Ruandan kansanmurha
Wikipedia
Ruandan kansanmurha on vuonna 1994 Ruandassa tapahtunut joukkomurha, jossa joukko äärihuturyhmiä, muun muassa Interahamwe (tai Interhamwe), tappoi sadan päivän aikana noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua.
Muun muassa kolonialismin aikana syntyneet etniset jännitteet käynnistivät presidentti Juvénal Habyarimanan lentokoneen alasampumisen jälkeen hallituksen organisoiman massiivisen kansanmurhan, joka jatkui noin 100 päivää. Alasampujina pidetään yleisesti ottaen armeijan huturadikaaleja, jotka pyrkivät teollaan estämään maassa neuvotellun vallanjakosuunnitelman toteutumisen. Ruandan joukkomurhaa on pidetty kansanmurhana, johon mm. YK puuttui aivan liian myöhään. Tutsijohtoinen kapinallisryhmittymä Ruandan isänmaallinen rintama (RPF) löi lopulta hutujoukot ja keskeytti kansanmurhan heinäkuussa 1994. Yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelännyttä hutua pakeni maasta. Suurin osa pakolaisista palasi kotiin vuoden 1996 loppuun mennessä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kansanmurhan taustat
Ruandan, kuten myös naapurimaa Burundin väestö koostuu kolmesta ryhmästä. Alueen alkuperäiskansana pidetään twa-heimoa, jonka osuus väestöstä on nykyisin pieni, noin 1 %. Väestön pääosan muodostavat hutut ja tutsit, jotka asettuivat alueelle pari tuhatta vuotta sitten bantujen kansainvaelluksen aikana. Hutut ja tutsit puhuvat samaa kieltä, heillä on hyvin pitkälle sama kulttuuri eikä heitä käytännössä voida erottaa omiksi etnisiksi ryhmikseen - pikemminkin kyseessä on luokka- tai kastiero. Hutut ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä ja tutsit karjanomistajia; koska karja oli omaisuutena arvokkaampaa kun maa, muodostivat tutsit Ruandan taloudellisen eliitin. Hutujen ja tutsien ryhmät eivät olleet kuitenkaan alun perin staattisia, vaan vaurastumisen tai köyhtymisen kautta ihmiset saattoivat siirtyä ryhmästä toiseen. Ennen siirtomaavallan aikaa Ruandassa oli itsenäinen kuningaskunta, jota hallitsi tutsikuningas.
Ensimmäisiä Ruandan lähiseuduilla matkustaneita eurooppalaisia oli Britannian armeijan kapteeni John Hanning Speke, joka vieraili nykyisessä Tansaniassa sijaitsevassa Karagwessa etsiessään Niilin alkulähteitä. Vuonna 1863 julkaistussa matkakirjassaan Journal of the Discovery of the Source of the Nile hän esitti aikansa rotuoppien mukaisen näkemyksen, jonka mukaan alueen väestöstä tutsit kuuluvat korkeampaan kastiin ja ovat Etiopiasta alun perin kotoisin oleva haamilainen heimo, kun taas hutut kuuluvat mustan Afrikan alempiin banturotuihin. Speken näkemyksestä tuli nopeasti yleisesti hyväksytty totuus, joka muovasi tulevien siirtomaaisäntien hallintoa ja politiikkaa.
[muokkaa] Siirtomaavallan aika
Ruanda kolonialisoitiin vuonna 1885, kun se yhdessä naapurimaansa Burundin kanssa liitettiin osaksi Saksan Itä-Afrikkaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen se siirtyi Belgian alaisuuteen. Belgialaiset jatkoivat saksalaisten aloittamaa politiikkaa, jossa tutsit ja hutut oli luokiteltu "ylemmäksi" ja "alemmaksi" roduksi; tätä hallintomallia voisi kuvailla "kaksoiskolonialismiksi". Siirtomaaisännät hallitsivat luomaansa ja tukemaansa tutsieliittiä, joka puolestaan hallitsi hutuenemmistöä. Vuosina 1933 - 34 belgialaiset järjestivät maassa väestönlaskun. Sen aikana kaikille ruandalaisille tehtiin "etninen" henkilökortti, jolla väestö luokiteltiin pysyvästi tutseihin (14%), hutuihin (85%) ja twaihin (1%). Henkilökortit tekivät siirtymisen ryhmästä toiseen mahdottomaksi ja antoivat belgialaisille mahdollisuuden kehittää luomaansa apartheidistä hallintojärjestelmää. Belgialaisten ylläpitämät katoliset koulut syrjivät hutuoppilaita, ja tutseilla oli käytännössä monopoli hallinnollisiin ja poliittisiin virkoihin. Räikeimpänä siirtomaaisäntien käytäntönä oli pakkotyöjärjestelmä, jossa lukemattomat hutut työskentelivät eri plantaaseilla ja tietyömailla tutsityönjohtajat valvojinaan. Erään belgialaisen everstin kerrotaan antaneen ohjeena työnjohtajalle: "sinä ruoskit hutuja, tai me ruoskimme sinut".
