Robert Schumann
Wikipedia
Robert Schumann (8. kesäkuuta 1810, Zwickau – 29. heinäkuuta 1856, Endenich) oli saksalainen säveltäjä. Hänen tyylinsä katsotaan edustavan romantiikkaa puhtaimmillaan, ja hänet luetaan kuuluvaksi 1800-luvun suurimpiin säveltäjiin. Schumannin tunnetuimmat työt orkesterimusiikin alalla ovat hänen neljä sinfoniaansa sekä etenkin pianokonsertto, joka kuuluu esitetyimpien konserttojen joukkoon. Schumannin pianokvintetto- sekä kvartetto taas ovat kamarimusiikin keskeistä ohjelmistoa, ja hänen laulusarjansa Dichterliebe on kaiketi suosituin laulusarja Schubertin kuuluisten laulusarjojen jälkeen. Saksankielisissä maissa myös Schumannin kuoroteoksia esitetään usein. Schumannin tuotannon selkärankana ovat kuitenkin pianoteokset, joista tunnetuimmat ovat Kreisleriana, Kinderszenen, Carnaval sekä fantasiat.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä ja ura
[muokkaa] Lapsuus
Schumann syntyi Zwickaussa kuopukseksi taiteelliseen perheeseen. Hänen äitinsä oli musikaalinen (vaikkei soittanut mitään instrumenttia), ja hänen isänsä, August Schumann, käänsi Walter Scottin ja Lordi Byronin teoksia saksaksi ja kirjoitti ritariromaaneja. Isä myös omisti veljensä kanssa kirjakustantamon, joka julkaisi ulkomaalaisia kirjoja. Schumannin neljä isoveljeä seurasivat isäänsä kirjankustantajan alalla ja Schumann itsekin oli hyvin kiinnostunut kirjallisuudesta ja kirjoitti paljon. Isä tuki myös lapsiensa musiikkiharrastuksia ja Schumann saikin jo lapsena käyttöönsä oman flyygelin. Pianonsoittoa opettamaan isä palkkasi lapsilleen säveltäjä Carl Maria von Weberin. Myöhemmin Schumann totesikin saaneensa rakastavan ja huolellisen kasvatuksen.
Isä kuoli vuonna 1826. Tämän jälkeen Schumannin saama piano-opetuksen taso laski melkein amatöörimäiseksi, ja hän soitti itse opettajiaan paremmin. Tämän seurauksena Schumann alkoi opiskella musiikkia itsenäisesti: hän kävi kuuntelemassa musiikkiesityksiä ja tutki partituureja sekä soitto-oppaita. Hän perusti myös veljensä kanssa kouluun pienen orkesterin ja näytelmäkerhon. Omien sanojensa mukaan Schumann oli säveltänyt musiikkia jo ennen seitsemättä ikävuottaan.
Schumannin lailliseksi huoltajaksi valittu vaate- ja rautakauppias Gottlob Rudel, ja Schumannin leskeksi jäänyt äiti halusivat, että Schumann ryhtyisi lukemaan lakia. Schumann taipui huoltajiensa tahtoon ja kirjoittutui 29. maaliskuuta vuonna 1828 sisään Leipzigin yliopistoon oikeustiedettä opiskelemaan.
[muokkaa] Vaikeat uravalinnat
Leipzigin kaupunki teki Schumanniin vaikutuksen. Hän oli innoissaan monista kaupungin kirjakaupoista ja kuunteli konsertteja, joidenka tasoisista hän ei ollut aikaisemmin saanut nauttia. Schumann pyrki käyttämään aikaansa musiikkiin, kirjallisuuteen ja filosofian luentoihin. Hän sävelsi kappaleita, mutta oikeustieteestä hän ei välittänyt.
