Valkopäämerikotka

Wikipedia

Valkopäämerikotka Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata Luokka: Linnut Aves Lahko: Päiväpetolinnut Falconiformes Heimo: Haukat Accipitridae Suku: Merikotkat Haliaeetus Laji: leucocephalus

Valkopäämerikotka (Haliaeetus leucocephalus) on suurikokoinen, vahvarakenteinen petolintu, jota tavataan lähes koko Pohjois-Amerikassa. Valkoisen päänsä ja kauluksensa ansiosta se on helpoimmin tunnistettava kotka. Valkopäämerikotka on Yhdysvaltojen kansallislintu ja ainoa alkuperältään täysin pohjoisamerikkalainen lintu ^[1]. Se esiintyikin useissa pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen myyteissä.

Valkopäämerikotkan pääasiallinen ravinto on kala, mutta se voi pyydystää myös muita eläimiä. Kotka on ravintoketjun huipulla, ja luonnollisia vihollisia sillä on tuskin ollenkaan. Valkopäämerikotkat tulevat sukukypsiksi noin 4–5 vuoden iässä, ja ne parittelevat alinalueesta riippuen vuoden alussa tai loppupuolella. Yleensä poikasista selviää vain yksi.

Vielä ennen eurooppalaisten saapumista Amerikkaan valkopäämerikotkia oli arvioiden mukaan puoli miljoonaa ^[2], mutta ihmisen toiminta pienensi populaatiota suuresti. Lisäksi 1900-luvun alkupuolella alkanut hyönteismyrkkyjen käyttö aiheutti vakavia haittoja linnuille. Suojelun ansiosta populaatio lähti hitaasti kasvamaan, ja nykyään sitä pidetään vakaana. Valkopäämerikotkaa uhkaavat kuitenkin yhä monet vaarat, kuten esimerkiksi salametsästys, sähköiskut ja nälkäkuolema.

Sisällysluettelo 1 Tuntomerkit ja ruumiinrakenne 1.1 Tärkeimmät tuntomerkit 1.2 Näköaisti 1.3 Siivet ja liitely 1.4 Pyrstö 1.5 Sulat 1.6 Luuranko 1.7 Nokka 1.8 Kynnet 2 Valkopäämerikotkan historiaa 3 Levinneisyys ja elinympäristö 4 Pesintä ja lisääntyminen 4.1 Pesän muoto ja sijainti 4.2 Sukukypsyys ja parittelukausi 4.3 Munat 4.4 Poikaset 5 Kasvu poikasesta aikuiseksi yksilöksi 5.1 Poikasten ensiviikot 5.2 Ensilennosta maailmalle lähtöön 6 Ravinto ja sen hankinta 7 Valkopäämerikotka myyteissä ja legendoissa 8 Triviaa nimestä 9 Lähteet 10 Alaviitteet 11 Aiheesta muualla

[muokkaa] Tuntomerkit ja ruumiinrakenne

Valkopäämerikotka on varmasti helpoimmin tunnistettava kotka, koska sillä on nimensä mukaisesti valkoinen pää ja kaulus, mutta muu ruumis on tumma. Se on ainoa iso, tumma lintu Pohjois-Amerikassa, jolla on valkoinen pää ja kaulus.

[muokkaa] Tärkeimmät tuntomerkit

Sekä uros- että naaraspuolisilla aikuisilla valkopäämerikotkilla on tummanruskea selkä ja rinnus, valkoinen pää, kaula ja pyrstö sekä keltainen nokka ja jalat. Nuorien lintujen väri on ruskean- ja valkoisenkirjava, ja niiden nokka on musta. Kun ne tulevat sukupuolikypsiksi noin 4–5 vuoden iässä ^[3], väritys muuttuu samanlaiseksi kuin aikuisilla.

Naaraspuolinen valkopäämerikotka on 89–94 senttimetriä pitkä, eli se on hiukan urosta suurempi. Naaraan siipienväli vaihtelee 200 senttimetristä 230 senttimetriin. Uroksen pituus on 76–86 senttimetriä ja siipienväli 183–216 senttimetriä. Valkopäämerikotka painaa 3–6,5 kilogrammaa. Pohjoisosissa elävät yksilöt ovat huomattavasti suurempia kuin eteläiset sukulaisensa.

Yleensä valkopäämerikotkan ääntelyä kuvaillaan kirkuvaksi, korkeataajuiseksi ja sirkuttavaksi. Kotkalla ei ole äänihuulia. Ääni syntyy luisessa kammiossa henkitorven siinä osassa, missä henkitorvi jakautuu pääkeuhkoputkiksi. Lintu saattaa äännellä, jotta se vahvistaa sidettään vastakkaiseen sukupuoleen tai varoittaakseen muita kotkia ja petoeläimiä siitä, että aluetta puolustetaan.

