custerin hyökkäystä kenraalit Gibbon ja Terry olivat neuvotelleet suunnitelmasta ja tulleet siihen tulokseen, että vihollinen olisi syytä saada piiritetyksi ja joukkojen puristukseen ^[14]. Kenraali Gibbon neuvoi Custeria ennen lähtöä seuraavasti: "Älä ole ahne, viivytä hyökkäystä kunnes saavun paikalle." ^[15], mihin Custer vastasi epäselvällä tavallaan: "Saatanpa tehdä niinkin." ^[16].

[muokkaa] Taistelu

Custer johti Yhdysvaltain 7. ratsuväkeä, jota pidettiin yhtenä maan parhaimmista. Custer oli hajottanut hyökkäyksen kolmen miehen johdettavaksi: Majuri Reno johti 40 miestä, joiden tehtävä oli hyökätä leiriin etelästä ja saattaa se sekasorron valtaan. Kapteeni Benteenille Custer uskoi 115 sotilasta ja antoi näille tehtäväksi ottaa kiinni kaikki leiristä pakenevat intiaanit. Loput 210 miestä Custer otti omaan komentoonsa ja päätti kiertää leirin kimppuun idästä.

[muokkaa] Reno epäonnistuu hyökkäyksessään

Majuri Reno lähti hyökkäykseen 40 miestä mukanaan noin kello 15:00 ^[17]. Hänen oli tarkoitus yllättää intiaanit, mutta näiden puolustus oli valppaana. Reno ei onnistunut surmaamaan kuin joitain intiaaneja, ennen kuin intiaanipäällikkö Gallin johtamat joukot pakottivat hänet perääntymään. Reno yllättyi suuresti intiaanien suuresta määrästä - joka oli yli kymmenkertainen tiedustelutietoihin nähden - ja lähti pakenemaan kukkulalle (myöhemmin nimetty Reno Hill -nimiseksi), jonne hänen joukkonsa kaivoivat pakokauhussa kuoppia suojikseen. Kapteeni Benteen huomasi Renon ahdingon ja kääntyi auttamaan tätä, jolloin Custer jäi joukkoineen yksin. Intiaanit alkoivat piirittää Reno Hill -kukkulalle perääntyneitä sotilaita.

[muokkaa] Custer epäonnistuu hyökkäyksessään

Intiaanipäällikkö Gall saapui taistelukentälle löytäen vaimonsa ja lapsensa Renon joukkojen tappamana ^[18]. Raivoissaan Gall hyökkäsi Renon joukkoja vastaan ja pakotti nämä perääntymään Reno Hill -kukkulalle. Gall jätti osan joukoistaan piirittämään Renoa ja alkoi ajaa Custeria takaa.

Everstiluutnantti Custer yritti hyökätä leiriin idästä ^[19], mutta Gall onnistui torjumaan hänen hyökkäyksensä.

[muokkaa] Hullu Hevonen liittyy mukaan taisteluun

Custer lähti tappionsa jälkeen vetäytymään pakoon Gallin joukkoja. Samaan aikaan Hullu Hevonen oli lähtenyt joukkoineen kiertämään Custerin eteen. Custer jäi miehineen saarroksiin Last Stand Hill -kukkulalle, mitä intiaanit ryhtyivät piirittämään. Custerin joukot hajotettiin eikä ketään jätetty henkiin ^[20].

Custer teki mahdollisesti itsemurhan jäätyään loukkuun Last Stand Hill -kukkulalle ^[21]. Itsemurhaan viittaa luodinreikä hänen ohimossaan. Kuitenkin taistelussa mukana olleiden intiaanien mukaan Custer surmattiin.^[22]

[muokkaa] Taistelun jälkeen

Kenraalien Terry ja Gibbon tullessa paikalle intiaanit olivat jo purkaneet leirinsä ja lähteneet. Little Bighornin taistelu oli viimeinen intiaanien ja Yhdysvaltalaisten välinen taistelu, jonka intiaanit voittivat. Istuva Härkä hajautti leirinsä ja yritti vältää lisäselkkauksia, mutta Yhdysvaltojen yhden parhaimmista joukko-osastoista häviäminen intiaaneille herätti yhdysvaltalaisissa kansallistunteita ja vei kaiken myötätunnon intiaaneilta.

Tapettuaan Yhdysvaltain sotilaat intiaanit riisuivat nämä ja silpoivat näitä sekä leikkasivat näiltä päänahat ^[23]. Intiaanit eivät kuitenkaan olleet ainoita jotka häpäisivät kuolleita, vaan myös yhdysvaltalaiset tekivät tätä ^[24].

Custerista tehtiin marttyyri ja sankari ja intiaaneista roistoja, mutta nykyaikana asetelmat ovat alkaneet muuttua ja Custeria pidetäänkin roistona, joka yritti ryöstää intiaaneille luvatun maan sen luonnonrikkauksien vuoksi. Custer joukkoineen sai itselleen muistomerkin pian taistelun jälkeen, mutta intiaaneille samanlainen pystytettiin vasta vuonna 1991.

Istuva Härkä pakeni Kanadaan, mutta palasi sieltä myöhemmin. Hänet otettiin kiinni ja ammuttiin 1890. Hullu Hevonen taas houkuteltiin ansaan lupaamalla tälle vapaa kulku. Yhdysvaltalaiset rikkoivat lupauksensa ja surmasivat päällikön.

[muokkaa] Tutkimukset nykyaikana

Tarkka kuva taisteluista on saatu nykyajan arkeologian ansiosta ja intiaanien silminnäkijälausontojen mukaan. Arkeologit löysivät paikalta yli 4000 esinettä - pääosin luoteja ja hylsyjä - joiden perusteella taistelun kulkua voitiin havainnoida. Koska jokainen ase jättää hylsyyn yksilöllisen iskurijäljen, voitiin seurata myös yksittäisten henkilöiden liikkeitä. Selvisi, että Yhdysvaltain joukot olivat alivoimaisia ja niillä oli intiaaneja vähemmän tulivoimaa. Intiaaneilla oli jopa 41 eri asetyyppiä ja heistä noin 200 kantoi uuden tyyppisiä kiväärejä. Lisäksi intiaanien tulivoima kasvoi entisestään heidän ryöstäessään kaatuneilta Yhdysvaltain sotilailta aseet.

[muokkaa] Lähteet

• Tieteen Kuvalehti numero 4 vuodelta 1995 s. 52-57.

[muokkaa] Katso myös

• Intiaanisodat
• Luettelo taisteluista