Vielä samana vuonna Schumann tapasi erään taiteita suosivan professorin luona Frederik Wieckin. Alun perin teologiaa opiskellut Wieck oli saanut mainetta erinomaisena pianonsoiton opettajana. Schumann alkoi aluksi opiskella aluksi innolla Wieckin johdolla, mutta hän pettyi omaan oppimattomuuteensa ja lopetti kohta musiikin opiskelun. Tämän jälkeen Schumann siirtyi Heidelbergin kaupunkiin, ja opiskeli lakia kahden lukukauden ajan - tällä kertaa tosissaan. Schumann muutti kuitenkin jälleen mielensä, ja kirjoitti vuoden 1830 heinäkuussa pitkän sisäisen taistelun jälkeen äidilleen aikovansa sittenkin pianistiksi. Päätökseen oli saattanut vaikuttaa viulutaiteilija Paganinin esityksen näkeminen aiemmin tuona vuonna. Äiti ei voinut muuta kuin suostua ja pyysi Wieckiä kirjeitse kouluttamaan Schumannin pianistiksi kymmenessä vuodessa. Wieck kirjoitti, että Schumannista tulisi suuri pianisti kolmessa vuodessa. Näin Schumann palasi Leipzigiin ja sai huoneen Wieckin talosta.
Schumannin tie pianistiksi katkesi kuitenkin äkisti. Yleisesti tunnetumman näkemyksen mukaan syynä tähän oli laite, jonka Schumann oli itse kehittänyt venyttääkseen sormenvälejä. Laitteen käyttö johti oikean käden tilapäiseen halvaantumiseen, jonka jälkeen keskisormi ei enää toiminut soittamisen kannalta riittävän hyvin. Tämä on tunnetuin versio tapahtumista, mutta myöhemmin tutkijat ovat myös esittäneet näkemyksen, jonka mukaan käden halvaus olisi johtunut syfiliksestä. Ainoa Schumannille annettu hoito-ohje hänen loukattuaan kätensä oli liottaa sitä vasta teurastetun eläimen sisälmyksissä.
Onnettomuuden jälkeen Schumann keskittyi säveltämiseen, ja alkoi opiskella musiikin teoriaa. Bachin teos, Das wohltemperirte Clavier, oli hänelle tärkeä inspiraation lähde. Aluksi Schumann keskittyi pianomusiikkiin ja ensimmäisiin valmistuneisiin töihin kuuluivat esimerkiksi Papillons (opus no. 2) ja Toccata (opus no. 7). Viimeksi mainittu on sävelletty siten, että sen voi esittää ilman keskisormea. Vuonna 1837 syntyivät Sinfoniset etydit, jotka ovat ennemminkin variaatioita kuin varsinaisia etydejä. Sekä musiikissaan, että musiikkia käsittelevässä kirjoittelussaan, Schumann pyrki yhdistämään musiikin ja kirjallisuuden keskenään. Esimerkiksi Papillons perustui erääseen kohtaukseen Jean Paulin kirjasta, ja hän käytti kirjallista tyyliä myös musiikkiarvosteluissaan.
[muokkaa] Näkemyksellinen journalisti
Friedrich Wieckin ja muutaman muun ystävänsä kanssa Schumann perustui vuonna 1834 musiikkiin keskittyneen aikakausilehden nimeltä Neue Zeitschrift für Musik. Schumann vei kirjoituksissaan eteenpäin E.T.A. Hoffmannin kymmenen vuotta aiemmin aloittamaa tapaa kirjoittaa värikkääseen, miltei runolliseen, tyyliin arvosteluja sävellyksistä ja musiikkiesityksistä. Schumannin lehdestä tuli hyvin tärkeä myöhemmän musiikillisen journalismin kehittymisen kannalta. Sekä Schumannin kirjoituksissa että sävellyksissä esiintyi fiktiivisiä hahmoja, kuten Florestan, Eusebius ja Mestari Raro. Nämä hahmot kuvastivat Schumannin tai hänen tuttaviensa eri luonteenpiirteitä tai mielentiloja, esimerkiksi Mestari Raro oli Frierich Wieckin hahmoon pohjautuva viisas neuvonantaja. Yksi Schumannin musiikkilehden taka-ajatuksista oli taistella silloin vallinneita musiikillisia mieltymyksiä vastaan. Beethovenin ja Mozartin kaltaiset suuret nimet olivat tuolloin usein jääneet sittemmin unohtuneiden vähäpätöisten aikalaistensa varjoon. Schumann kirjoitti suurten säveltäjien puolesta, eikä hän puolustanut ainoastaan kuolleita säveltäjiä vaan myös eläviä, kuten Berliozia ja Chopinia.