[muokkaa] Näköaisti

Kaikki kotkat ovat tunnettuja erinomaisesta näkökyvystään, eikä valkopäämerikotka ole poikkeus. Valkopäämerikotka voi nähdä eteen ja sivulle samaan aikaan. Ne voivat nähdä vedessä uivan kalan useiden kymmenien metrien päästä yläpuolelta. Erikoinen ominaisuus se on siksi, että monet kalat ovat tummempia yläosastaan ja niitä on siksi vaikeampi nähdä ylhäältä. Itsestään kuolleet kalat taas ovat helpompi saalis, koska ne kelluvat vaalea puoli ylöspäin ja näkyvät helpommin. Nuorten valkopäämerikotkien tiedetään tehneen virheitä saalistuksessa, kuten hyökänneen pinnalla tai pinnan alla kelluvan pullon kimppuun.

Kotkien silmäluomet sulkeutuvat linnun nukkuessa. Silmien ummistamiseen niillä on lisäksi sisempi silmäluomi, jota kutsutaan vilkkuluomeksi. Joka kolmas tai neljäs sekunti vilkkuluomi liukuu silmän ylitse ja pyyhkii lian sarveiskalvolta. Koska vilkkuluomi on läpinäkyvä, kotka voi nähdä, vaikka luomi olisi silmien päällä.

Valkopäämerikotkilla, kuten kaikilla linnuilla, on värinäkö. Kotkan silmä on lähes yhtä iso kuin ihmisen silmä, mutta ainakin neljä kertaa tarkempi kuin hyvänäköisellä ihmisellä. Valkopäämerikotka voi tunnistaa liikkuvan jäniksen puolentoista kilometrin päästä.

[muokkaa] Siivet ja liitely

Siivet ovat pitkät ja leveät, ja niillä valkopäämerikotkan on helppo liidellä ilmassa. Siipien takapäässä olevien sulkien päät ovat sillä tavalla kartionmuotoisia, että kun kotka levittää siipensä kokonaan, päät erkanevat laajalti. Tämä lieventää pyörreliikettä, joka syntyy, kun ilma kulkee siipien ylitse. Valkopäämerikotkat käyttävät hyväkseen esimerkiksi rotkojen reunoilta ja vuorenjyrkänteiltä nousevia lämpimän ilman virtauksia, termiikkejä, apuna liitelyssä. Liidelläkseen lintujen ei juur tarvitse liikutella siipiään, ja näin niiltä säästyy energiaa. Kun valkopäämerikotkat lentävät pitkiä muuttomatkoja, ne nousevat korkealle termiikkiin ja liitävät sieltä alaviistoon seuraavaan virtaukseen toistamaan saman liikesarjan. Kun termiikissa liitelee useita valkopäämerikotkia, puhutaan "kotkakattilasta" (engl. a kettle of eagles).

Valkopäämerikotkat voivat lentää hiukan yli 3 000 metrin korkeudessa ^[4]. Tasaisen lennon aikana nopeus voi kasvaa 48–56 kilometriin tunnissa.

[muokkaa] Pyrstö

Pyrstö on erittäin tärkeä lentämisessä ja liikehdinnässä. Kun valkopäämerikotka liitelee lennossa, pyrstön sulat ovat levitettynä, jotta linnun koko pinta-ala olisi mahdollisimman laaja ja termiikkien vaikutus tehostuisi. Pyrstön avulla kotkaa myös jarruttaa laskeutuessaan ja saa tasapainon syöksyessään hallitusti kohti saalista. Sulkien ja niitä sitovien rakkuloiden vahvuus on suuri.

[muokkaa] Sulat

Valkopäämerikotkalla on 7000 sulkaa ^[4]. Sulat ovat kevyitä mutta vahvoja ja onttoja mutta erittäin joustavia. Ne suojelevat kotkaa kylmältä ja auringon kuumuudelta keräämällä ilmakerroksia. Kotka säätelee lämpöä yksinkertaisesti muuttamalla sulkiensa asentoa. Kun lintu lämmittelee auringossa kylmänä aamuna, se pörhistelee ja kiertää sulkiaan niin, että niissä olevat ilmataskut ovat joko auki tai vedettynä yhteen eristyksen vähentämiseksi. Sulat ovat myös vedeneriste ja suojus.

Sulkien rakenne mahdollistaa joustavuuden. Limittäin menevät sulat muodostavat paksun suojan, jota kotka voi avata ja sulkea. Valkopäämerikotkalla on useita sulkakerroksia, joista kullakin on oma käyttötarkoituksensa. Uloimman sulkakerroksen alla on sisempi kerros, joka voi olla untuvaa tai pienempiä sulkia. Sulkiensa ansiosta laji voi elää erittäin kylmissä olosuhteissa, eikä niiden tarvitse muuttaa eri alueelle kylmää pakoon; ne muuttavat sinne, missä ravintoa on tarjolla.

Yksittäisen kotkansulan uskotaan antavan suurta voimaa. Pohjois-Amerikan intiaanit käyttivät valkopäämerikotkan päitä ja pyrstösulkia seremonioissaan ja legendoissaan.