[muokkaa] Kohti itsenäisyyttä
Toisen maailmansodan jälkeen entisten siirtomaiden alkaessa itsenäistyä YK:n ohjauksessa Belgia muutti äkkiä politiikkaansa: se alkoi tukea hutuenemmistöä ja kannustaa poliittista muutosta maassa. Politiikan muutokseen vaikutti osaltaan Belgian halu säilyttää vaikutusvaltansa alueella myös tulevan itsenäisyyden aikana sekä belgialaisten aavistus hutuenemmistön nousemisesta valtaan. Maaliskuussa 1957 joukko hutuintellektuelleja julkaisi Hutumanifestin nimellä tunnetun julkilausuman, jossa vaadittiin haamilaiseen myyttiin vedoten tutsien ajamista ulos maasta ulkomaisina valloittajina. Julistuksessa vastustettiin ehdottomasti etnisistä henkilökorteista luopumista, jotta hutuenemmistö voisi nousta valtaan. Vaikka myös maltillisempia ääniä kuultiin, alkoi uusia äärihutupuolueita syntyä nopeasti ennen belgialaisten julistamia vaaleja.
1. lokakuuta 1959 Gitaraman maakunnassa joukko poliittisia tutsiaktivisteja pahoinpiteli Dominique Mbonyumutwa -nimisen hutujohtajan. Uutinen levisi kulovalkean tavoin ympäri maata, ja viikon sisällä tapahtumasta hutujoukkiot pahoinpitelivät kostoksi tutsijohtajia sekä polttivat tutsien koteja Belgian siirtomaa-armeijan komentajan, eversti Guy Longiestin puuttumatta tilanteeseen mitenkään. Longiest ilmoitti tutsien kotien yhä palaessa vuonna 1961, että "armeijan täytyi valita puolensa". Hän järjesti vallankaappauksen, jossa paikalliset tutsijohtajat korvattiin hutuilla. Vakavien levottomuuksien häiritsemät kunnallisvaalit, joissa hututoimitsijat valvoivat äänestyspaikkoja, pidettiin vuonna 1960. Hutujen vapautuspuolue parmehutu sai niissä yli 70 % (yhteensä hutupuolueiden osuus oli miltei 90 %) äänistä, seuraavana vuonna YK:n järjestämissä parlamenttivaaleissa jopa 77,7%. Jatkuvien levottomuuksien takia vuoden 1960 loppuun mennessä jo yli 20 000 tutsia oli lähtenyt pakolaisiksi naapurimaihin.
1. tammikuuta 1961 belgialaiset kokoontuivat Ruandan uusien hutujohtajien kanssa kokouksessa, jossa Ruandan kuningaskunta muodollisesti lakkautettiin ja maa julistetiin tasavallaksi. Vaikka maan ensimmäinen väliaikainen hallitus muodollisesti perustui vallanjakoon hutu- ja tutsiryhmien kesken, ilmoitti YK:n komissio raportissaan, että maahan oli luotu "rotuun perustuva yhden puolueen diktatuuri, joka vain korvasi yhden sortovallan toisella". Belgialaiset eivät kuitenkaan tehneet mitään asian eteen, ja Ruandalle myönnettiin täydellinen itsenäisyys vuonna 1962.
[muokkaa] Itsenäisyys
Hutujen diktatuuri naamioitui demokraattiseksi enemmistövallaksi, ja parmehutun johtajista tuli kirjailija V.S. Naipaulin nimityksen mukaisesti "matkijamiehiä": entisiä kapinajohtajia, jotka toistavat valtaan päästyään kaikki kokemansa vääryydet. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Grégoire Kayibanda. Burundiin paenneet tutsit päättivät pian aloittaa aseellisen vastarinnan, ja 21. joulukuuta 1963 noin 200 jousipyssyillä ja kotitekoisilla tuliaseilla aseistautunutta tutsipakolaista ylitti Ruandan rajan. He tappoivat rajan lähellä sijaitsevasta sotilasleiristä neljä sotilasta ja saivat saaliikseen joukon aseita sekä viisi maastoautoa. Hyökkäystä tekosyynä käyttäen Etelä-Ruandan lääninherra André Nkramugaban organisoi keihäin ja nuijin aseistettuja joukkioita, jotka vuorokauden aikana tappoivat alueella 5 000 tutsia. Pian vaino levisi koko maahan, ja parmehutu vangitutti ja teloitti kilpailevien poliittisten puolueiden johtajat tehden Ruandasta hetkessä yksipuoluemaan. Kahdessa kuukaudessa yli 10 000 ihmistä sai surmansa ja 300 000 pakolaista pakeni naapurimaihin. Maassa edelleen olleet belgialaiset upseerit seurasivat joukkomurhaa sivusta. Brittiläinen filosofi sir Bertrand Russell sanoi Ruandan tapahtumien olleen "kauhein ja systemaattisin joukkomurha sitten natsien juutalaisten tuhoamisen".