Vuonna 1833 Schumann oli saanut koottua kasaan nuorten taiteilijoiden seurueen, joka kokoontui Leipzigin eräässä kahvilassa. Seurueen jäsenet näkivät itsensä vastavoimana "filistealaisille" poroporvareille. Seurue kutsui itseään nimellä "die Davidsbündler" (Daavidin liitto) erään suojeluspyhmiyksen mukaan, ja jäsenet käyttivät silloisten salaseurojen tapaan keksittyjä nimiä.
[muokkaa] Vaimon hankkiminen
Schumannilla oli ollut vuosien varrella muutamia rakkaussuhteita, joista hän sai syfiliksen. Tämä sairaus oli mahdollisesti varsinaisena syynä hänen aikaiseen kuolemaansa. Sairauden eteneminen tapahtui kuitenkin vuosikymmenien kuluessa hyvin hitaasti. Vuonna 1834 Schumann kihlautui Ernestine von Fricken -nimisen 16-vuotiaan tytön kanssa, joka oli erään rikkaan böömiläisen paronin tytär. Schumannille kuitenkin selvisi kohta, että tytär olikin vain paronin adoptiolapsi, jolla ei ole perintöoikeutta. Kohta tämän jälkeen Schumann purki kihlauksen.
Lokakuussa 1835 Schumann tapasi säveltäjä Felix Mendelssohn Bartholdyn Wieckin talossa, ja ilmaisi tälle ihailunsa. Heidän yhteistyönsä jatkui ajoittain aina Mendelssohnin kuolemaan saakka. Samoihin aikoihin Schumannista ja Friedrich Wieckin tyttärestä, Clarasta, tuli toisilleen lopulta läheiset. Heidän vuonna 1835 alkanutta suhdettaan kuitenkin varjosti Friedrich Wieckin täydellisen kielteinen suhtautuminen liittoon. Friedrich pyrki estämään kaiken kanssakäymisen Schumannin ja Claran välillä siten, että he joutuivat kommunikoimaan salaa eivätkä voineet enää tavata toisiaan. Vuonna 1840 Schumann ja Clara veivät asian lopulta oikeuteen, eikä Claran isä voinut muuta kuin suostua oikeuden päätöksen jälkeen. Schumann ja Clara vihittiin 12. syyskuuta 1840 Leipzigissä, Schönefeldin tuomiokirkossa. Avioliitosta syntyi kahdeksan lasta. Clara ei kuitenkaan tuntunut sopeutuvan erityisen hyvin lastenhoitajan tehtäviin, kuten Schumann oli toivonut, vaan halusi matkustella esiintyvänä taiteilijana.
[muokkaa] Nihkeä vastaanotto teoksille
Kuuluisa pianoteos Kreisleriana valmistui vuonna 1838. Schumann omisti sen E.T.A. Hoffmannille, joka käytti sanaa "Kreisler" salanimenään musiikkia käsittelevissä kirjoituksissaan sekä sisällytti tarinoihinsa myös tuon nimisen fiktiivisen hahmon. Seuraavana vuonna Schumann vieraili Wienissä, ja sai tuon matkan aikana käsiinsä Schubertin yhdeksännen sinfonian, joka oli tuolloin vielä tuntematon teos. Schumann piti teosta suurimpana sinfoniana, mitä oli sävelletty Beethovenin kuoleman jälkeen.