[muokkaa] Luuranko

Kotkan luuranko painaa 250–300 grammaa ^[4] ja se on ainoastaan viisi tai kuusi prosenttia koko sen painosta. Luut ovat kevyitä, koska ne ovat onttoja. Nokka, kynnet ja sulat ovat sarveisainetta eli keratiinia.

[muokkaa] Nokka

Nokan kärjessä olevalla koukulla lintu repii saalista. Koukun takana olevan yläleuan reuna on riittävän terävä leikkaamaan kovaa ihoa. Yläleuka menee alaleuan kanssa päällekkäin, ja nokka toimii saksien tavoin. Valkopäämerikotkan nokka on vahva ase mutta käy silti erinomaisesti kumppanin sulkien sukimiseen ja poikasten ruokkimiseen.

Naaraan nokan mitta huipulta leukaan on suurempi kuin uroksen. Tiedosta on hyötyä määritettäessä valkopäämerikotkan sukupuolta.

Valkopäämerikotkan nokka ja kynnet kasvavat jatkuvasti, koska ne ovat keratiinia eli sarveisainetta, kuten ihmisen hiukset ja kynnet. Vankeudessa elävän yksilön nokkaa pitää leikata vuosittain, koska se ei kulu luonnostaan.

[muokkaa] Kynnet

Kynnet ovat tärkeä apuväline ravinnon metsästämisessä ja puolustautumisessa. Valkopäämerikotka tappaa saaliinsa iskemällä kyntensä sen lihaan, ja lintu voi avata ja sulkea kynnet vapaasti. Toisinaan kotka vajoaa veteen, kun se nälkäisenä on saanut saaliiksi niin ison kalan, ettei se pääse nousemaan lentoon, mutta se ei kuitenkaan päästä kalaa irti.

[muokkaa] Valkopäämerikotkan historiaa

Valkopäämerikotkia on voinut olla puoli miljoonaa, ennen kuin eurooppalaiset uudisraivaajat aikoinaan purjehtivat Amerikkaan. Niitä oli Labradorista Atlanttia pitkin aina Floridan eteläkärkeen ja Baja Californiasta Tyyntämerta pitkin Alaskaan asti ulottuvalla alueella. Ne asuttivat kaikkia Pohjois-Amerikan suuria jokia ja järvirykelmiä, ja ne pesivät 45 osavaltiossa Yhdysvaltojen manneralueen 48 osavaltiosta. On arvioitu, että Chesapeakenlahden rannoilla oli yksi pesä mailia kohden. Valkopäämerikotkat parveilivat Hudsonjoen alaosan ympärillä, ja niitä oli runsaasti Mainen rannikolla.

Valkopäämerikotkakannan harventumiselle ei ole yksittäistä syytä. Kun eurooppalaiset saapuivat Amerikkaan, valkopäämerikotka oli erittäin yleinen, mutta väkiluvun kasvaessa kotkien määrä pieneni. Ne pystyivät löytämään yhä vähemmän ravintoa, kun ihmiset metsästivät ja kalastivat laajalti. Ihmisten ja valkopäämerikotkien välille syntyi kilpailu samasta saaliista, mutta ihmisillä oli aseiden tuoma ylivoima.

Kun ihmisasutus levisi länteen päin, kotkien luonnollinen elinalue tuhoutui, minkä jäljiltä pesä- ja metsästyspaikat hupenivat. Seurauksena oli 1800-luvun lopulla valkopäämerikotkien väheneminen. Väheneminen huomattiin 1930-luvulla, ja lintuja alettiin suojella. Suojelun ansiosta lintujen metsästystä rajoitettiin, ja niiden määrä alkoi vähitellen kasvaa. Samaan aikaan alkoi kuitenkin DDT:n ja muiden tuholaismyrkkyjen käyttö lisääntyä. Pienet eläimet söivät myrkytettyjä kasveja, ja kun petolinnut söivät näitä eläimiä, myrkky siirtyi niihin. DDT vahingoitti sekä aikuisia lintuja että niiden munimia munia. Munankuori oheni eikä enää kestänyt hautoma-aikaa, niinpä munat usein särkyivät. Poikaset niissä munissa, jotka eivät rikkoutuneet hautomisen aikana, eivät useinkaan kuoriutuneet suuren DDT:n ja sen johdosten pitoisuuden vuoksi. Kuolleena löydettyjen valkopäämerikotkien paksusta kudoksesta ja sukupuolirauhasista löydettiin suuria määriä DDT:tä, mitä pidettiin syynä lintujen lisääntymiskyvyttömyydelle.