Vuoden 1969 vaaleissa presidentti Kayibanda sai valtuudet jatkaa virassa vielä kolmannen kauden, ja parmehutupuolue miehitti jälleen maan parlamentin. Ruandan perustuslain mukaan Kayibanda ei olisi voinut asettua ehdolle neljännelle vaalikaudelle, joten hän muutatti perustuslakia parlamentin enemmistön turvin. Samalla turvattiin vallan säilyminen myös tulevaisuudessa Kayibandan edustamilla etelä- ja keskiruandalaisilla hutuilla. Maan pohjoisosasta kotoisin olevat hutut, jotka olivat saaneet vaikutusvaltaa maan armeijassa, vihastuivat perustuslakimuutoksesta ja ryhtyivät valmistelemaan vallankaappausta.
[muokkaa] Habyarimanan valtaannousu
5. heinäkuuta 1973 Ruandan armeija kaappasi vallan ja nimitti maahan sotilashallituksen, jonka johtoon nousi kenraali Juvénal Habyarimana. Sotilastuomioistuin tuomitsi presidentti Kayibandan ja seitsemän hallituksen ministeriä kuolemaan. Habyarimanasta tuli Ruandan uusi presidentti. Vallankaappauksen toisena vuosipäivänä Habyarimana ilmoitti, että maahan oli perustettu uusi puolue, johon jokaisen ruandalaisen tuli liittyä: Kansallinen vallankumousliike kehityksen puolesta (MRND). Puolueen tarkoituksena oli "alueellisen ja etnisen vihamielisyyden poistaminen sekä maaseudun kehitys". MRND loi maaseudulle työyhteisöjä ja herätti uudelleen henkiin vihatun siirtomaa-ajan pakollisen työpalvelun perinteen. Työpalveluryhmät suorittivat säännöllisesti viikoittain ilmaista työpalvelusta, esimerkiksi Ruandan lukuisten kukkuloiden pengerrystä viljelymaaksi tai metsän istutusta polttopuiden tuottamista varten. Kylmän sodan ilmapiirissä Ruanda sai paljon tukea länsivalloilta. Entinen siirtomaaisäntä Belgia syyti maahan kehitysyhteistyövaroja osaksi maan kohtuullisen vakaan poliittisen tilanteen vuoksi, ja Ranska antoi Ruandalle sotilasapua vahvistaakseen neokolonistista asemaansa ranskankielisten Afrikan maiden, la Francophonien piirissä.
[muokkaa] Kohti tragediaa
Berliinin muurin kaatumisen aikoihin Ruandan nouseva oppositio, joka oli vahvistunut maan 80-luvun taloudellisten ongelmien seurauksena, alkoi lobata länsivaltoja vaatimaan demokraattisia uudistuksia kehitysyhteistyörahojen vastapainoksi, jotka muodostivat jo 60 % valtion budjetista. Pitkällisten neuvottelujen päätteeksi ja keskusteltuaan asiasta päätukijansa Ranskan presidentin François Mitterrandin kanssa Habyarimana yllättäen ilmoitti vuonna 1990, että maahan oli aika luoda monipuoluejärjestelmä. Habyarimanan päätukijoukko, varakkaat ja vaikutusvaltaiset hutujohtajat maan pohjoisosasta eli akazu (pieni huone) kuitenkin vastusti muutosta. Samalla kun Habyarimana julkisesti julisti uutta avoimuutta, akazun organisoima valtioterrori maassa tiivistyi akazun pyrkiessä varmistamaan asemansa ja tuhoamaan maassa orastavan opposition. Tilanne kärjistyi lopulta 1. lokakuuta, kun enimmäkseen Ugandaan paenneista tutsipakolaisista koostuva, Ruandan isänmaalliseksi rintamaksi (RPF) itseään nimittävä kapinallisryhmä ylitti Ugandan ja Ruandan välisen rajan.
Vaikka RPF:n hyökkäyksessä kapinallisilla oli vain joitain satoja sotilaita ja heidän hallussaan oleva alue oli tarkasti rajattu, kuultiin kolme päivää hyökkäyksen jälkeen Kigalissa ammuskelua. Seuraavana päivänä radiossa ilmoitettiin hallituksen joukkojen kukistaneen kapinallisten pääkaupungin valtausyrityksen. Mitään kapinallisjoukkoja ei todellisuudessa kaupungissa kuitenkaan ollut, vaan esityksen tarkoituksena oli ilmeisesti liioitella kapinallisista aiheutuvaa vaaraa ja siten antaa syy hallitsevalle huturyhmittymälle demokratisoimissuunnitelmista luopumiseen. Valtion ideologian mukaisesti politiikka ja identiteetti olivat yhtä, ja pian kaikki tutsit julistettiin RPF:n tukijoiksi ja torakoiksi. Habyarimanan kannattajat halusivat luoda maahan sisäpoliittisen kaaoksen, joka mahdollistaisi "sisäisten vihollisten" likvidoinnin. Kymmenen päivää RPF:n hyökkäyksen jälkeen Kibiliran kylän paikallisjohtajat ilmoittivat hutuille, että heidän viikoittainen työpalvelunsa koostuisi tutsien tappamisesta. Teurastus kesti kolme päivää, jona aikana laulavat ja rummuttavat hutut tappoivat 350 tutsia ja ajoivat 3000 kodeistaan.