Schumann oli omistanut Kreislerianan Chopinille, joka ei kuitenkaan tuntenut suurta vetoa teokseen. Myös muut pianistit suhtautuivat Schumannin teoksin varauksellisesti. Esimerkiksi Franz Liszt yritti esittää joitakin hänen teoksiaan, mutta vastaanotto ei ollut suotuisa. Yleisölle Schumannin teokset olivat vaikeasti ymmärrettäviä, ja he kuuntelivat mieluummin hieman vanhempaa musiikkia. Yleisön lisäksi myös tuon ajan kriitikot olivat usein kiinni vielä jopa klassismin ihanteissa. Myöskään Clara ei soittanut konserteissaan kuin harvakseltaan Schumannin kappaleita. Schumannin kappaleet eivät myöskään usein olleet teknisesti vaativimmasta päästä, joita Claran kaltaiset esiintymisestä nauttivat taiteilijat suosivat. Nämä taiteelliset erimielisyydet rasittivat Schumannien avioliittoa. Schumann ei myöskään ollut mielissään siitä, että heidän matkatessaan konserttikiertueilla Clara sai esiintyä tähtenä, ja hän itse oli vain mukana seuralaisena.
Vuonna 1840 Schumann epäonnistui musiikki-julkaisunsa perustamisessa Wieniin, koska Itävallassa tuolloin vallinneen sensuurin säädökset olivat hyvin tiukkoja. Varsinainen lupa lehden perustamiseen myönnettiin, mutta ehtona oli ottaa yhtiökumppaniksi mukaan eräs toinen kustantaja, ja lopulta neuvottelut kariutuivat. Wien oli kiinnostanut Schumannia, koska Leipzig oli kulttuurillisesti siihen verrattuna varsin mitätön paikka. Nyt hän kuitenkin luopui ajatuksestaan asettua tähän kaupunkiin.
[muokkaa] Ahkera säveltäjä
Samana vuonna Schumann edistyi kuitenkin säveltäjänä huomattavasti. Aiemmin lähinnä pianolle säveltänyt Schumann alkoi kirjoittaa nyt pianon säestämiä yksinlauluja eli liedejä. Pelkästään kyseisenä vuonna 1840 Schumann sävelsi 150 liediä. Hänen tärkeimmät laulusyklinsä tältä kaudelta olivat Heinrich Heinen tekstiin sävelletty Dichterliebe (op. 48) sekä kaksi Liederkreis nimistä sykliä (op. 24 ja 39), joista toinen perustuu niin ikään Heinen teksteihin ja toinen puolestaan J. von Eichendorff -nimisen runoilijan teksteihin. Myrthen -nimisessä kokoelmassa on käytetty useiden eri runoilijoiden tekstejä. Niin ikään samana vuonna 1840 Schumann sai kunniatohtorin arvon Jenan yliopistossa. Vaikka yleisö ei aina lämmennytkään Schumannin musiikille, oli hänen ansionsa musiikkikriitikkona ja säveltäjänä jo huomattu. Vuonna 1843 Schumannilla oli myös jonkin aikaa hallussaan professorin virka Leipzigin konservatoriossa. Vuonna 1842 Schumannin ensimmäinen sinfonia ja pianokvintetto oli esitetty New Yorkissa, mistä nähdään, että hänet tunnettiin jo säveltäjänä laajalti. Leipzigissä asuessaan Schumannin orkesteriteoksia esitettiin kaupungissa Mendelssohnin johdolla.