Vuosina 1917–1953 Alaskassa tapettiin yli 100 000 valkopäämerikotkaa ^[5], koska niitä pidettiin uhkana lohikannalle. Yleinen tietoisuus lisääntyi, ja monissa osavaltioissa valkopäämerikotka luokiteltiin 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella uhanalaiseksi lajiksi. Monet yksityiset henkilöt ja ryhmät näkivät paljon vaivaa, jotta kotkien suojelemisesta tulisi valtakunnallinen asia. Vuonna 1967 valkopäämerikotka julistettiin lähes kaikkialla Yhdysvalloissa virallisesti uhanalaiseksi lajiksi, mutta nykyään valkopäämerikotkan tilaa pidetään sen verran vakaana, että sen poistamista Yhdysvaltojen hallituksen pitämältä uhanalaisten lajien listalta suunnitellaan.

Noin puolet maailman 70 000 valkopäämerikotkasta elää Alaskassa ^[5]. Syynä niiden menestymiseen siellä on runsas lohien määrä ^[5]. Kuolleet tai kuolevat kalat ovat kaikille valkopäämerikotkille tärkeä ravinnon lähde.

Nykyisin valkopäämerikotkia kuolee seuraavista syistä:

1. Metsästys. Valkopäämerikotkia metsästetään, jotta niiden sulkia ja kynsiä voitaisiin myydä mustassa pörssissä.
2. Sähköisku. Valkopäämerikotkat saattavat laskeutua sähköpylvääseen. Kun ne laskeutumista tai lentoonlähtöä varten levittävät siipensä, siivet saattavat koskettaa kahta sähköjohtoa yhtäaikaisesti. Seurauksena voi olla sydänhalvaus.
3. Lyijymyrkytys. Valkopäämerikotka voi saada myrkytyksen syötyään metsästäjältä paennutta, myöhemmin kuollutta eläintä, johon on jäänyt luoti tai hauleja.
4. Myrkytetty liha. Erityisesti nuoret, ruoanhankinnassa kokemattomat kotkat voivat kuolla syötyään myrkytettyä lihaa, jota on jätetty ansaksi esimerkiksi susille ja kojooteille.
5. Törmääminen kulkuneuvoon.
6. Nälkäkuolema. Valkopäämerikotkia kuolee nälkään alueilla, joilla ruoka on niukasti. Puolet voi menehtyä nälkään ensimmäisenä talvenaan ravinnon puutteessa.
7. Paleltumiskuolema. Valkopäämerikotka voi joutua veteen liian suurta kalaa napatessaan ja kuolla kylmyyteen.

[muokkaa] Levinneisyys ja elinympäristö

Suurin osa Pohjois-Amerikasta on valkopäämerikotkan luonnollista elinaluetta, mukaan lukien suurimman osan Kanadasta, koko mannermaa-USA ja pohjoinen Meksiko. Kotka itse voi elää Louisianan rämeisistä joenhaaroista Sonoran aavikolle sekä Quebecin ja New Englandin itäisiin lehtipuumetsiin ulottuvalla alueella. Talveksi osa linnuista muuttaa etelään tai lähirannikoille.

Valkopäämerikotka on sopeutunut elämään melkein kaikkialla aina aavikoista havumetsiin, mutta pääasiallisesti sen elinympäristöä ovat rannikkoseutu ja suuret järvet.

[muokkaa] Pesintä ja lisääntyminen

[muokkaa] Pesän muoto ja sijainti

Pesän muoto riippuu pitkälti oksista, joille valkopäämerikotka pesänsä rakentaa. Jos pesä tulee oksien haarakohdalle, sen muoto on lieriömäinen tai kartiomainen. Jos pesä on lähes tasaisella oksista koostuvalla pinnalla tai maassa, sen muoto on kiekkomainen. Pesä on kulhon muotoinen, jos se on kohdassa, jossa puunrunko haarautuu pystysuoriksi pienemmiksi oksiksi. Valkopäämerikotkat rakentavat pesänsä suuriin puihin joen tai rannikon lähettyville. Pesät ovat halkaisijaltaan tavallisesti 1,5 metriä. Usein kotkat käyttävät samaa pesää vuodesta toiseen, ja ajan mittaa pesä voi kasvaa halkaisijaltaan 2,7-metriseksi, korkeudeltaan 4-metriseksi ja painoltaan 2-tonniseksi. Vaikka pesäpuu kaatuisi tai voimakas tuuli heittäisi pesän maahan, valkopäämerikotkapari tavallisesti rakentaa uuden pesän samalla paikalle tai sen lähettyville parissa viikossa. Näin ne tosin tekevät, jos parittelun aika on lähellä. Pesän ne voivat rakentaa puuhun, kallioseinämälle tai peräti maahan, jos muita vaihtoehtoja ei ole tarjolla.

Valkopäämerikotkat pysyvät pesinnän aikana yhdellä alueella, jota ne puolustavat muilta kotkilta. Pesintäalueen koko on yleensä 2,6–5,2 neliökilometriä ^[6].

[muokkaa] Sukukypsyys ja parittelukausi

Valkopäämerikotka tulee sukukypsäksi suurin piirtein 4–5-vuotiaana. Tänä aikana kotka käyttää energiansa yrityksiin löytää parittelukumppani ja kasvattaa jälkikasvu. Koiras ja naaras pariutuvat eliniäkseen, mutta jos toinen kuolee, selviytyvä osapuoli etsii epäröimättä uuden kumppanin.