Ranskan presidentti Mitterrand riensi ystävänsä Habyarimanan avuksi, kun Ruandan armeijan (Forces Armées Rwandaises, FAR) joukot olivat kärsineet ensimmäisiä tappioita RPF:ää vastaan, ja lähetti satoja vahvasti aseistettuja ranskalaisia laskuvarjojääkäreitä sotimaan FAR:n rinnalla. Myös Belgia ja Zaire (nyk. Kongon demokraattinen tasavalta) lähettivät joukkoja tukemaan hallitusta kapinallisia vastaan. Belgialaiset joukot vetäytyivät kuitenkin maasta nopeasti, ja Zairen armeijan ryöstely ja raiskaukset muodostuivat niin isoksi ongelmaksi, että Ruandan hallitus pyysi joukkoja poistumaan. Ranskalaisten joukkojen avustuksella Habyarimana saattoi julistaa RPF:n kukistetuksi. Todellisuudessa se kuitenkin perääntyi länteen, perusti uuden tukikohdan Virunga-tulivuorten rinteille ja jatkoi siellä uusien alokkaiden kouluttamista, joita saapui joukkoihin tasaisena virtana.
Vuoden 1991 kesällä pitkään odotettu muutos kohti monipuoluejärjestelmää alkoi. MRND-puolue ja Habyarimanan kannattajat pyrkivät säilyttämään asemansa ja perustivat lukuisia uusia puolueita, jotka käytännössä olivat MRND:n peiteorganisaatioita. Vain yhdessä oppositiopuolueessa oli merkittävästi tutsijäseniä, muut puolueet koostuivat maltillisista, uudistusmielisistä ja äärihutuliikkeistä, jotka pian polarisoivat väestön aikaisempaakin voimakkaammin pelkistäessään Ruandan politiikan vain yksinkertaiseksi kysymykseksi hutujen itsesuojelusta tutsien ylivaltapyrkimyksiä vastaan. Froduald Karamira, MDR-puolueen varapuheenjohtaja, alkoi pian nimittää näitä liikkeitä yhteisellä nimellä hutuvalta.
[muokkaa] Hutuvallan nousu
Vuonna 1990 Ruandassa ryhdyttiin julkaisemaan hallituksen salaisesti ylläpitämää lehteä Kangura ("herätys"), joka vaati kaikkia hutuja tukemaan presidenttiä tutsien vastaisessa taistelussa ja "arvosteli" Habyarimanaa liian vaatimattomista toimista. Lehdessä julkaistiin myös "todisteita" RPF:n osallisuudesta muinaiseen salajuoneen, jonka avulla tutsit olisivat yrittäneet päästä takaisin valtaan, sekä listoja julkisiin laitoksiin "soluttautuneista" tutseista ja heidän hutuapureistaan. Kuuluisin lehdessä julkaistu artikkeli oli vuoden 1990 joulukuussa ilmestynyt Hutujen kymmenen käskyä, joka toisti John Hanning Speken yli sata vuotta vanhoja ajatuksia tutsien haamilaisista juurista. Se sisälsi myös räikeitä rasistisia kehotuksia, kuten että jokainen tutsi on epäluotettava ja että heidän "..ainoa tavoitteensa on oman etnisen ryhmän ylivalta". Hutuja kehotettiin "liittymään yhteen taistelussa yhteistä tutsivihollista vastaan". Kahdeksas ja kuuluisin käsky kuului: "Hutujen pitää lopettaa tutsien sääliminen". Hutujen kymmenestä käskystä tuli hyvin laajalle levinnyt ja suosittu artikkeli, ja sitä muun muassa luettiin julkisesti poliittisissa tilaisuuksissa.
Vuoden 1991 vaalien jälkeen hutuvaltaa edustaneet puolueet ja järjestöt alkoivat varustautua sotaan hankkimalla aseita ja aloittamalla nuorisosta koottujen puolisotilaallisten joukkojen kouluttamisen. Yksi ensimmäisistä ryhmistä, joka aseistettiin oli Interahamwe ("he, jotka seisovat yhdessä") tai ("he, jotka hyökkäävät yhdessä"), jonka juuret olivat MRDN:n työpalveluvelvoiteryhmissä 60-luvulla ja josta 80-luvun aikana tehtiin puolueen nuorisojärjestö. Interahamwen kautta akazu tuki muun muassa jalkapallofanikerhoja, joilla nuorisoa houkuteltiin puolueen piiriin. Talousvaikeuksien luoma työtön ja syrjäytynyt nuoriso oli otollista rekrytointimaastoa.
