Cheyennet
Wikipedia
Cheyennet (dakotaksi vieraskieliset) on tasangoilla elävä tunnettu intiaanikansa, joka muodostuu kahdesta heimosta: Sotaeo'o ja Tsitsista.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Siirtyminen tasangoille
Cheyennet olivat algonkinien kieliryhmää, eivätkä he olleet alkuperäisiä preerian heimoja. Varsinkin 1600-luvulla tapahtunut voimakas intiaanikansojen liikehdintä sai aikaan ilmiön, jossa suuremmat ja vahvemmat työnsivät tieltään pienemmät ja heikommat. Tämän kokivat myös Wisconsinin ja itä-Minnesotan metsämailla asuneet cheyennet. Suurilukuiset ojibwayt olivat tunkeutuneet heidän mailleen ja antaneet häätömääräyksen. Cheyennet tiesivät miten vahva kansa ojibwayt olivat ja vetäytyivät kohti länttä. Näin he tulivat suurille tasangoille.
On sanottu, että joistakin metsäintiaaneista tuli tasankointiaaneja "yhdessä yössä". Näin kävi cheyenneille. He alkoivat samoilla laajoilla alueilla Missourin lyhytruohoisilla tasangoilla. Heitä alettiin arvostaa nopeasti. Cheyennet olivat rohkeita ja heillä oli loistava kunto. Heidät mainittiin myös älykkäiksi. Lisäksi he olivat pitkäkasvuisia ja komeita. Cheyennet saivat hevosia vuonna 1775–85. Tämän jälkeen heistä tuli taitavia preerioitten metsästäjiä ja ykkösluokan sotureita. Aikansa vaelleltuaan tasangoilla, he jakaantuivat kahdeksi ryhmäksi. Pohjoinen ryhmä asettui North Platte -joen varsille, kun taas eteläiset cheyennet pitivät leirejään ympäri Arkansasin tasankoja. He olivat yleensä näköetäisyydellä eteläisen Coloradon kallioihin.
Vaikka cheyennet joutuivatkin moniin sotiin,niin heidän tulonsa preerioille oli sujunut 1700-luvun alkupuolella melko sopuisasti. Nykyisen Pohjois-Dakotan alueella he ystävystyivät hyvin siellä jo ennestään asuvien mandanien ja hidatsojen kanssa. Näihin aikoihin ilmestyi tasangoille koko ajan uusia intiaaniheimoja, jotka olivat joutuneet jättämään asuinalueensa valkoisten siirtolaisten tuliylivoiman vuoksi. Näin tulivat idästä päin paenneet arapahot myös tasangoille, todennäköisesti vahvempien intiaanikansojen pois työntäminä. 1700-luvun loppupuolella cheyennet ja arapahot solmivat lujan liiton keskenään, koska yhdistämällä voimansa he kykenivät pitämään paremmin puoliaan vihamielisiä ja vahvat sotajoukot omaavia siouxeja vastaan.
[muokkaa] Sodankäyntiä
1800-luvun alkupuolella siouxien loputon painostus aikaansai sen, että cheyennet ja arapahot vetäytyivät kohti etelää. Hetkeksi he asettuivat Platte-joen lähdealueille Wyomingiin kaakkoisille kulmille sekä Nebraskaan. Etsiessään uusia metsästysmaita etelämpänä joutuivat he vastatusten ennestään tuntemattomien heimojen kanssa. Näistä erottuivat nopeasti comanchet ja kiowat,jotka olivat niin ikään liitossa keskenään ja vaikuttivat erittäin sodanhaluisilta. Tilanne johtikin vääjäämättä sotatilaan, jossa samoista metsästysalueista taisteltiin vuosikaudet, kunnes cheyennien ja arapahojen onnistui karkottaa vastustajansa Arkansas-joen eteläpuolelle. Samalla suhteet myös rauhoittuivat. Kiowilla ja comancheilla oli valtavat määrät hevosia,joita cheyennet liittolaisineen ostivat. Osan he myivät pohjoisen ratsastaville kansoille saaden vastineeksi kiväärejä,joita kulkeutui Kanadasta.