Parittelukauden kesto on paljolti riippuvainen alueesta. Etelässä se voi kestää syyskuun loppupuolelta läpi marraskuun, kun taas Suurilla tasangoilla ja lännen vuoristoseuduilla se voi kestää tammikuusta läpi maaliskuun. Alaskassa parittelu kestää myöhäisestä maaliskuusta huhtikuun alkupuolelle.

Lintupariskuntien on nähty kieppuvan ilmassa kynsistään toisiinsa tarrautuneina. Se voi olla soitimen muoto tai sitten tunkeilevan kotkan ja reviiriään puolustavan yksilön välinen kamppailu. Joka tapauksessa, valkopäämerikotkat eivät itse asiassa parittele ilmassa, vaan tavallisesti pesän lähistöllä olevalla oksalla tai maassa.

Jotkin yksilöt eivät parittele joka vuosi. Valkopäämerikotkat kyllä voivat neljä vuotta täytettyään paritella vuosittain, mutta jotkin aikuiset yksilöt, kumppanin löytäneetkin, näyttävät jättävän parittelematta sellaisella tahdilla. Syynä tähän saattaa olla vaiston varassa tehty päätös, jonka pohjana on säähän tai pesintäalueiden tai ruoan saatavuuteen liittyvät tekijät. Mutta koska valkopäämerikotka voi elää korkeintaan 30-vuotiaaksi luonnossa, on sillä monta vuotta aikaa saada jälkeläisiä.

[muokkaa] Munat

Vancouverin alueella valkopäämerikotkat munivat maaliskuun lopulla ja huhtikuun alulla. Pohjoisessa Kanadassa ja Alaskassa ne munivat toukokuussa ja Floridassa marraskuusta läpi tammikuun. Ne munivat 2–3 munaa ^[7]. 5–10 viikon kuluttua onnistuneesta parittelusta naaras munii yhden täplikkään ruskeankeltaisen munan, joka on suurin piirtein samankokoinen kuin hanhen muna. Parin päivän kuluttua naaras munii toisen munan, ja sen jälkeen voi tulla vielä kolmas.

Sekä uros että naaras huolehtivat 35 päivän mittaisen haudonnan velvollisuuksista, mutta naaras viettää suurimman osan ajastaan pesässä. Haudonnan aikana uros tuo tavallisesti vihreitä versoja havupuista pesään. Ei tiedetä, miksi se tekee niin. Syyksi arvellaan sitä, että näin uros raikastaa pesää tai luo poikasille varjopaikan. Koko haudonnan ajan pesässä on aina yksi vanhempi. Näin ei ole pelkästään siksi, että munat pysyvät lämpiminä, vaan myös siksi, että oravat, korpit ja lokit eivät pääse rikkomaan ja syömään munia.

Munat kuoriutuvat siinä järjestyksessä, jossa kotkaemo ne muni. Poikaset rikkovat munan kuoren käyttämällä nokassaan olevaa "hammasta", eräänlaista nokan huipulla olevaa nystyrää. Ensimmäisestä murtumasta voi vielä kestää 12–48 tuntia, ennen kuin poikanen pääsee kuoriutumaan. Kun poikaset alkavat kuoriutua, emon valppaus muuttuu lähes yhtäjaksoiseksi. Uros hankkii suurimman osan poikasten nopeaan kasvuun tarvittavasta ruoasta. Lopulta naaraskin alkaa metsästää, mutta aivan ensimmäisinä päivinä sen huomio on täysin pesässä olevassa jälkikasvussa.

[muokkaa] Poikaset

Joskus kaksi poikasta selviytyy, mutta ei ole epätavallista, että vanhempi poikanen tappaa nuoremman. Näin voi olla varsinkin, jos vanhempi poikanen on naaras, koska naaraat ovat aina uroksia isompia. Kun toinen poikanen päättää tappaa sisaruksensa, kumpikaan vanhemmista ei tee pienintäkään elettä estääkseen.

Juuri kuoriutuneet valkopäämerikotkat ovat pehmeitä, harmaanvalkoisen untuvapeitteen peittämiä. Niiden pienen ruumiin horjuvat jalat ovat liian heikkoja kannattelemaan koko painoa. Niiden silmät ovat osittain kiinni, mikä rajoittaa näkökykyä – ainoa suoja ovat vanhemmat. Kotkat ruokkivat poikasiaan repimällä saaliista palasia nokallaan. Naaraskotka houkuttelee hellävaraisesti poikasta repäisemään nokassaan olevasta lihasta palasen. Se jatkaa lihan tarjoamista yhä uudelleen ja uudelleen syöden itse poikasen syömättä jättäneen palan suustaan ja repimällä sitten uuden palasen saaliista. Kun vanhemmat ovat pesässä erittäin nuorten poikasten kanssa, ne pitävät kynsiään nyrkissä, jotta eivät vahingoita poikasia.