Interahamwe ryhtyi ensimmäistä kertaa tositoimiin maaliskuusa 1992, kun Ruandan valtionradio ilmoitti löytäneensä todisteet tutsien suunnitelmista hutujen joukkomurhaamiseksi. "Ennaltaehkäisevässä itsepuolustusoperaatiossa" Interahamwe murhasi kolmessa päivässä 300 tutsia Bugeseran alueella. Samanlaisia väkivaltaisuuksia esiintyi myös muualla maassa. Ennen näitä joukkomurhia valtion edustajat ja paikallisjohtajat ottivat tavaksi järjestää poliittisia joukkokokouksia, joissa tutseja kuvailtiin demoneiksi sarvineen ja häntineen kaikkineen, ja antoivat käskyn tappaa heitä "työpalveluna" valtiolle. Paikalliset johtajat myös hyötyivät terrorista taloudellisesti, sillä he yleensä takavarikoivat uhrien maan ja omaisuuden.
[muokkaa] Arushan rauhansopimus
RPF:n ja hallituksen välillä oli vuodesta 1991 asti käyty useaan otteeseen rauhanneuvotteluja, ja osapuolten välillä oli toisinaan vallinnut tulitaukokin. 4. elokuuta 1993 presidentti Habyarimana viimein allekirjoitti Tansanian Arushassa rauhansopimuksen kapinallisten kanssa. Siinä oli päästy sopuun Ruandan tulevan armeijan sekä siirtymäkauden hallituksen kokoonpanosta, ja naapurimaihin paenneille pakolaisille luvattiin paluuoikeus. Sopimukseen kuului myös YK:n rauhanturvajoukon UNAMIR:in sijoittaminen Ruandaan kunnes olot olisivat normalisoituneet.
RPF:n sotilaallisen voiman kasvu ja kansainvälinen painostus eivät jättäneet Habyarimanalle vaihtoehtoja sopimuksen allekirjoitukselle, vaikka hän samalla teki poliittisen itsemurhan. Hutuvoiman johtohahmot syyttivät presidenttiä välittömästi maanpetoksesta. Kanguka väitti UNAMIRin tehtävän olevan vain tutsien nostaminen valtaan, mutta muistutti samalla, että rauhanturvaajat olivat yleensä raukkamaisia ja tulisivat vain seuraamaan sivusta mahdollisten väkivaltaisuuksien puhjetessa.
6. huhtikuuta 1994 presidentti Habyarimanan kone oli laskeutumassa Kigalin lentokentälle hänen palatessaan Tansaniasta kokouksesta, johon oli osallistunut joukko naapurimaiden päämiehiä, kun tuntemattomasta paikasta ammuttu ranskalainen Milan-ohjus osui presidentin koneeseen. Seuranneessa räjähdyksessä kone tuhoutui täydellisesti ja kaikki matkustajat, myös Burundin uusi presidentti kuolivat. Ruandan valtionradio syytti presidentin salamurhasta seuraavana aamuna RPF:ää ja UNAMIR-joukkoja. Akazu ja hutujärjestöt aloittivat pitkään suunnitellun järjestelmällisen kansanmurhan toteutuksen.
Habyarimanan salamurhaajia ei varmuudella tiedetä, mutta yleisesti on arveltu, että kyseessä olisi ollut joukko presidentin henkivartiokaartin äärihutuja, joita olisi ohjaillut akazu. Toinen mahdollisuus tuli esille vuonna 2000, kun kolme RPF:n tutsijäsentä ilmoitti YK:lle, että he olivat kuuluneet presidentin salamurhan suorittaneeseen RPF:n eliittiosastoon. Teon motiivina olisi ollut Ruandan nykyisen presidentin, silloisen RPF:n komentajan Paul Kagamen näkemys siitä, että rauhanprosessi eteni liian hitaasti. Lopullinen totuus tuskin selviää koskaan.
[muokkaa] Kansanmurha
Huhtikuun kuudennen päivän iltana itse itsensä nimittämä "kansallinen kriisikomitea", joka koostui pääosin armeijan korkeista upseereista, piti kokouksen UNAMIR-joukkojen komentajan kenraaliluutnantti Roméo Dallairen sekä YK:n pääsihteerin erikoislähettilään kanssa. Komitea vakuutti jatkavansa Arusha-prosessia, mutta kokouksen päätyttyä puolen yön aikaan Kigali oli jo täynnä sotilaita ja Interahamwen jäseniä, joille oli jaettu listat tapettavista ihmisistä. Azuran ensisijainen tavoite oli nopeasti likvidoida hutuopposition johtajat, muun muassa pääministeri Agathe Uwilingiyimana, jonka talo piiritettiin aamun sarastaessa. Paikalle saapuneesta UNAMIR-osastosta huolimatta Uwilingiyimana yritti paeta puutarhansa kautta, ja hänet ammuttiin lähistölle. UNAMIR-osasto, joka oli pahasti alakynnessä, antautui ja vietiin vangeiksi läheiseen sotilastukikohtaan.