Schumannille tyypillistä oli energian keskittäminen yhteen musiikintyyliin kerrallaan. Vuonna 1841 hän kirjoitti ensimmäiset kaksi sinfoniaansa. Seuraavana vuonna oli kamarimusiikin vuoro. Tänä vuonna syntyi myös pianokvintetti (op. 44), joka on Schumannin arvostetuin kamarimusiikin teos. Vuodesta 1844 eteenpäin terveydelliset ongelmat lisääntyivät. Vuoden alkupuolen hän oli vaimoineen Venäjällä. Palattuaan Saksaan hän jätti toimittajan työnsä ja siirtyi Leipzigistä Dresdeniin. Siellä hän kärsi hermostollisesta uupumuksesta, mutta toisaalta sävelsi myös ainoan pianokonserttonsa, joka on teoksena mahdollisesti vielä hänen sinfonioitaankin arvostetumpi. Vuodesta 1845 Schumann ei enää säveltänyt inspiraation vallassa vaan hitaasti ja usein palaten tekemään korjauksia. Tämän lisäksi hänellä oli vapisemisena ilmeneviä sairauskohtauksia, ja hän poti suurta korkean paikan kammoa. Vuonna 1846 Schumann oli taas tervehtynyt tarpeeksi matkustaakseen talvella Wieniin, ja seuraavan vuoden keväänä Prahaan ja Berliiniin. Vuosina 1847-1848 syntyi Schumannin ainoa ooppera, Genoveva (op. 81), johon Schumann kirjoitti lopulta itse myös libreton, vaikka alun perin hän oli suunnitellut tyytyvänsä tilaustyönä laadittuun tekstiin. Vuosina 1848-1850 Schumann sävelsi varsin tuotteliaasti ja tällä kertaa monipuolisesti keskittymättä mihinkään tiettyyn musiikinlajiin.
Vuoden 1849 toukokuussa tapahtui Dresdenissä kansannousu liittyen Saksan demokratisoimisvaatimuksiin (kapinassa mukana menossa olivat esimerkiksi Richard Wagner ja Mihail Bakunin). Kapinan takia Schumann muutti läheiseen Kreischa -nimiseen kylään. Saman vuoden elokuussa Goethen syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta, ja tuolloin esitettiin Dresdenissa, Leipzigissa ja Weimarissa otteita Schumannin oratoriosta nimeltä "Kohtauksia Goethen Faustista", joka valmistui lopullisesti vuonna 1853. Itsekin myöhemmin Goethen innoittamana säveltänyt Franz Liszt oli mukana avustamassa kyseisessä projektissa. Liszt oli Schumannin pitkäaikainen ystävä ja saattoi vierailla Schumannien kotona kutsumattakin. Elämänsä loppuvuosina Schumann löysi ystäväkseen tuolloin vielä nuoren Johannes Brahmsin, josta Schumann povasi "uutta Beethovenia".
[muokkaa] Mielenterveys alkaa pettää
Vuonna 1850 Schumannista tuli Düsseldorfin kaupungin musiikillinen johtaja. Tästä virasta hän kuitenkin luopui pian, koska hänellä ei ollut kapellimestarin työhön vaadittavaa luonnetta. Schumannia ei muutenkaan pidetty säveltäjänlahjoistaan huolimatta etevänä kapellimestarina, ja hänen sanottiin kerran jopa jatkaneen orkesterin johtamista vielä kauan sen jälkeen, kun teoksen viimeinen nuotti oli soitettu. Vuosina 1851-1853 Schumann matkusteli Sveitsissä ja Belgiassa. Matkoilta palattuaan hän rupesi toimittamaan painosta kootuista töistään. Nyt aiemmin vaivanneet sairaudet kuitenkin palasivat entistä pahempina. Jo aikaisemmin Schumann oli väittänyt A-nuotin soivan hänen päässään. Nyt hän sanoi kuulevansa myös muunlaisia ääniä. Schumannin mielenterveys alkoikin heiketä. Hänen viimeinen tunnettu työnsä syntyi siten, että hän yöllä väitti Schubertin ja Mendelssohnin lähettäneen hänelle teeman, jonka hän kirjoitti ylös. Tämän teeman pohjalta syntyi teos, viisi variaatiota pianolle.