Cheyennet olivat jakautuneet kymmeneen ryhmään, jotka levittäytyivät Etelä-Coloradosta Etelä-Dakotan Mustille vuorille asti. He alkoivat myös määrätietoisesti hieroa sovintoa pahimpien vihollistensa kanssa, koska tajusivat, että todellinen uhka tuli muualta. Siouxien kanssa sopu löytyi jo 1830-luvulla ja se johti ystävyysliittoon. Kymmenkunta vuotta myöhemmin cheyennet ja arapahot pääsivät sovintoon myös comanchien ja kiowien kanssa ja heidän liitostaan tuli pitävä. Valkoisen miehen muodostama vaara oli saanut intiaanit puhaltamaan yhä enemmän yhteen hiileen, mutta tästä seikasta huolimatta tasankoilla käytiin yhä heimojen välisiä sotia. Cheyenneillä oli yhteenottoja pawneiden, shoshonien sekä varisten kanssa. Lisäksi vanhoista kauppakumppaneista pohjois-Dakotan mandaneista ja hidatsoista oli tullut vihollisia. Myös läntisillä vuoristoalueilla asustavat utet sotivat cheyennien kanssa.
Intiaanisodissa valkoisia vastaan cheyennet olivat Sand Creekin joukkomurhan uhreja; Coloradon sotilaat surmasivat 600 cheyenneä, mukaan lukien maineikas sotapäällikkö mutta vanhoilla päivillään rauhan kannattajaksi muuttunut Valkoinen Antilooppi. Vuonna 1868 Washita-joen taistelussa Yhdysvaltojen armeija kävi reservaatissa eläneiden rauhanomaisten cheyennien kimppuun; 103 intiaania surmattiin, enimmäkseen naisia ja lapsia. Surmattujen joukossa oli myös päällikkö Musta Kattila, joka oli selvinnyt hengissä Sand Creekistä ja oli yrittänyt kaikesta huolimatta elää rauhassa valkoisten kanssa. Tiedon leviäminen näistä tapahtumista käänsi paitsi cheyennet, myös muut heimot uudisasukkaita vastaan.
Little Bighornin taistelussa cheyennet yhdessä lakota- ja arapaho-heimojen kanssa keräsivät liki 10 000 miestä kenraali Custeria vastaan. Tämä sotilasleiri oli pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen suurin yhteenliittoutuma ennen reservaatteihin siirtoja. Liittouman päätarkoitus oli estää valkoisten tunkeutuminen Black Hillsiin joka oli sekä lakotojen että cheyennien pyhä paikka. Kyseinen taistelu käytiin vuonna 1876 ja se jäi historiaan Little Bighornin verilöylynä. Kenraali Custerin joukot tuhottiin. Cheyennien panos tuhoisassa rynnäkössä oli aika vahva. Heidän päällikkönsä Pieni susi, Valkoinen härkä, Kaksi kuuta ja Tylsä veitsi joukkoineen osallistuivat aktiivisesti sotaan, kunnes lopulta antautuivat yhdysvalloille vuonna 1877.
[muokkaa] Tragedia
Saman vuoden aikana suurin osa pohjoisia cheyennejä pakotettiin siirtymään Oklahomaan,jonne heille oli perustettu reservaatio. Vain pieni ryhmä heistä sai jäädä eteläiseen Dakotaan. Myös Montanaan jäi parisataa cheyenneä päällikkönsä "Kahden kuun" alaisena. He olivat värväytyneet eversti Nelsonin taisteluosaston tiedustelijoiksi ja joutuivat käymään sotaa nez perces-intiaaneja vastaan.(1)
Pohjoiset cheyennet pakenivat Oklahomasta syyskuussa 1878. Syitä oli monta. Riistaa oli vähän, vettä oli tarjolla niukalti ja hallituksen tarjoamat ruoka-annokset eivät riittäneet poistamaan nälkää. Malaria ja muut taudit iskivät nälkiintyneisiin intiaaneihin. Heille oli alun perin luvattu mahdollisuus reservaattielämään omilla maillaan pohjoisilla tasangoilla, mutta valkoinen mies söi sanansa. Kaikki nämä asiat yhdessä aikaansaivat sen, että yli 300 cheyenneä lähti karkumatkalle. Pakolaisten johdossa olivat monissa sodissa karaistuneet päälliköt Tylsä veitsi ja Pieni susi. He halusivat johtaa kansansa takaisin kaukaiseen Montanaan. Edessä olevan matkan pituus oli lähemmäs 2000 kilometriä, eikä hevosia riittänyt kuin osalle pakolaisista. Yhdysvaltojen ratsuväki, joka ajoi heitä takaa, saavutti heidät erämaassa. Poteroihin kaivautuneet cheyennet avasivat kuitenkin niin kovan kivääritulen, että yllättyneet takaa-ajajat joutuivat vetäytymään luotien tieltä. Kansasin läpi paetessaan cheyennet joutuivat ottamaan useita kertoja yhteen heitä seuraavan ratsuväen kanssa,mutta melko pienin menetyksin he onnistuivat pääsemään pakoon Nebraskan puolelle. Paon aikana karkurit varastivat ruokaa ja hevosia uudisasukkailta. Talven tehdessä tuloaan jakaantuivat intiaanit kahdeksi eri ryhmäksi kummankin päällikön alaisuudessa. Osa menehtyi lumeen ja kylmyyteen suurimman osan selvitessä kuitenkin talven yli. Pienen suden johtama joukko saapui Montanaan maaliskuussa seuraavana vuonna. He liittyivät täällä Kahden kuun johtamiin cheyennesotureihin, jotka olivat taistelleet eversti Nelsonin joukoissa.