Seuraavan päivän aamuna tutsien silmitön murhaaminen oli jo täydessä käynnissä, mutta YK-joukot eivät puuttuneet tilanteeseen. Ulkovallat ryhtyivät nopeasti evakuoimaan suurlähetystöjään. RPF, jonka joukkoja oli sijoitettu Arushan rauhansopimuksen mukaisesti Kigalin lähellä olevaan sotilastukikohtaan, aloitti sotatoimet alle 24 tuntia Habyarimanan murhan jälkeen. FAR vastasi RPF:n offensiiviin. Rintamalinjojen takana puolisotilaalliset joukot pystyivät näin jatkamaan kansanmurhaa armeijan suojeluksessa.
8. huhtikuuta Ruandaan valittiin väliaikainen hallitus, jossa jäseninä oli ainoastaan äärihutupuolueiden edustajia. Uudeksi presidentiksi nousi Théodor Sindikubwabo, joka oli MRND-puolueen johtajia. Hallituksen ja presidentin ympärillä oli myös joukko muita johtajia, jotka organisoivat kansanmurhaa. MRND:n pääsihteeri Joseph Nzirorera järjesti kuolemanpartioille aseet ja käskyt työhön ryhtymiseksi, ja Pascal Simbikangwa ohjasi niiden toimintaa suoraan presidentin kansliasta käsin. Äärihutuliikkeiden pääideologina toimi historian professori Ferdinand Nahimana, joka perustamansa radioaseman (Radio-Télévision Libre des Milles Collines, tuhansien kukkuloiden vapaa radiokanava) kautta kehotti ja kiihotti väestöä aamusta iltaan tappamaan paitsi tutseja ja maltillisia hutuja, myös belgialaisia ja UNAMIR-joukkoja.
Radion ja paikallisten poliittisten johtajien jatkuvien kehotusten siivittämänä väkivalta levisi nopeasti koko maahan. Naapurit silpoivat toisiaan, työpaikolla kollegat hakkasivat toisiaan kuoliaaksi. Lääkärit tappoivat potilaitaan ja opettajat oppilaitaan. Muutamassa päivässä kokonaisten kylien tutsiväestö oli tuhottu täydellisesti. Radiossa muistutettiin erityisesti, ettei naisille ja lapsille saanut osoittaa armoa. Erään kaupungin kunnanvaltuutetun kerrotaan tarjonneen tappajille 50 frangia jokaisen tapetun tutsin päästä - tapaa alettiin nimittää "kaalien kauppaamiseksi". Pahimpien arvioiden mukaan Ruandassa tapettiin 800 000 tutsia ja maltillista hutua noin sadan päivän aikana. Kuolleiden lisäksi tuhansia ja taas tuhansia haavoittui ja tutsinaisia raiskattiin systemaattisesti, usein toistuvasti.
[muokkaa] Kansainvälisen yhteisön reaktio
14. huhtikuuta, viikko sen jälkeen kun kymmenen belgialaista vangiksi jäänyttä rauhanturvaajaa oli murhattu, Belgia vetäytyi UNAMIR-joukoista. Samaan aikaan joukkojen komentaja Dellaire totesi, että kansanmurhan nopeaan pysäyttämiseen olisi tarvittu vain 5000 hyvin varustettua sotilasta, joilla olisi ollut valtuudet voimankäyttöön. Samana päivänä YK:n turvallisuusneuvosto antoi päätöslauselman, jolla UNAMIR:in vahvuutta laskettiin 90 % ja kaikki paitsi 270 sotilasta käskettiin perääntymään. Lisäksi UNAMIR:in toimivaltuuksia kavennettiin entisestään niin, ettei joukoilla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata kansanmurhaa vierestä.
YK:n päätökseen vaikutti voimakkaasti Yhdysvaltojen vastustus lisäjoukkojen lähettämiselle. Se oli vasta vähän aikaisemmin kärsinyt nöyryytyksen Somaliassa, ja Valkoisessa talossa oli juuri saatu valmiiksi asiakirja Presidential Decision Directive 25, jossa esitettiin syitä vähentää Yhdysvaltojen osallistumista YK:n rauhanturvatehtäviin. Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright pyrki vaikuttamaan muihin turvallisuusneuvoston jäsenmaihin niin, ettei Ruandan tapahtumia julistettaisi kansanmurhaksi, koska silloin kansainvälinen oikeus olisi velvoittanut YK:n jäsenmaat toimimaan.