[muokkaa] Kasvu poikasesta aikuiseksi yksilöksi

[muokkaa] Poikasten ensiviikot

Nuoret valkopäämerikotkat kasvavat nopeasti, sillä joka neljäs tai viides päivä niille tulee 450 grammaa lisäpainoa ^[6]. Kahden viikon ikäisenä ne voivat pitää päätään ylöspäin suunnattuna ruokkimista varten. Kolmen viikon päästä ne ovat 0,3 metriä korkeita, ja niiden nokka ja jalat ovat hyvin lähellä aikuisen yksilön kokoa. Neljännen ja viidennen viikon välissä poikaset voivat seistä, jolloin ne myös voivat alkaa repiä ruokansa itse. Kuuden viikon ikäisenä ne ovat lähes vanhempiensa kokoisia. Kahdeksan viikon ikäisten poikasten ruokahalu on suurimmillaan. Kun vanhemmat etsivät ruokaa lähes lakkaamatta, pesässä poikaset alkavat levitellä siipiään tuulenhenkäyksissä, ja ne voivat jopa nousta hetkeksi ilmaan.

Kolmen tai neljän viikon ikäisiä poikasia peittää toissijainen harmaa untuvapeite. Noin kahden viikon päästä mustat nuoruuden aikaiset sulat alkavat kasvaa. Vaikka höyhenpeite on erinomainen eriste, se on hyödytön lentämisessä. Niinpä nuoruuden aikaisten sulkien täytyy kasvaa, ennen kuin nuori valkopäämerikotka voi lähteä ensilennolleen, noin 10–13 viikon kuluttua kuoriutumisesta.

[muokkaa] Ensilennosta maailmalle lähtöön

Osapuilleen 40 prosenttia nuorista kotkista ei selviydy ensilennoltaan.

Kun nuorille kotkille on kasvanut lentämiseen vaadittava sulkapeite, ne pysyttelevät pesän ympäristössä 4 tai 5 viikon ajan ^[6]. Tuona aikana ne lentelevät lyhyitä matkoja samalla, kun ensisijaiset sulat kasvavat ja vahvistuvat. Vanhemmat tarjoavat yhä kaiken ruoan. Nuoret linnut muistuttavat väriään lukuun ottamatta vanhempiaan, mutta niiden käyttäytymisessä ei ole mitään samaa. Nuorten lintujen täytyy oppia metsästämään, ja sen oppimiseen niillä on vain loppukesä aikaa. Kun kesä on ohi, ne ovat omillaan. Ensimmäinen talvi onkin kotkan elämän vaikeinta ja vaarallisinta aikaa.

Suuremmilla petoeläimillä on synnynnäiset vaistot, jotka jouduttavat ne oppimaan lentämään, syömään tai hyppimään, mutta onkin eri asia, kuinka ne tarkalleen tehdään. Kuukausien yritysten ja erehdysten kautta valkopäämerikotkat saavuttavat perustaidot, kuten oksille laskeutumisen ja saaliin äärelle kumartumisen. Kotkat harjoittelevat ruumiiltaan lähes täysin kehittyneinä, joten niiden taidot kehittyvät nopeasti.

Kotkien sulat vaihtuvat läikittäin, ja koko sulkasato kestää lähes puoli vuotta. Muutos alkaa päästä ja etenee alaspäin. Kaikki sulat eivät korvaudu. Tilalle tulevat sulat ovat erivärisiä, kunnes kotka on kypsä aikuinen. Kun valkopäämerikotkat vanhenevat, niiden silmät ja nokka muuttuvat vähitellen keltaisiksi. Pää, niska ja pyrstösulat tulevat valkoisiksi linnun neljännen ikävuoden aikana.

Nuoret kotkat pysyvät pesän lähistöllä opiskellen lento- ja metsästystaitoja. Vanhemmat eivät voi kertoa jälkeläisilleen, kuinka metsästetään, joten näiden täytyy oppia seuraamalla vanhempien metsästystä ja harjoittelemalla. Tuona aikana poikaset näyttävät viettävän enemmän aikaa saaliin katsomiseen kuin sen kimppuun hyökkäämiseen. Seuraavan kuukauden aikana poikaset tapaavat vanhempiaan vain tullakseen ruokituiksi – muita yhteyksiä on tuskin lainkaan. Nuoret yksilöt oppivat liitelemään ja löytämään saalista. Vanhemmat saattavat ruokkia jälkikasvuaan talveen asti. Vaikka poikasella on vaistot, joiden varassa se pystyisi saalistamaan, siltä voivat puuttua taidot. Jos ruokaa on niukasti, poikanen voi kuolla.

6–9 viikon päästä lentämiseen vaadittavan sulkapeitteen muodostumisesta nuoret valkopäämerikotkat jättävät pesäalueen ^[6].