Huonommin kävi sille cheyenneryhmällä, joka oli jäänyt Tylsän veitsen vetämään joukkoon. Lokakuun lopulla jo ennen talven tuloa he joutuivat Nebraskassa Yhdysvaltain sotajoukkojen vangitsemiksi. Vangitut cheyennet kieltäytyivät painostuksesta huolimatta palaamaan takaisin Oklahomaan. Tästä Amerikan joukkojen komentaja ei pitänyt. Intiaaneilta otettiin aseet ja heidät teljettiin Fort Robinsonin linnakkeessa olevaan jääkylmään makasiiniin ilman ruokaa ja juomaa. Teolla oli hirveä seuraus. Cheyennien joukossa olevista lapsista osa jäätyi. Kuoleman läheisyys sai intiaanit yhdistämään kaiken voimansa ja he onnistuivat murtautumaan ulos siitä jäisestä surmanloukusta, johon valkoinen mies oli jättänyt heidät. Pakomatka lumen peittämille preerioille päättyi kuitenkin surullisin seurauksin. Takaa-ajoon rynnänneet Yhdysvaltain sotilaat avasivat tulen pakenevien cheyennien joukkoon. Puolet menetti henkensä vihollisen luotien kaataessa heidät lumen keskelle. Osan onnistui paeta yön turvin, mutta lumeen jääneitä verijälkiä oli päivän koittaessa helppo seurata. Haavoittuneet, pakkasen ja nälän näännyttämät cheyennet otettiin kiinni talviselta preerialta. Itse päällikkö Tylsä veitsi pääsi pienen joukon kera turvaan siouxien luo.
Tämä edelläkuvattu tragedia ravisteli voimakkaasti Yhdysvaltain hallitusta, kun tieto kaikesta edelläkuvatusta päätyi sanomalehtiin eri puolilla maata. Yleinen mielipide kääntyi nopeasti intiaanien puolelle ja teko oli pakko yrittää hyvittää jollakin tavalla. Pohjoisille cheyenneille perustettiin oma reservaatio Montanaan, jonne siirtyi myöhemmin myös Oklahomaan jäänyt kansanosa tästä cheyennien haarasta. Päällikkö Tylsä veitsi kuoli vuonna 1883 kotiseudullaan Montanassa. (1)
[muokkaa] Nykyaika
Etelän cheyennet asuvat yhdessä etelän arapahojen kanssa Oklahoman keskiosissa. Kaiken kaikkiaan cheyennejä arvioidaan olevan noin 20 000. Heistä on kehittynyt ahkeria maanviljelijöitä ja osa heistä puhuu vielä omaa kieltään. Omasta uskonnostaan heistä useat ovat luopuneet ja siirtyneet peyotismin kannattajiksi, joka on saanut sijaa monien Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen keskuudessa sen jälkeen, kun apassit toivat kyseisen uskonnon mukanaan Meksikon puolelta 1700-luvun lopulla.
LÄHTEET: Pentti Virrankoski: "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit" sivut 200–204. (1)
 |
 |