Vasta 17. toukokuuta kun arviolta 500 000 ihmistä oli jo murhattu, turvallisuusneuvosto julisti että Ruandassa saatetaan suoritetaan kansanmurhaa ja hyväksyi 6 800sotilaan lähettämisen alueelle. Pääosin Afrikan maista kootuille joukoille tarvittiin 50 panssaroitua miehistönkuljetusvaunua, joita pyydettiin Yhdysvalloilta. Näidenkin joukkojen lähettäminen viivästyi, koska YK ja Yhdysvallat eivät päässeet yhteisymmärrykseen ajoneuvojen toimittamisesta koituvien kustannusten jakamisesta.
22. kesäkuuta YK-joukkojen lähettämisen edelleen viivästyessä turvallisuusneuvosto valtuutti Ranskan joukkojen lähettämisen Gomaan, Zaireen humanitaarista apua varten. Ranskalaiset joukot miehittivät kuitenkin koko Lounais-Ruandan perustaen alueen, jota he kutsuivat turkoosivyöhykkeeksi. Myöhemmin Ranskaa on kritisoitu voimakkaasti siitä, että se toiminnallaan mahdollisti hutu-sotarikollisten turvallisen pakenemisen Zaireen pakolaisleireille etenevän RPF:n tieltä. Ranskalaiset perustelivat väliintuloaan ihmishenkien pelastamisella, mutta myös tarpeella suojella väliaikaisen hallituksen "aluetta ja laillisuutta". Erityisesti Luoteis-Ruandassa olleet ranskalaiset joukot hidastivat tai käytännössä estivät RPF:n etenemisen ja suojelivat siten väliaikaista hallitusta. Ranskalaiset pyrkivät hillitsemään puolisotilaallisten joukkojen toimintaa, mutta antoivat kansanmurhaan osallistuneiden virkamiesten ja upseerien säilyttää tehtävänsä. Myönnyttyään RPF:n voittoon ranskalaiset eivät myöskään pyrkineet vangitsemaan kansanmurhaan osallistuneita vaan jopa joissain tapauksissa auttoivat heitä pakenemaan rajan yli Tansaniaan ja Zaireen. 2500 ranskalaista eliittisotilasta onnistui pelastamaan arviolta 15 000-17 000 ihmishenkeä, kun noin 500 hengen heikosti aseistettu ja huonosti huollettu YK-osasto pelasti arviolta kaksi kertaa yhtä paljon koko kansanmurhan aikana.
[muokkaa] Kansanmurhan jälkeen
4. heinäkuuta RPF:n joukot valloittivat Ruandan pääkaupungin Kigalin ja saivat äärihutujen organisoiman kansanmurhan loppumaan. RPF muodosti 19. heinäkuuta kansallisen yhtenäisyyden hallituksen neljän muun poliittisen liikkeen (liberaalipuolue, sosiaalidemokraattinen puolue, kristillisdemokraattinen puolue ja tasavaltalainen demokraattinen liike) kanssa. Uusi hallitus lupasi välittömästi kaikille pakolaisille turvallisen paluun Ruandaan. Ranska ja Belgia kieltäytyivät aluksi tunnustamasta uutta hallitusta, mutta Saksa ja Yhdysvallat tukivat sitä. UNAMIR-joukkojen vahvuuus nostettiin entiselleen RPF:n sotilaallisen voiton jälkeen, ja ne pysyivät maassa aina 8. maaliskuuta 1996 asti.
FAR:n sotilaallisen tappion jälkeen sen sotilaat, hallitus ja monet puolisotilaallisten joukkojen kuten Interahamwen jäsenet pakenivat naapurimaihin, erityisesti Zairen itäosiin ja Tansaniaan. Myös suuri joukko tavallisia hutusiviileitä pakeni osaksi hallituksen propagandan vuoksi, joka väitti RPF:n murhaavan kaikki tavoittamansa hutut. Pakolaisia oli arviolta noin kaksi miljoonaa. Ruandan kansanmurhan aikaansaama pakolaisongelma toimi alueella destabiloivana tekijänä ja vaikutti osaltaan Kongon sisällissodan syttymiseen. Osasyy pakolaisleirien aiheuttamille ongelmille oli Interahamwen ja FAR:n jatkuva läsnäolo leireillä sekä näiden järjestöjen toistuvat sissihyökkäykset ja ryöstöretket Ruandan puolelle rajaa. Kansanmurhan järjestäjät myös käyttivät hutusiviileitä ihmiskilpinään estäen uhkailemalla ja kiristämällä näitä palaamasta Ruandaan.
Kongon sisällisodan syttyessä lokakuussa 1996 silloiseen Zaireen paenneista pakolaisista palasi Ruandaan suuri osa hyvin lyhyen ajan sisällä. Arviolta 600 000 pakolaista ylitti rajan takaisin Ruandaan noin kahden viikon aikana. Tätä seurasi toinen suuri paluuaalto Tansaniasta joulukuun lopulla, jolloin noin 500 000 pakolaista lähti leireiltä takaisin kotiseudulleen.