[muokkaa] Ravinto ja sen hankinta

Valkopäämerikotka kuuluu kaloja syövien kotkien ryhmään. Ulkonäöltään ja tavoiltaan lähimmät sukulaiset löytyvät Afrikasta ja Aasiasta ^[8]. Vaikka ne syövät kaloja, ne voivat pyydystää minkä tahansa saaliin, joka on saatavilla ja helppo saada. Luonnon nisäkkäiden, matelijoiden ja selkärangattomien lisäksi esimerkiksi kanat tai muut karjaeläimet voivat joutua kotkan saaliiksi. Toisaalta sillä on haaskankerääjän mainekin. Rannikoilla ja isompien järvien ja jokien ympäristöissä elävien valkopäämerikotkien ruokavalioon kuuluu pääasiallisesti kaloja; lohet on kotkien mieliruokaa. Valkopäämerikotkat kalastavat sekä makeista että suolaisista vesistä. Joskus ne varastavat muilta lajitovereilta tai kokonaan muilta lajeilta.

Kun kotka huomaa vedenpinnan tuntumassa uivan kalan, se lähestyy sitä lähellä vedenpintaa liitäen ja nappaa sen sitten vedestä pikaisella kynsien heilautuksella. Valkopäämerikotka voi nostaa suurin piirtein 1,8 kilogramman painon. Toisinaan kala voi olla linnulle liian suuri nostettavaksi, ja näin kotka uppoutuu veteen. Se voi hukkua yhteenoton vuoksi tai siksi, että se ei kykene uimaan rannalle asti. Kotka ei voi lentää, ennen kuin on päässyt kokonaan pois vedestä. Valkopäämerikotka on vahva uimari, mutta voi paleltua kuoliaaksi vedessä.

Valkopäämerikotka saalistaa 6,9–40 neliökilometrin alueella ^[8]. Ne ovat nopeita lentäjiä, kuitenkin hitaampia kuin haukat. Saalistaminen vie niin paljon energiaa, että kotkan täytyy levätä pitkän aikaa. Arvellaan, että kahdeksastatoista hyökkäyksestä vain yksi onnistuu. Valkopäämerikotkien on myös nähty saalistavan pareina.

Kotka voi syödä kalasta 0,45 kilogrammaa noin neljässä minuutissa ^[8]. Se pitää kalaa paikallaan yhdellä kynnellä ja toisella tukeutuu alustaan ja repii nokallaan paloja lihasta. Kotkilla on ulkoinen ruokatorven pussi, johon ne voivat säilöä ruoan mahan tullessa täyteen. Pussiin menevät myös höyhenet, karvat, suomu ja muut ainekset, jotka eivät sula mahalaukussa. Tällaisiin aineksiin sekoittuu pussissa limaa, jolloin muodostuu massaa, jonka kotka lopulta oksentaa ulos.

Valkopäämerikotkien ei tarvitse syödä joka päivä. Toisaalta, jos lintu elää liian kauan ilman ruokaa, se voi menettää metsästyskykynsä. Tämä taas johtaa kuolemaan. Valkopäämerikotkan kokoiselle haaskankerääjälle hylkeen ruumis on odottamattoman iso: se on niin rasva- ja proteiinipitoista, että tarjoaa valkopäämerikotkaryhmälle ruoan useaksi päiväksi.

Kotkat ovat ravintoketjun huipulla, mikä tekee ne alttiiksi ympäristömyrkyille. Ketjun huipulla myrkyn määrä on kertynyt suurimmilleen, koska myrkky siirtyy aina edellisestä ketjusta seuraavaan. Luonnollisia vihollisia valkopäämerikotkalla on tuskin lainkaan, koska linnut ovat niin suurikokoisia.

[muokkaa] Valkopäämerikotka myyteissä ja legendoissa

On olemassa vanha legenda, että eläimistä vain kotka voi katsoa aurinkoon. Augustinus sanoi: "Aurinko elvyttää kotkien silmät, mutta vahingoittaa omamme." Raamatussa on monia metaforia, kuten Luomiskertomuksessa: " - - ja kuinka olen kotkan siivin kantanut teitä - -" (1. Moos. 19:4).

Monet alkuperäiskansat ovat omaksuneet kotkan myytteihinsä ja legendoihinsa:

• Athabascalaiset myytit kuvasivat kotkia lintuina, jotka pelastavat ihmiset nälänhädältä. Prinssin, joka antoi kotkalle lohen yltäkylläisyyden aikana, kiitolliset kotkat palkitsivat puutteiden aikana tuomalla ensin lohta, sitten merileijonia ja lopuksi valaita. Todennäköisesti inspiraatio legendaan syntyi, kun kotkavanhempien nähtiin vievän ruokaa pesäänsä.
• Kwakiutlilaisen legendan mukaan kotkalla oli aikanaan hyvin surkea näkö. Koska se pystyi lentämään korkeimpiin puunlatvoihin, päällikkö pyysi sitä vahtimaan tunkeutuvien kanoottien varalta. Avustamisesta innostuneena kotka penäsi etanaa, jolla tuohon aikaan oli erinomainen näkö, myymään silmänsä väliaikaisesti. Etana suostui, mutta kun kotkan vartiointivelvollisuus oli ohitse, se ei suostunut enää kauppaamaan silmiä takaisin. Tämän legendan mukaan pelkästään kotkan tarkka näkö ei selittynyt, vaan myös etanan hitaus.
• Navajointiaanien myytin mukaan kotkat saivat alkunsa, kun soturi, Nayenezgani, surmasi hirviön, joka asui Wing Rockissa. Jälkeenpäin hän kääntyi pedon jälkikasvun puoleen, mutta sen sijaan, että kasvattaisi siitä pahan, hän muutti nuorimman yksilön pöllöksi ja vanhimman kotkaksi. Kotka tulisi olemaan riiteissä tarvittavien sulkien ja pillien tekemisessä tarpeellisten luiden lähde.
• Comancheintiaanien myytti kotkien luomisesta alkoi, kun päällikön nuori poika kuoli ja hänet muutettiin ensimmäiseksi kotkaksi vastauksena isänsä rukouksiin. Comancheintiaanien kotkatanssi juhlistaa tätä legendaa.
• Pohjois-Amerikan intiaanit uskoivat, että Myrskynlintu, tarunomainen superkotka, oli vastuussa myrskyn aikaansaamisesta ja salamoinnista siipiään heiluttelemalla.
• Pawnee-intiaanit uskoivat, että kotkat ovat hedelmällisyyden symboli, koska ne rakentavat isoja pesiä korkealle maanpinnalta ja urhoollisesti suojelevat jälkikasvuaan. Pawneet kunnioittivat kotkia lauluissa, joukuissa ja tansseissa.
• Asteekit kunnioittivat kotkia voimakkaana symbolina sulilla, joita yhteisön eliitti käytti.

[muokkaa] Triviaa nimestä

Valkopäämerikotkan tieteellinen nimi Haliaeetus leucocephalus rakentuu seuraavalla tavalla: meri (halo), kotka (aeetos), jolla on valkoinen (leukos) pää. Englannin kielessä lintua kutsutaan nimellä bald eagle, joka voitaisiin ymmärtää suomeksi "kalju kotka". Valkopäämerikotka ei kuitenkaan ole sen kaljumpi englannin puhujillekaan, koska bald ei aikoinaan tarkoittanut kaljua, vaan valkoista. Niinpä englannin kielessä linnun nimi on kirjaimellisesti "valkoinen kotka".

[muokkaa] Lähteet

• American Bald Eagle Information: http://www.baldeagleinfo.com/index.html
• http://www.geocities.com/lintuja_k/valkopaamerikotka.htm
• http://www.nwf.org/baldeagle/
• Animal - The Definite Visual Guide (Dorling Kindersley 2004, s 290–291)
• John L. Eliot: Bald Eagles Come Back from the Brink. National Geographic (2002) 1. July: 34–53.

[muokkaa] Alaviitteet

1. ↑ David Burnie in.al. (2004): Animal - The Definitive Visual Guide. Dorling Kindersley. ISBN 1-4053-0332-8. sivu 291 (englanniksi)
2. ↑ John L. Eliot: Bald Eagles Come Back from the Brink. National Geographic (2002) 1. July: 40. (englanniksi)
3. ↑ [http://www.baldeagleinfo.com/eagle/eagle8.html Hope Rutledge, American Bald Eagle Information (englanniksi). Luettu 9. joulukuuta 2006.
4. ↑ ^{4,0 4,1 4,2} [http://www.baldeagleinfo.com/eagle/eagle8-2.html Hope Rutledge, American Bald Eagle Information (englanniksi). Luettu 9. joulukuuta 2006.
5. ↑ ^{5,0 5,1 5,2} [http://www.baldeagleinfo.com/eagle/eagle11.html Hope Rutledge, American Bald Eagle Information (englanniksi). Luettu 9. joulukuuta 2006.
6. ↑ ^{6,0 6,1 6,2 6,3} [http://www.baldeagleinfo.com/eagle/eagle4.html Hope Rutledge, American Bald Eagle Information (englanniksi). Luettu 9. joulukuuta 2006.
7. ↑ David Burnie ym. (2004): Animal - The Definitive Visual Guide. Dorling Kindersley. ISBN 1-4053-0332-8. sivu 291 (englanniksi).
8. ↑ ^{8,0 8,1 8,2} [http://www.baldeagleinfo.com/eagle/eagle3.html Hope Rutledge, American Bald Eagle Information (englanniksi). Luettu 9. joulukuuta 2006.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• American Bald Eagle Information -sivusto (englanniksi)
• NE Energyn valkopäämerikotka-nettikamera (englanniksi)
• National Wildlife Federation -järjestön valkopäämerikotka-nettikamera (englanniksi)