[muokkaa] Itsemurhayritys ja kuolema
Vuoden 1854 helmikuussa, Düsseldorfin perinteisten kansanjuhlien aikaan, Schumannilla leikkasi kiinni lopullisesti, ja hän hyppäsi Reiniin pelkkä yöpuku päällään. Paikalle ehättäneet veneilijät pelastivat hänet, mutta Schumannin mielenterveys oli viimeistään nyt lopullisesti menetetty. Samoin hänen syfiliksensä oli kehittynyt pahaan vaiheeseen asti. Schumann vietiin Bonnin lähellä sijaitsevaan Endenich -nimiseen paikkaan, jossa hän pysyi kuolemaansa 29. heinäkuuta, 1856, asti. Clara ja Johannes Brahms tuhosivat osan Schumannin jälkeensä jättämistä viimeisistä töistä, joiden he otaksuivat olevan hulluuden saastuttamia. Schumann haudattiin Bonniin. Clara eli 40-vuotta miestään kauemmin ja hänet haudattiin kuolemansa jälkeen miehensä viereen. Claran ja Brahmsin välille muodostui koko elämän läpi jatkunut ystävyys, mikä ei kuitenkaan johtanut koskaan parisuhteeseen.
[muokkaa] Myöhempi maine
Schumann tunnetaan nykyään yhtenä taidemusiikin tärkeimmistä säveltäjistä, ja hänet sijoitetaan usein kaikkien aikojen kymmenen suurimman säveltäjän joukkoon kuuluvaksi. Romantiikkaa mahdollisesti puhtaimmillaan edustanut Schumann tunnetaan suhteellisen edistyksellisenä säveltäjänä, jonka merkitystä ei hänen eläessään vielä täysin ymmärretty. Toisaalta voidaan sanoa, että taiteellisesta rohkeudestaan huolimatta Schumann ei kuulunut aikansa radikaaleimpiin säveltäjiin: Lisztin, Wagnerin ja Brucknerin edustamaan modernimpaan sukupolveen hän ei kuulunut, eikä hän ihastunut Lisztin hänelle omistamasta h-molli-pianosonaatista, josta on tullut yksi tuon ajan musiikin kehityksen virstapylväistä. Musiikillisten ansioidensa lisäksi Schumann muistetaan edelleen myös edistyksellisenä musiikkikriitikkona.
[muokkaa] Sävellyksiä
[muokkaa] Sinfoniat
- Nro 1, B, "Kevät", op. 38
- Nro 2, C, op. 61
- Nro 3, Es, "Reiniläinen", op. 97
- Nro 4, d-molli, op. 120 (sävelletty ensimmäisen jälkeen, mutta julkaistu viimeisenä)
[muokkaa] Konsertot
- Pianolle, a-molli, op. 54
- Sellolle, a-molli, op. 129
[muokkaa] Muut orkesteriteokset
- Manfred, taustamusiikki, op. 115
- Julius Caesar -alkusoitto, op. 128
- Hermann und Dorothea -alkusoitto, op. 136
[muokkaa] Kamarimusiikki
- Triot pianolle ja jousille
- Pianokvartetto, op 47
- Jousikvartetot, op. 41, n:ot 1-3
- Pianokvintetto, op. 44
[muokkaa] Pianoteokset
- Papillons, op. 2
- Carnaval, op. 9
- Kolme pianosonaattia, op. 11, op. 14 ja op. 22
- Fantasiat, op. 12 ja op. 111
- Sinfoniset etydit, op. 13
- Kinderszenen, op. 15 (sisältää Träumerein)
- Kreisleriana, op. 16
- Albumblätter, op. 124
[muokkaa] Laulut
- Dichterliebe, op. 48
- Liederkreis, op. 24
- Liederkreis, op. 39
[muokkaa] Oopperat
- Genoveva, op. 81
[muokkaa] Tietoa muualta
(englanninkielisiä sivuja)