[muokkaa] Sotarikosoikeudenkäynnit
Pakolaisten alkaessa palata Ruandaan maan hallitus aloitti kauan odotetut kansanmurhaoikeudenkäynnit. Ennen oikeudenkäynnin aloittamista Ruandan parlamentissa oli pitkän ja kiihkeän väittelyn päätteeksi 30. elokuuta 1996 hyväksytty laki kansanmurhaan syyllistyneiden tunnistamisesta ja tuomitsemisesta. Laki jakoi syytetyt neljään ryhmään sen mukaan, mitä heidän oli väitetty tehneen 1. lokakuuta 1990 ja 31. joulukuuta 1994 välisenä aikana. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat kansanmurhan suunnittelijat, organisoijat ja kiihottajat mukaan lukien kaikki, jotka toimivat auktoriteettiasemassa kansalliselta tasolta aina poliittisten puolueiden paikallisosastoihin asti. Ryhmään laskettiin myös armeijaan, uskonnollisiin yhteisöihin tai puolisotilaallisiin joukkoihin kuuluneet henkilöt. Toiseen ryhmään kuuluivat kuolemaan johtaneisiin yksittäisiin hyökkäyksiin osallistuneet henkilöt ja kolmanteen ei-kuolemaanjohtaneisiin hyökkäyksiin osallistuneet henkilöt. Viimeiseen ryhmään kuuluivat henkilöt, jotka olivat osallistuneet kansanmurhan uhrien omaisuuden varastamiseen. Oikeusprosessi on ollut pitkä, ja edelleen noin 100 000 syytetyn ja tuomitun arvellaan olevan vankilassa. Noin 500 ihmistä on tuomittu kuolemaan.
Paljon huomiota on saanut osakseen syyskuussa 2005 tapahtunut belgialaisen katolisen papin Guy Theunisin pidätys syytettynä kansanmurhaan osallistumisesta. Ruandan viranomaisten mukaan isä Theunis olisi julkaissut vihaalietsovia artikkeleita Kangurassa. Theunis on ensimmäinen eurooppalainen, joka on pidätetty Ruandassa osallisuudesta kansanmurhaan, mutta jo aikaisemmin belgialainen journalisti Georges Ruggiu tuomittiin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa 12 vuodeksi vankeuteen väkivaltaan kiihottamisesta.
[muokkaa] ICTR
Vuonna 1996 YK asetti kansainvälisen sotarikostuomioistuimen (International Criminal Tribunal for Rwanda, ICTR) Ruandaa varten Arushaan, Tansaniaan noudattaen Bosnian sodan jälkiselvittelyssä käytettyä mallia. Turvallisuusneuvosto perusti tuomioistuimen päätöslauselmillaan 995 [1],978 [2],1165 [3] ja 977 [4]. Tuomioistuin koostuu kuudestatoista tuomarista, jotka toimivat neljässä eri salissa, joissa kolmessa käsitellään varsinaisia syytteitä ja yhdessä valituksia.
Merkittävimpiä tuomioita on ollut lokakuussa 2000 alkaneen oikeudenkäynnin päätös, jolla äärihutujen vihaa lietsovien tiedotusvälineiden vastuuhenkilöt tuomittiin elinkautisiin rangaistuksiin. Tuomion saivat muun muassa Ferdinand Nahimana ja Jean Bosco Barayagwiza, jotka johtivat Radio Télévision Libre de Mille Collinesia sekä Hassan Ngeze, joka toimi Kangura-lehden päätoimittajana.
Ruandalaisten suhtautuminen sotarikostuomioistuimeen on ollut varautunut, koska tuomioistuin ei langeta Ruandan lain mukaisia kuolemantuomioita ja koska tuomitut suorittavat vankeusrangaistuksensa ICTR:n kanssa yhteistyössä olevien valtioiden vankiloissa eivätkä Ruandassa. Monien ruandalaisten näkemysten mukaan erityisesti länsimaiset vankilat ovat niin korkeatasoisia, ettei niissä vietettyä aikaa voida katsoa rangaistukseksi varsinkaan kun olosuhteita verrataan keskivertoruandalaisten elämään.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Ruandan kansainvälinen sotarikostuomioistuin
- Survivors Fund
- Evidence of Inaction - julkisia Yhdysvaltain hallinnon asiakirjoja
[muokkaa] Lähteet
- Peik Johansson: Kuolema Ruandassa, Like, 1994 ISBN 951-578-210-4
- Philip Gourevitch: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan. Kertomuksia Ruandasta, Nemo, 2001, ISBN 952-5180-35-2
- John Hanning Speke: The Journal of the Discovery of the Source of the Nile, [5]
- Human Rights Watch - Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Linda Melvern: A People Betrayed: The role of the West in Rwanda's genocide, Zed Books, 2000, ISBN 1-85649-831-X
- Roméo Dallaire: Shake Hands with the Devil: The Failure of Humanity in Rwanda
- Mahmood Mamdani: When Victime Become Killers
